Sosiaalisen pääoman käsite

Ilmosen (2005, 47) mukaan sosiaalinen pääoma on resurssi, jonka luonne on sidok-sissa sosiaalisten siteiden ominaisuuksidok-sissa tai keinona päästä symbolisiin ja aineelli-siin varantoihin. Jälkimmäisessä tarkastelutavassa ollaan lähinnä kiinnostuneita sosi-aalisesta pääomasta taloudellisen toiminnan instrumenttina, kun aiemmin mainittu sisältää laajemman sosiaalisen toiminnan ja suhteiden laadullisen kehyksen. Tämä

erottelu on kuitenkin lähinnä analyyttinen ja käytännössä sosiaalinen pääoma sisäl-tää sekä resurssien vaihdon että verkoston sosiaalisten suhteiden luonteen (emt. 49–

50).

Kuten edellä mainittiin, sosiaalinen pääoma ilmenee toimijoiden välisissä suhteissa ja se toimii osaltaan mahdollistajana mikrorakenteen muodostumisessa markkinoi-den kaltaiseksi makrorakenteeksi eli se toimii linkkinä erilaisten resurssien⁸ välillä.

Sosiaalinen pääoma syntyy usein jonkin kulttuurisen toiminnan sivutuotteena ja on esitetty, että sen ylläpitäminen on erilaista kuin muiden pääomien, sillä sitä ei kasata rationaalisten investointipäätösten kautta, vaan sen kerääminen vaatii yhteisön mo-raalisten normien omaksumista (Coleman 1988; Fukuyama 1996). Toisaalta sosiaa-lista pääomaa on myös tarkasteltu taloustieteellisen viitekehyksen kautta, jolloin sen on katsottu olevan juuri eräänlainen yksilön investointipäätös tietyssä sosiaalisessa kontekstissa (Glaeser ym. 2002). Näiden kahden eri tarkastelutavan välinen synteesi on luultavasti empiirisesti uskottavin.

Sosiaalinen pääoma on vahvasti kytköksissä inhimillisen pääoman käsitteeseen, joka kasautuu erityisesti koulutuksen kautta, ja jossa menestymiseen sosiaalinen pääoma vaikuttaa positiivisesti (Coleman 1988). Inhimillinen pääoma on taas talouden toi-minnassa ja talouskasvussa yksi keskeinen selittävä tekijä (Lucas 1988). Osittain varmasti näistä yhteyksistä johtuen sosiaalista pääomaa onkin tarkasteltu paljon juuri sen taloudellisten vaikutusten kautta, mutta olisi syytä keskittyä enemmän myös sen hyvinvointia tuottaviin puoliin. Helliwell (2003, 356) toteaakin, että sosiaalisen pää-oman luonne hyvinvoinnin tuottamisessa ja hyvinvoinnin merkitys itsessään, on keskeistä toimiville ja kestäville yhteiskunnille.

Sosiaalisen pääoman epämuodollista puolta eli verkostonäkökulmaa painottava teo-ria olettaa, että sosiaalinen pääoma ilmenee erityisesti sosiaalisten verkostojen, luot-tamuksen ja normien kautta (Coleman 1988). Verkostoilla tarkoitetaan yksilön heik-kojen ja vahvojen yhteyksien määrää muihin ja asemaa näissä ”siteissä” sekä kykyä toimia tässä rakenteessa (kts. Granovetter 1973). Näillä verkostoilla katsotaan ole-van itsessään arvoa yksilölle sekä laajemmassa mittakaavassa koko yhteiskunnalle erilaisten positiivisten vaikutusten kautta, kuten paremmin toimivan julkisen

8 Esim. taloudelliset, poliittiset, organisatoriset ja inhimilliset resurssit

non, työmarkkinoiden ja vapaaehtoistoiminnan kautta (Helliwell & Putnam 2007, 438). Verkostot ovatkin toimijoiden kykyä hyödyntää ja rakentaa sosiaalista luotta-musta sekä luoda verkostojen kautta tehokkaampaa toimintakehystä ja hyödyntää näin syntyviä resursseja.

Toinen keskeinen käsite – ja ehkä tärkein – sosiaalisessa pääomassa on luottamus ja paljonko tämä luottamus kannattelee erilaisia sosiaalisia toimintoja. Luottamuksen katsotaan mahdollistavan verkostorakenteen syntymisen ja vähentävän verkoston yl-läpitämisestä syntyviä kustannuksia eli helpottaa näin yhteistoimintaa (Fukuyama 1996, 26–27), sillä luottamus on toimijoiden tulevaisuuden epävarmuuksia vähentä-vä ja arjen toimintaa helpottava tekijä (Ilmonen 2005, 51). Nämä tekijät ovat keskei-siä monissa yhteiskunnan sopimusneuvotteluissa. Luottamus on mahdollista jakaa sosiaaliseen luottamukseen, joka käsittää yksilöä lähellä olevat henkilöt ja yleisty-neeseen luottamukseen, jonka katsotaan olevan yksilön luottamus vieraisiin henki-löihin ja näin ollen yhteiskunnan kokonaisluottamuksen taso (kts. esim. Delhey ym.

2011). Yleistynyt luottamus sisältää myös usein institutionaalisen luottamuksen.

Yleistynyttä luottamusta käytetäänkin usein aggregaattimuuttujana sosiaaliselle pää-omalle, sillä luottamuksen katsotaan olevan keskeinen tekijä yhteiskunnassa tapah-tuvalle vaihdannalle ja skaalojen luomiselle (Helliwell & Putnam 2007, 438; Ilmo-nen 2005). Kaikkiaan luottamuksella on havaittu olevan yhteiskunnan hyvinvointia ja taloudellista toimintaa edistäviä vaikutuksia (kts. Dolan ym. 2008; myös Hjerppe 2005).

Yleistyneen luottamuksen syntymekanismit jaotellaan karkeasti kahteen koulukun-taan. Ensimmäinen painottaa kansalaisyhteiskuntaa eli luottamus syntyy vuorovaiku-tuksessa ihmisten kanssa ja järjestöillä on suuri merkitys luottamuksen välittämises-sä yhteiskunnan makrotasolle. Toinen selitys lähtee instituutioiden merkityksestä eli laadukkaat julkiset palvelut, tasapuolinen turva ja toimiva poliittinen järjestelmä, eli yleinen instituutioiden toimivuus, luo yhteiskuntaan luottamusta. Tämä jälkimmäi-nen lähestymistapa saa myös vahvempaa empiiristä evidenssiä, vaikkakin myös kan-salaisyhteiskunnan hypoteesi saa varovaista tukea. (Kouvo 2014, 64–65.) Myös tässä tutkimuksessa yleinen sosiaalinen luottamus ja luottamus instituutioihin jaetaan kah-deksi eri ulottuvuukah-deksi.

Normeilla tarkoitetaan sosiaalisia rakenteita, jotka pyrkivät rajoittamaan yksilön toimintaa, jolla olisi negatiivisia ulkoisvaikutuksia toimintaympäristössä ja samalla pyrkivät kannustamaan toimintaan, jolla olisi positiivisia ulkoisvaikutuksia. Normit siis luovat sosiaalista rakennetta, jonka varassa yksilöiden on helpompi luottaa toi-siinsa, sillä luottamuksen rikkomisesta seuraa sanktioita ja luottamuksellisuudesta seuraa toimijoiden välisen suhteen vahvistumista sekä tehokkaampaa ja laaduk-kaampaa yhteistoimintaa (Coleman 1988, 104–105). Normeilla voi kuitenkin olla myös haitallisia vaikutuksia kokonaishyvinvoinnille, riippuen mikä niiden yhdistävä tekijä on ja onko sen ulkoisvaikutus positiivista kokonaishyvinvoinnille, kuten esi-merkiksi naapuruston kehittämistä vai negatiivista kokonaishyvinvoinnilla, kuten esimerkiksi liian tiukat normit tai hyvä veli -verkostot (Helliwell & Putnam 2007, 439). Normit on näistä kolmesta sosiaalisen pääoman ulottuvuudesta heikoimmin operationalisoitu käsite.

Li ym. (2005.) asettavat sosiaalisen luottamuksen sosiaalista pääomaa määritteleväk-si tekijäkmääritteleväk-si, jonka syntymekanismi rakentuu kolmen hieman konkreettisemman ulot-tuvuuden ympärille, jotka ovat: kiinnittyminen naapurustoon, sosiaaliset verkostot ja kansalaisosallistuminen. Näistä tekijöistä naapurustoon kiinnittyminen on tärkein so-siaalista luottamusta ennustava tekijä varsinkin heikommassa taloudellisessa ase-massa olevissa ryhmissä, kun taas paremase-massa sosioekonomisessa asease-massa olevilla kaksi muuta ulottuvuutta korostuvat.

Naapuruston laadulla on havaittu olevan merkittävä vaikutus myös yksilön tervey-teen, hyvinvointiin ja sosiaalisten ongelmien kasautumiseen (Sampson 2003). Tämä osaltaan selittää miksi naapuruston merkitys korostuu juuri heikommassa taloudelli-sessa asemassa olevilla, sillä heillä saattaa olla rajalliset mahdollisuudet vaihtaa asuinympäristöään. Segregaatiokehityksen onkin osoitettu olevan juuri varakkaam-pien yksilöiden muuttoliikkeen ja kasaantumisen kautta syntyvää (Reardon & Bi-schoff 2011).

Edellä mainitut tulokset ovat osittain linjassa myös sosiaalisen homofilian (eng. ho-mophily) käsitteen kanssa, joka viittaa siihen että ihmiset verkostoituvat vahvemmin itsensä kaltaisten ihmisten kanssa, jolloin sosiaalisen pääoman vaikutukset olisivat yli-identifioituneita (kts. Mouw 2006). On myös esitetty, että yksilöt pyrkivät ke-räämään aktiivisemmin sosiaalinen pääomaa tilanteissa, joissa heillä on vahva

insen-tiivi rakentaa sosiaalisia verkostoja ympärilleen eli kun he pyrkivät osaksi joitain ryhmiä (Glaeser ym. 2002). Sosiaalisen pääoman käsitteen kannalta tämä olisi on-gelmallista, sillä homofilinen kehitys viittaisi enemmän samankaltaisten yksilöiden ryhmäytymiseen, mahdollisiin luokkarakenteen vahvistumisiin ja tätä kautta myös segregaatioon, jolloin sosiaalisen pääoman positiivisten vaikutusten universaalius ja käsitteen yleinen käytettävyys muuttuu ongelmalliseksi. On kuitenkin vaikea arvioi-da missä määrin tämä olisi nyky-yhteiskunnissa keskeinen ongelma, sillä yhteiskun-nissa on myös sosiaalista liikkuvuutta edistäviä instituutioita.