Tutkimustuloksista nousee esiin selkeitä epäkohtia, joihin mielipidekirjoittajien pitäisi puut-tua ja näin ne määrittyivät tutkimuksessani sosiaalisiksi ongelmiksi. Mielipidekirjoituksien teemoista sosiaali- ja terveysalan kurjistuminen, köyhyys, erityisesti eläkeläisköyhyys ja digisyrjäytyminen ja vanhusten hoito olivat vahvoina esillä. Sosiaaliset oikeudet ja niiden toteutuminen nousivat nyt ajankohtaisena teemana mielipidekirjoituksista, esimerkiksi vanhusten ja vammaisten oikeuksien kautta. Lisäksi omaishoitajien arvostus, oppilashuol-lon resurssit sekä koulujen pienryhmät muodostuivat teemoiksi mielipidekirjoituksissa.
Kaikki näistä teemoista liittyvät kansalaisten arkeen. Olen viitannut tuloksissa suoraan mielipidekirjoituksiin, jotka näkyvät kursivoituina tekstiosioina.
Sosiaalisten ongelmien tunnistaminen, niiden muuttaminen tai niiden poistaminen on yksi rakenteellisen sosiaalityön keskeisimmistä tavoitteista (Esimerkkejä rakenteellisesta so-siaalityöstä 2020). Mielipidekirjoituksia voidaan tarkastella kuntalaisten tuottamana tie-tona osana rakenteellista sosiaalityötä ja sosiaalista raportointia.
Mielipidekirjoituksissa nostettiin esiin muun muassa sote-uudistus ja kritiikki sitä kohtaan, parantaako vai kurjistaako se terveys- ja hoitoalan palveluja. Suomen perustuslain 19 § on kirjattu velvoite, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut (PeL 731/1999). Erilaisten palvelujen välillä asiakkaiden ”pompottelu”, palveluiden siirtyminen etäämmälle ja palveluiden yksityistämisen myötä taloudellisen voi-ton tavoittelu kallistuneilla palvelumaksuilla nähtiin uhkakuvina mielipidekirjoituksissa.
Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisussa vuodelta 2018 ” Paljon sote-palveluja tarvit-sevat ihmiset keskiöön” asiakkaiden arkea verrataan selviytymistaisteluun. Vaikean elä-mäntilanteen ja palveluun hakeutumisen lisäksi arjessa selviytyminen vaatii jatkuvasti
omaa aktiivisuutta, johon ei välttämättä riitä voimavaroja. Palvelujärjestelmän aukkoihin putoaminen, turhautuminen ja toistuvat huonon tai riittämättömän palvelun kokemukset kertovat niin sanotusta ’vaativasta’ asiakkaasta toisenlaista kuvaa. Palvelujärjestelmä on voinut tehdä asiakkaasta sellaisen, eli hän ei ole saanut oikeaa apua oikeaan aikaan.
(Hujala & Lammintakanen 2018, 51–53.) Mielipidekirjoitusten taustalta varmasti löytyy asi-akkaita, joilla on tämän kaltaisia kokemuksia ja kirjoituksissa ne näkyivät muun muassa ilmauksina: omaiset eivät jaksa hoitopaikkakierrettä, ja me omaiset joudumme selvittä-mään asioita kokopäivätyönä.
Köyhyys on moniulotteinen ilmiö. Se voidaan nähdä perustarpeiden tyydyttymättömyy-tenä, sitä voidaan mitata monien kulutuserien, kuten asumisen, ruuan tai vaatteiden koh-dalla. Köyhyyttä voidaan tarkastella myös yhteiskunnallisten ja väestötieteellisten tekijöi-den kautta. Yhteiskunnallisen tyytymättömyytekijöi-den syy ei useinkaan ole absoluuttinen köy-hyys vaan se, miten ihmiset näkevät asemansa muihin nähden, jolloin köyköy-hyys on suh-teellinen asia ja köyhyysrajan tulisi heijastaa nykyhetken elintasoa. (Kauhanen ym. 2020, 2–3.) Mielipidekirjoituksissa köyhyyttä kuvailtiin muun muassa seuraavasti: sosiaalituet eivät riitä edes perustarpeisiin, pitää seistä nöyryytettynä leipäjonossa ja suurten ikäluok-kien eläkeläiset ovat ansainneet vähintään köyhyysrajan ylittävän eläkkeen.Kuten Mauri Kotamäki (2018, 96) toteaa, eläkeläisten toimeentulo ja köyhyys ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita, ja niitä tulee pitää jatkuvasti esillä.
Ikääntyvien osalta aiempien tutkimusten mukaan vuonna 2014 pienituloisina olleista 75–
84-vuotiaista noin kaksi kolmasosaa oli sukupuolesta riippumatta ollut pienituloinen vuonna 2005 ja lähes joka viides myös vuonna 1995 (Kuivalainen ym. 2019, 175.) Näin voidaan ajatella näiden ikäluokkien köyhyyden olleen pitkäkestoisempaa ja vaikuttaneen muun muassa siihen, kuinka hyvin he ovat voineet hankkia digitaalisia laitteita tai taitoja.
Eräässä mielipidekirjoituksessa eläkeläisköyhyyden yhteydessä nostettiin esiin digitaali-suuteen liittyen, kuinka se syrjii köyhiä, joilla ei ole varaa ostaa tietokonetta. Näiden esi-merkkien kautta voidaan huomata, että voidakseen käyttää digipalveluja, mielipidekirjoi-tuksia kirjoittavat mittaavat köyhyyttä suhteessa toisiin ihmisiin, perustarpeisiin, arjessa selviytymiseen sekä materiaan, esimerkiksi tietokoneen omistamiseen, voidakseen käyt-tää digipalveluja. Mikäli ihmisellä ei ole tietokonetta tai varaa sellaista hankkia, hän on vaarassa joutua niin sanotusti digisyrjäytyneeksi. Tämän nähtiin olevan isoa kansaosaa koskeva ongelma, koska palvelut siirtyvät yhä enenemässä määrin internettiin,
ajanvarauksesta pankkiasioiden hoitoon. Digisyrjäytyminen ei Hannele Hyppösen ja Katja Ilmarisen (2018) mukaan liity ainoastaan siihen, että jäädään sivuun sähköisten palvelu-jen käytöstä. Heidän mukaansa seuraukset ovat laajemmat, kansainvälisessä kirjallisuu-dessa on löydetty vahva yhteys sosiaalisen ja digitaalisen syrjäytymisen välillä. Digisyr-jäytymisellä tarkoitetaan siis sitä, että henkilö ei osaa, pysty tai halua käyttää digitaalisia sovelluksia tai asioida sähköisesti, jonka seurauksena hän ajautuu yhteiskunnan toimin-tojen ulkopuolelle. (Mt 2018, 280.)
Ihmisten perustavanlaatuiset oikeudet inhimillisen elämän tosiasiallisten vähimmäisehto-jen turvaamiseksi ja yhteiskunnan kehittämiseksi sosiaalisen tasa-arvon ja yhdenvertai-suuden lähtökohdista, ovat sosiaalisia ihmisoikeuksia. Niillä on tarkoitus turvata heikoim-massa aseheikoim-massa olevien ihmisten muun muassa lasten, vanhuksien, sairaiden, vam-maisten, köyhien ja työttömien oikeuksia. Huono-osaisten aseman kohentaminen yhteis-kunnassa on puolestaan sosiaalisten oikeuksien pääsisältö. Näitä oikeuksia voidaan kut-sua myös käsitteellä hyvinvointioikeudet. (Rautiainen 2017, 23–24.) Mielipidekirjoituk-sissa sosiaalisia oikeuksia kuvataan muun muassa seuraavasti: sosiaaliset oikeudet ja niihin sidotut mahdollisuudet sekä tarpeiden arviointi ovat myös kunnassa paradoksi, jolla viitataan päätöksentekoa tukevaan ohjeistukseen 70-luvulta. Lisäksi mielipidekirjoittaja viittaa politikkojen vaikeuteen ymmärtää tietoyhteiskunnan vaatimuksia ja merkitystä yh-teiskunnassa suhteessa syrjäytymiseen ja sosiaaliseen elämään. Uhkakuvana nähdään, että sosiaalisten oikeuksien rajoittamisella on kauaskantoisia kansaterveydellisiä vaiku-tuksia, toisaalta toivotaan, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus voisi parantua.
Mielipidekirjoituksissa oltiin huolissaan vanhusten oikeuksista ja kohtelusta. Yhdenvertai-suuslain (1325/2014) 9 § mahdollistaa iäkkäiden henkilöiden positiivisen erityiskohtelun.
Tämä voi tarkoittaa muun muassa iäkkäiden henkilöiden olosuhteita ja asemaa parantavia toimia. Eräässä mielipiteessä koettiin, että olisi hyvä, jos selvitykset ja päätökset tehtäisiin kokonaisvaltaisesti asiakkaan etu huomioiden ja asiat kunnolla selvittäen, jolla omaiset viittasivat läheisen vanhuksen hoivapaikan vaihtamiseen. Voidaankin siis kysyä, miten yhdenvertaisuuslain henki toteutuu nykyisessä sosiaali- ja terveysjärjestelmässämme, jos yhä useampi ikääntynyt, kun asuu tulevaisuudessa yksin, samalla kun tietotekniikasta ym-märtämättömiä iäkkäitä ihmisiä voidaan painostaa ja huijata, koska heillä ei välttämättä ole tarpeeksi tietoa Internetin petoksellisesta maailmasta eikä ihmisten epärehellisyy-destä. Mielipidekirjoituksissa ollaan siis huolissaan ikäihmisten osalta sekä taloudellisesta
tilanteesta ja sen syrjäyttävästä vaikutuksesta, että vanhusten oikeuksien puolustami-sesta.
Suomessa on lähes 1,3 miljoonaa eläkeläistä tai seniorikansalaista kuten heitä myös kut-sutaan. Heidän elämäntilanteensa ovat yksilöllisiä, toteaa eräs mielipidekirjoittajista. Van-hukset kärsivät myös terveydenhuollon yksityistämisestä ja kuluista, sillä he käyttävät pal-jon terveydenhuoltopalveluja. Vanhusten kohdalla lähimmäisten ja omaisten rooli puoles-tapuhujina korostuu puhuttaessa oikeuksista ja hoidosta, joka välittyy mielipidekirjoituk-sista. Tämän lisäksi tulisi mielestäni yhä enemmän ajatella sitä, kuinka järjestelmäs-sämme päästäisiin siihen, että vanhuksen rinnalla kulkisi palvelupolulla omahoitaja. Tämä on toki haasteellista toteuttaa jo niistä lähtökohdista, että terveys-, sosiaali- ja vammais-palvelut kuuluvat eri hallintokuntiin ja niiden sisällä vammais-palvelut ovat myös pirstaleisia, esimer-kiksi laitos- ja avohoidon puolella ovat erilliset ylilääkärit, johtavat sosiaalityöntekijät ja niin edelleen. Vaikka vanhusten osalta meillä on jo erilaisia moniammatillisia työryhmiä miet-timässä eri palveluvalikoimaa, silti vanhus on se, joka siirtyy yksiköstä ja palvelusta toi-seen, saaden uuden hoitajan, lääkärin tai asuinpaikan. Perustuslaissa (731/1999, mm.19§), vanhuspalvelulaissa (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012, mm.18§), terveydenhuoltolaissa (1326/2010, mm. 51§ ja sosiaalipalvelulaissa (1301/2014, mm. 36§) on pyritty turvaamaan ikääntyvän väestön oikeuksia riittäviin ja tarkoituksenmukaisiin palveluihin. Näyttäisi siltä, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ikääntyvät ovat siirtyneet suku- ja perhekeskei-sestä maailmasta laki- ja palvelukeskeiseen maailmaan, joka voidaan nähdä positiivisena esimerkiksi oikeusturvan toteutumisen kannalta. Silti en voi olla pohtimatta sitä, kuka ikäihmisen rinnalla kulkee tätä polkua.
Petyin vammaispalveluun, näin suorin sanoin kertoo eräs mielipidekirjoittaja ajatuksis-taan. Vaikka Juha-Pekka Konttisen (2017, 101) mukaan palvelupainotteisen lainsäädän-nön rinnalle on kehittynyt syrjintäkieltopainotteinen lainsäädäntö, korostaen yhdenvertai-suuden edistämistä ja syrjinnän kieltämistä, kohtaavat vammaiset kuitenkin syrjintää esi-merkiksi palveluissa. Mielipidekirjoituksissa korostuivat vammaisten mahdollisuudet es-teettömään kulkuun esimerkiksi julkisiin paikkoihin ja siten osallistuminen sosiaaliseen elämään tai itselleen tärkeinä pitämiin toimintoihin, kuten lasten harrastuksiin: haluaisin päästä kentälle jälkikasvua valmentamaan. Voidaankin ajatella tällaisten toiveiden tai vaa-timusten sisältyvän Konttisen esille nostamaan YK:n vammaissopimuksen ja
yhdenvertaisuuslain ”kohtuullisen mukauttamisen” positiiviseen velvoitteeseen. Tällä vel-voitteella on tarkoitus turvata vammaisten tosiasiallinen yhdenvertaisuus ja osallistumis-mahdollisuudet yhteiskunnassa. Esteettömyyteen ja erilaisiin toiminta- ja asiointijärjeste-lyihin liittyvät yksittäiset mukauttamistoimet hyödyttävät vammaisten lisäksi muitakin ihmi-siä, muistuttaa Konttinen. (Mt 2017, 112–114.)
Kotona tehtävä työ on raskasta, mutta inhimillisempää niin lapsille, kuin vanhuksillekin ja niin arvokasta painottaa eräs mielipidekirjoittaja. Omaishoidolla tarkoitetaan iästä riippu-mattoman vammaisen, sairaan tai iäkkään ihmisen hoitamista ja huolenpitoa kotona lä-heisen henkilön tai omaisen avulla. Omaishoito määritellään hoitomuotona sellaiseksi, joka mahdollistaa kaikenikäisten toimintakyvyltään heikentyneiden, sairaiden, ikäihmisten ja vammaisten kotona asumisen. Omaishoitolaki on tullut Suomessa voimaan vuonna 2006. (Koskinen 2020, 10–11, viitattu Sosiaali- ja terveysministeriö 2018; Colombo, Llena-Nozal, Mercier & Tjadens 2011, 19–20; Laki omaishoidon tuesta 937/2005.) Mielipidekir-joituksissa ikääntyvät nostetaan merkittäväksi voimavaraksi apua tarvitsevien omaisten hoitajina, mutta omaishoitajien arvostus taas koetaan vähäiseksi, vaikka yhden kirjoittajan mukaan omaishoidon tukeminen lienee kuitenkin huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin niin sanottu laitospaikka. Koskisen (2020, 83) mukaan olisi kuitenkin tärkeää, että myös omaishoitajien rahallinen tuki ja palvelut huomioitaisiin yhteiskunnan toimesta. Moni omaishoitaja jää yksin hoivatilanteen kanssa ja lopulta väsyy vastuuseen, tämä näkyy myös mielipidekirjoitusten taustalla.
Opetuksen osalta eräät mielipidekirjoittajat vastustivat koulujen pienryhmien karsimista niin sanotuista ”säästöinkluusiosta”, koska kirjoittajien mukaan tuki ei ole seurannut oppi-laita erityisluokasta tai pienryhmästä yleisopetukseen, vaikka lakisääteisesti erityistä tu-kea tarvitsevan oppilaan tulisi saada riittävä tuki myös yleisopetuksessa. Inklusiivisen kou-lun ajatus perustuu Elina Salosen (2020) mukaan demokratian ihanteeseen, jossa erilai-suus nähdään vahvuutena. Tavoitteena on pidetty koulua, joka tarjoaa kaikille lapsille yh-täläiset koulutusmahdollisuudet henkilökohtaisista kyvyistä, sukupuolesta, sosiaalisesta taustasta ja asuinpaikasta riippumatta. (Mt. 2020, 10.) Mielipidekirjoittajat jakavat omaa kokemustaan siitä, että pienryhmän kuntouttava opetus voi olla niin tuloksellista, että siitä voidaan muutamassa vuodessa kuntoutua osaksi yleisopetuksen ryhmää. Salosen (2020, 52) tutkimuksessa opettajien kirjoituksissa oli myös vahvasti näkyvä kokemus resurssien niukkuudesta, ja tämän mukanaan tuomista jaksamisen ongelmista. Sama välittyy myös
mielipidekirjoituksista, joissa nähdään oppilashuollon resursseissa huolestuttavia puut-teita. Työkuorman nähtiin kasvaneen niin kohtuuttomaksi viime vuosina, ettei ennaltaeh-käisevälle työlle jää riittävästi aikaa. Jos perustasolla ei kirjoittajien mukaan ole riittävästi työntekijöitä, tuen saanti viivästyy ja riskiongelmat kasvavat, jolloin uhkana on, että lapset ja nuoret ohjautuvat erikoissairaanhoitoon.
Voidaan todeta, että mielipidekirjoituksissa esiin nousseet teemat, jotka määrittyivät sosi-aalisiksi ongelmiksi ovat ajankohtaisia ja niillä on kauaskantoisia seurauksia. Ikääntyvien määrällinen kasvu, suhteessa Suomen väkilukuun aiheuttaa paljon kysymyksiä ja pohdin-toja heidän hoidon- ja huolenpitonsa, asumisen ja taloudellisen tilanteen suhteen. Medi-assa on paljon nostettu esiin resurssipulaa, hoidosta ja huolenpidosta aiheutuvia kustan-nuksia ja palvelujen yksityistämistä, niin koko väestön kuin ennen kaikkea ikääntyvien osalta. Köyhyydestä puhuttaessa ehkä eniten on mediassa nostettu esiin kasvavaa lapsi-perheköyhyyttä ja siihen liittyy myös osaltaan digisyrjäytyminen. Omaishoitajien aseman arvostaminen ei ehkä ole viime vuosina ollut aktiivisesti esillä medioissa, mutta voidaan kysyä, tulisiko sen olla. Mielestäni omaishoidon ja omaishoitajien asema tulisi turvata yhä kasvavan palvelutarpeen keskellä. Oppilashuollon resurssien ja pienryhmien säilyttämi-nen on noussut mediassa keskusteluun erityisesti nyt koronaviruspandemian myötä, jol-loin oppilaiden tuki kotona etäopetuksessa voi olla riittämätöntä ja etäopetuksesta siirty-misestä takaisin lähiopetukseen, on kasvattanut oppilaiden tuen tarvetta kouluissa.