Nuoren kirjailijan lemmenliekkejä 101

Vuonna 1883 Ahon sydämessä lepatti jo kaksi lemmenliekkiä, josta toinen paloi Ireene Walleniukselle ja toinen Elisabetille. Tästä monin tavoin Ahon kirjalliseen tuotantoon vaikuttaneesta episodista on tallella vain kaksi kirjettä, toinen Ireenelle, ja toinen Elisabetille. (Aho 1961, 166.)

Näin Aho kirjoittaa Ireene Walleniukselle Iisalmen pappilasta syksyllä 1883:

”Rakas, rakas Ireene! – Koska en luultavasti saa tilaisuutta sinun kanssasi kahden kesken puhella tahdon edes kirjoittaa ja sillä lailla vuodattaa täyttä sydäntäni vähän tyhjemmäksi. Voi, voi, jos sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan, niin hellästi, niin tulisesti ja niin syvästi! Ihan on näinä päivinä tuntunut siltä kuin koko sydämmeni alituisesti vapiseisi ja se tuntuu kaikki niin suloiselta ja autuaalliselta, etten tiedä, kuin olla ja mitä tehdä. Jos saisi puhua, sanoa kaikki, vakuuttaa ja tulla vakuutetuksi! Vaikka kyllähän minä uskon ja olen vakuutettu, että sinä minua rakastat – mutta kuitenkin tekisi niin hyvää, jos saisi kuulla sen sinun omilta huuliltasi, kuulla monta, monta kertaa!

Minä tahtoisin kirjoittaa lukemattomista asioista, mutta en kuitenkaan osaa kirjoittaa mistään. Minä kuvailen sinua edessäni, ajattelen sinua, näen sinua ja kuulen sinun puhuvan - - en osaa kirjoittaa. Ei ole sanoja - - taikka niitä onkin oikeastaan liian paljon, ettei tiedä, mitä niistä käyttäsi.

Nyt on minullekin vihdoin koittanut rauhan aika. Koko elämäni olen sitä etsinyt, turhaan etsinyt ja luullut, ettei sitä olekaan maailmassa. Mutta Jumalan kiitos, onhan sitä kuitenkin. Se, että sinä minua rakastat, se on tehnyt sen, että minä uskon elämää, maailmaa ja itseäni. Se on se paha, jonka sinä olet tehnyt minulle!

Jos minä voisin tehdä sinulle yhtä paljon kuin sinä minulle, niin en muuta haluaisi. Hyvä tahto minulla ainakin on, sen tiedän. Minä tahtoisin käsilläni kantaa sinua elämän läpi!

Voi, voi, rakas oma Ireene! Rakastatko sinä minua todellakin? Minä välistä kuvailen, ettet rakastaisikaan minua, ja kuvailen juuri sentähden, että sitten on sitä suloisempaa ajatella, että todellakin rakastat minua. Ja silloinkuin niin kuvailen, silloin minä painan pääni sinun rinnallesi – ja itken, itken onnesta ja liikutuksesta.

Ja itken minä muustakin – mutta siitä sitten kun saamme puhua kahden kesken. Hyvästi nyt, rakas Ireene!

kirjoita sinäkin minulle jotakin, että saisin sitä lukea ja säilyttää. Voi hyvin - - ole iloinen ja tyytyväinen – vielä kai tulee kerran surujenkin aika. – Voi hyvin ja tule pian tänne! – Jussi.”

(Juhani Ahon kirje Ireene Walleniukselle syksyllä 1883, JAK 167, 168.)

Antti J. Ahon mukaan juuri kihlausaikana Ireenen kanssa kirjailijankutsumus alkaa selvitä Aholle lopullisesti. Osan syyslukukautta 1883 Aho asuu Iisalmen isossa pappilassa seuranaan Arvid Järnefelt, joka lukee pappilassa tenttejään varten ja on kirjeenvaihdossa morsiamensa Emmy Parviaisen kanssa. (Aho 1961, 171.) Välit ystävysten välillä olivat korjaantuneet. Aho taas tilittää

kiihko- ja myrskykauttaan traagisesti päättyvään kertomukseen, jota hän seuraavan vuoden alussa tarjoaa julkaistavaksi samassa niteessä Kievarin pihalla -novellin kanssa. Werner Söderström julkaiseekin pienoisromaanin Muudan markkinamies, samoin kuin Rautatie, joka valmistuu jo elokuussa 1884. Näin Ahon lähes 40 vuotta kestänyt kirjailijanura on alkanut. (Aho 1961, 171.)

Aho ei heti kirjoittanut Ireenestä Elisabetille. Loppuvuodesta 1883 hän tarttui vihdoin kynään ja odotti toiselta rakastetultaan kirjeitse hyväksyntää:

”Rakas täti! – Omituisilla tunteilla aloitan minä tällä kertaa kirjeen tätille, niin omituisilla ja ristiriitaisilla, että en tiedä kuinka sitä kaikkea tehdä. Siitä, mistä nyt täytyy kirjoittaa, en ensin ajatellut kirjoittaa, vaan aijoin puhua sitten kuin sinne tulen, mutta kyllä sentään on parempi, että siitä kirjoitan. Olenhan luvannut hetikohta uskoa tätille kaikki, mitä minulle tapahtuu ja sentähden teen sen nytkin. Voi, voi, minä en tiedä, kuinka ilmoittaisin sen asian. Mutta parasta on, että teen sen suoraan. Niin, tätin toiveet ovat toteutuneet, sillä minä olen nyt `yhtä onnellinen kuin ne muutkin.´ Minä olen luopunut `runollisesta fantasiasta´ ja rakastunut siihen tyttöön, joka jo kauan aikaa on rakastanut minua. Minä olen vähitellen oppinut häntä tuntemaan, ihailemaan ja viimein rakastamaankin. Minä rakastan nyt häntäkin, s.o. minä rakastan häntä niin kuin saan ja tätiä niin kuin saan. Vihdoinkin olen siihen päätökseen tullut, että se on parasta, mitä täti siinä suhteessa niin usein on tahtonut ja pyytänyt.

Jos täti nyt vaan ymmärtäisi minua oikein, jos täti luottaisi minuun ja olisi vast´edeskin minulle sama kuin on ennenkin ollut… Suurin syy siihen on ollut se, että olen huomannut hänen rakastavan minua niin hullusti ja tulisesti, että koko hänen elämänsä (niin kuin hän nyt sitten on vakuuttanut) olisi pilalla, jos minä en olisi hänen tunteihinsa vastannut….Mimmoinen hän on (hänen nimensä on Ireene Wallenius), siitä en tahdo virkkaa mitään. Jo täti hänet joskus tulee näkemään, saa täti päättää itse. Jos täti voisi ottaa hänet siipiensä suojaan, niin kuin on ottanut minut ja ne monet muut (Emmyn, Messmannin, jne), niin olisi niin onnellinen kuin minä voin olla. – Sen kuitenkin voin sanoa, että hän ymmärtää minut, niin kuin (ei niin kuin täti, mutta niin kuin) nuori monessa vielä kokematoin ja maailmaa tuntematon tyttö voi meitä miehiä ymmärtää. Kyllä hän tietää jo, että olen elänyt niin kuin kaikki muutkin miehet, mutta siinä hän juuri minut käsittääkin eikä tuomitse.

Kuinka se kaikki tulee käymään tästä lähtien, sitä en tiedä enkä ymmärrä. Hän tietää millä lailla minä pidän hänestä ja hän on niin sanomattoman onnellinen, että se joskus minutkin vie mukanaan…Mutta mitä täti kaikesta tästä ajattelee, mitä täti ajattelee minusta?…Yhtä minä vaan vielä kerran pyydän, sitä, että täti aina jäisi minulle samaksi lohduttajaksi ja auttajaksi…Hyvästi, rakas, rakas täti! Minä pyydän, jää minulle entiseksi ystäväksi ja kirjoita, kirjoita eli telegrafeeraa, mitä ajattelet. (Juhani Ahon kirje Elisabet Järnefeltille marras- tai joulukuussa 1883, JAKKT 169-170.)

Kirjeen kirjoittamisen jälkeen Aho jännitti kovasti miten ”täti” suhtautuu Ireeneen. Juhani joutui odottamaan vastausta kauan. Se tuli loppiaisen jälkeen 10. päivä tammikuuta. Vastaus oli lyhyt, kylmä ja niin kolea, että Juhani alkaa horjua rakkaudessaan. Kihlapari etääntyikin toisistaan keväällä 1884. Ratkaisevaa oli se, että Ireene Walleniusta analysoitiin vaimokandidaattina rikki Järnefeltin perheen istunnoissa. Rantalan mukaan Elisabet oli keskeinen vaikuttaja näissä keskusteluissa. Ireene palautti murheissaan sormuksen Juhanille ja avioitui sittemmin Juhanin kilpakosijan Nisse Hjelmmanin kanssa (Rantala 2011, 65.)

Uutinen saavutti myös Kuopion ja meni kuopiolaisen kirjailija Minna Canthin korviin. ”Minun käy säälini tyttöä, joka on turvaton maailmassa, ja joka on niin yksinään”, kirjoitti Canth Kalle Brofeldtille [Aholle]. (Minna Canthin kirje Kaarlo Brofeldtille [heinäkuu, 1884], MCK, 159.) Oliko avioituminen Hjelmmanin kanssa jätetyn morsiamen vastaveto ja hetken päähänpisto. Näyttää siltä, että morsian ei rakastanut sulhastaan – ainakin jos Ahoon on uskomista. Muutaman vuoden päästä Ahosta alkoi tuntua siltä, että hänen olisi saatava vielä kerran tavata Ireene, joka kohta on kolme vuotta ollut naimisissa. (Aho 1951, 306.) Walleniukselle ero Ahosta oli ottanut koville. Alkuaikoina Ireene huvitteli paljon ja koetti haihduttaa pettyneen sydämensä ikävää. Juhani Ahoa hän ei unohtanut koskaan. (Aho 1951, 190.)

Vaikka Elisabet Järnefelt oli huojentunut kihlauksen purkautumisesta, Ahon kihlaus pohditutti salonginpitäjää vielä pitkään. Se oli ollut hänelle kova paikka. Nähtävästi hän oli ajatellut olevansa ainut Ahon sydämessä: ”Olen korjannut Arvidin papereita ja löysin niitten joukosta erään aloitetun kirjoituksen siltä ajalta, kun Arvid oli teidän luona ja kun sinä olit kihloissa. Se asia minua vaivaa äärettömästi, enkä voi saada rauhaa.” (Elisabet Järnefeltin kirje Juhani Aholle 9.10.1885, EJK, 97.) Kihlauksen purkautumisesta oli kulunut tuolloin jo puolisentoista vuotta (Kaukonen 1978, 97).

Toinen kihlaus

Kun Juhani kihlautui toisen kerran, hän esitteli kihlattunsa Minna Nikanderin henkilökohtaisesti Elisabetille, mutta vastakaikua ei nytkään tullut. Minna huomasi Järnefeltien asenteen ja häkeltyi täysin. Vaikkakin Minna Nikander purki kihlauksen vuonna 1888 ja jätti Ahon, niin perimmäisenä syynä voidaan pitää, että Järnefeltit ja varsinkaan Elisabet, eivät pitäneet morsiamesta. Minna Nikander oli hyvin pahoillaan tällaisten Järnefeltien olemassaolosta. Hän sanoi, ettei pystynyt nousemaan rouva Järnefeltin sijalle. (Kaukonen 1978, 178; Turtola & Lappalainen 2011, 75.)

Kihlaukset olivat olleet Elisabetille yllätyksiä ja samalla suuria järkytyksiä. Hän oli äärimmäisen mustasukkainen nuoresta kirjailijastaan. Hän ei halunnut kenenkään tulevan heidän väliinsä. Juhani oli taas henkisesti riippuvainen Elisabetista ja janosi kovasti tämän hyväksyntää. Juhani todennäköisesti pelkäsi menettävänsä Elisabetin ystävyyden, jos hän tekee jotakin ”sopimatonta”.

(Turtola & Lappalainen 2011, 75.) Ahon kihlauksen purkautuminen kiiri myös Minna Canthin korviin:

”[Jussi] Brofeldtin ja neiti Nikanderin kihlaus kuuluu olevan purkaantunut. Surullista, mutta ei odottamatonta. Minä luulen, että sitä miestä vaivaa ”moral insanity” [moraalinen mielisairaus]. Ja siinä tapauksessa täytyy häntäkin enemmän sääliä kuin tuomita”, kommentoi Minna asiaa ystävälleen Emilielle.

(Minna Cantin kirje Emilie Bergbomille 6.10.1988, MCKHK, 335.)

Canthin voimakkaassa sanonnassa oli osittaista perää. Juhani Aho solmi kovin kepeästi kihlaukset.

Kihlaus oli Ahon aikaan huomattavasti painavampi kuin nykyisin. Kihlaparin oletettiin menevät naimisiin ja varmasti Ahon molemmat morsiamet suunnittelivat mielessään jo häitä. Aho puolestaan taisteli ”kahden naisen tunneloukossa” - aina kulloisenkin morsiamen ja Elisabetin. Näistä Elisabet veti pidemmän korren. Samalla Aho aiheutti molemmille morsiamelle suurta pahaa mieltä ja tuskaa omalla käytöksellään.

Keskisarjan mukaan Elisabetin ja Juhanin rönsyilevää kirjeenvaihtoa voi tulkita lemmentunnusten suuntaan. ”Niin minun rakas pikku Jussi minä rakastan sinua niin äärettömästi ja olen aina niin hellä kun voin olla…Minä painan sinua rintaani vastaan kauan – kauan – ja suutelen kauan – kauan”, Elisabet kirjoitti vielä 47-vuotiaana. (Yrjänä & Keskisarja 2009, 214–215.) Elisabet omi käytännössä katsoen Juhani Ahon itselleen. Hän oli häikäilemätön omassa rakkaudessaan eikä juurikaan välittänyt morsianehdokkaiden tunteista. Ahon piti omistautua yksistään hänelle.

Elisabetin kirjeissä väijyykin taka-alalla nuoren rakastettunsa menettämisen pelko. (Kaukonen 1978, 281.)

Elisabet Järnefelt pyrkii ylläpitämään kirjallista suhdetta ja korostamaan sen merkitystä, jotta Juhani Ahon ei olisi kovin helppo irrottautua hänestä. Toisin sanoen Elisabet yritti kaikin kirjallisin keinoin sitoa ja tehdä itsensä korvaamattomaksi nuorelle kirjalliselle lupaukselle. Elisabet hoiti myös Juhani Ahon joitakin käytännön asioita, esimerkiksi hankki ja lähetti tälle tarvittavia kirjoja.

(Kaukonen 1978, 281, 287.) Elisabet olikin Aholle hänen kirjoittamisensa alkuvuosina aikansa internet, tietokanava. Elisabetia kiinnosti luontaisesti kaikki ympärillä tapahtuva. Elisabetin kirjeistä saakin sen käsityksen, että hän seurasi ahkerasti suomalaisia sanomalehtiä ja luki käytännöllisesti katsoen kaiken kirjallisuuden, mitä suomeksi siihen aikaan ilmestyi. (Kopponen 1975, 25.)

Rakkaus tässä ”prosessissa” oli kuitenkin ensimmäisellä sijalla, ei kirjallisuus ja kirjoittaminen - nimenomaan Elisabetin puolelta. Elisabetin kaipaus Juhanin puoleen oli niin suuri, että jos vastakkain osuivat Juhani Ahon uraan liittyvät näkökohdat ja heidän rakkaussuhteeseensa liittyvät

asiat, niin jälkimmäiset voittivat kirkkaasti. Elisabet oli mustasukkainen jopa Juhanin työstä.

(Ks. Kaukonen 1978, 281.)

5.19. Ahon ”tyypit ja tyypillisyys”

Juhani Aholla ei ollut Rantalan kesinä ja Elisabetin kirjallisessa salongissa vaikea sisäistää tyyppejä ja tyypillisyyden käsitettä. Myös ”stemmingit” eli tunnelmat siirtyivät kynän kautta paperille ja painettuna tekstinä ne herättivät paljon ihastusta lukijoissa. Esimerkkinä Ahon voimakkaasta

”stemmingistä” voi mainita lastun Kosteikko, kukkula, saari. Johtavana ”stemminginä” lastussa on alakulo, melankolisuus. Se leijuu lähes taianomaisesti, käsikosketeltavalla tavalla tekstin yllä.

Lastusta on aistittavissa myös kirjoittajan tavattoman herkkä sielun rakenne:

”Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus, takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä. Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen, niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella ainoatakaan ilon majaa.

Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko, niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä. Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää takaisin tulla. Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty. Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.” (Aho 1921, 14–15.)

Kopponen mainitsee, että salongin tyypillisen tarkkailun keskeisin objekti oli ihminen ja että kysymys oli perimmiltään vakavasti otettavasta metodista, vaikka observointi useimmiten suoritettiin ilottelevassa hengessä. Ihmisten tarkkailusta, heidän avujensa ja heikkouksien ruotimisesta tulikin salongin jäsenille eräänlainen seuraleikki. Tapa meni niin heidän veriinsä, että siitä tulikin kielteinen ominaisuus, jonka esimerkiksi Juhani Ahon toinen kihlattu Minna Nikander havaitsi ja tuomitsi. (Kopponen 1975, 189.)

Aholle oli tyypillistä, että hän otti elävästä elämästä suoraan henkilöhahmoja kirjaansa. Joskus hän meni tässä liian pitkälle ja se johti törmäyksiin, varsinkin jos hahmo oli selvästi tunnistettavissa. Novelli Hellmannin Herra oli vuonna 1886 loukannut J. A. Snellmania, jota kirjailija oli käyttänyt selvästikin henkilökuvauksensa mallina. Snellman oli kironnut ja todennut,

”että kylläpä se Jussi on osannut minua taitavasti haukkua, kun ei sitä pääse vetämään käräjillekään”. (Aho 1951, 226–227.)

Snellman suuttui kirjasta niin paljon, ettei halunnut olla missään tekemissä vuosikausiin koko Brofeldtin perheen kanssa, ”jossa kasvaa tällaisia omaa väkeäkin purevia koiria”. Mitä lienee Juhanin vanhempien mielessä pyörinyt tilanteen johdosta? Juhani Ahon äiti Emma yritti pitää yllä välejä, lähinnä Snellmanin rouvan kanssa. Aho ei ollut asiasta millänsäkään, eikä esitellyt anteeksipyyntöjä. Hänen mielestään kyse oli kaunokirjallisesta teoksesta, joka ei ollut herjannut ketään yksityisesti. (Turtola & Lappalainen 2011, 96–97.)

Tutkija Juhani Niemi tuo esille kirjassaan Juhani Aho, että Ahon kirjallinen mielikuvitus vaati aina alkuun todellisia malleja, kunnes inspiraatio irrotti ne omille poluilleen. Tämän metodinsa vuoksi hän joutui monesti enemmän tai vähemmän julkisesti vastaamaan tyypeistään. (Niemi 1985, 73–

75.) Aikaa myöten hän oppikin taiteen kaikki keinot todellisuuden jälkien häivyttämiseksi. Näin hän uudisti myös Hellmannin Herrankin toiseen painokseen. Hahmo itsenäistyi ja kasvoi alkuperäisistä raameistaan yleispätevyyteen. Originaaliin verrattuna kakkospainos oli jo huomattavasti siistitympi teos. Kirja sai huomiota myös maamme rajojen ulkopuolella. Sitä oli vuosisadan vaihteessa käännetty jopa enemmän kuin Rautatietä. Suomalainen maaseutupatruuna puhuikin pian ruotsia, norjaa, saksaa ja englantia. (Niemi 1985, 73–75.)

Tyypillisen tarkkailun toinen tavoite olikin puhtaaksi kirjalliseen käyttöön tarvittavien aineiston hankkiminen. Juhani Ahon mukanaan kuljettamista muistikirjoista voidaan seurata kirjoitustyön teknistä toteutusta. Aho merkitsi muistikirjoihinsa välittömästi muutamalla sanalla tai lauseella tunnelmistaan, ideoistaan ja havainnoistaan oleellisimman, ”tyypillisimmän”. Myös käytännön kirjoitusharjoitukset olivat oleellinen osa ryhmätyöskentelyä. Harjoitelmia sanottiin ”tunnelmiksi”

ja ”pätkiksi” (Kopponen 1975, 190–191.) Tyyppien ja pätkien säännöllistä kirjoittamista pidettiin niin itsestään selvänä, että kun Ahon kirjeessä ei joskus sellaista sattunut olemaan, se herätti kummastusta. (Kopponen 1975, 191.)

Ahon kotikonnuilla kirjat herättivät vielä tavallista enemmän kiinnostusta ja polemiikkia juuri niiden realistisen otteen vuoksi. Kyläläiset tarkkailivat, löytyykö teoksen sivuilta ”tunnelmia, tyypillisyyksiä ja pätkiä”, jokin tunnistettava paikka, tapahtuma, henkilö tai kenties lukija itse.

Lastuunsa Uudisasukas Juhani lienee saanut aiheen Vieremän Palosenjärvellä hiihdellessään. Tästä on Vieremällä vieläkin muistitietoa. Lastu on kuvaus piian ja rengin yhteisestä unelmasta, omasta kodista ja unelman romahtamisesta. Eero Järnefelt on maalannut samasta aiheesta taulunsa Uudisasukkaita. (Turtola & Lappalainen, 2011, 115.)

Tyypillisyyksien ja tyyppien kuvaaminen näkyy selkeästi Ahon läpimurtoteoksessa Rautatie. Sen päähenkilöiden Matin ja Liisan esikuvat Matti ja Liisa Kerman asuivat aikoinaan Iisalmen korvessa Vieremänjärven toisella puolella Mikkosensuo-nimisessä mökissään. Matti ja Liisa kuolivat 1880-luvulla. Eipä pariskunta olisi arvannut, että kun Juhani nuoruudessaan pistäytyi heidän luonaan Vieremän maita kolutessaan, hänestä oli kehkeytymässä koko kansan kirjailija ja että he jäävät tyyppeinä ”elämään” Ahon kirjan kansien väliin. Pappilan entistä palvelusväkeä Matti ja Liisa eivät kuitenkaan olleet, vaikka kirjassa niin kerrotaan, mutta olivat kyllä pienikokoisia ja lapsettomia.

Matti oli mielellään kerskaillut voimillaan samaan tapaan kuin kirjassa esitetään. Liisa näytteli kernaasti kehruutaitojaan, ja hänellä todella oli ollut kehruuksia pappilasta. Kirjassa kuvattua rautatiematkaa he eivät olleet tehneet. (Turtola & Lappalainen, 2011, 115.)

Vaikka Aho ei ollut varsinaisesti kansanperinteen esittäjä, kuitenkin Rautatie-romaaniin sisältyy myös kansanperinteellisiä aineksia. Se tulee taas näkyviin ”tyypillisen” kautta. Romaanissa hahmottuu hyvin se, mikä on ollut tyypillistä 1800-luvun jälkipuoliskolla ja kuinka Matti ja Liisa ovat kylässään eläneet: päreiden käyttö, savutorppa, jossa on kuitenkin jo pienet ikkunaruudut, lehmä, hevonen ja porsas. Porsaasta saatiin lihaa, lehmästä maitoa ja hevonen toimi työjuhtana.

Niityn varsilta käytiin kesäisin niittämässä lehmälle ruokaa. Liisa kehräsi rukilla. (Ks. Turtola &

Lappalainen 2011, 168.)

Rautatie-romaanissa näkyy selvästi Elisabetin pojan, Kasper Järnefeltin käden jälki ja tyypin käsite, joka oli pohjana Elisabethin salongissa. Kasperin huomattavin kirjallinen ansio olikin, että hänen myötään suomalaiseen realismiin tuli venäläinen tyypin käsite sekä tyypillisen teoria.

Kirjallisuudessa Kasper Järnefelt korosti yksinkertaisuutta, aitoutta, luonnollisuutta ja rehellisyyttä. Hän vierasti suomalaista uusromantiikkaa ja symbolismia. (Järnefelt, 2012.)

Kun Rautatien käsikirjoitus oli valmis, oli Aho itse vielä epävarma siitä. Hän purkaa kirjeessä mieltään Elisabetille:

”Oli se sentään hauskaa kuulla, että te pidätte Rautatiestä. Kumma vaan, että se ei tahdo vieläkään minua tyydyttää. Olen lukenut sen läpi ja lähetän kohta Söderströmille. Ehkä minä en ymmärrä sitä, mutta minusta tuntuu, että se on vähän lapsellista ja mietoa. Ihmisten pitäisi nykyään saada voimakkaampaa lukemista, semmoista, joka säikyttelisi heitä. Ainakin minä itse kaipaisin semmoista ja sitten vasta olisin tyydytetty, jos osaisin kirjoittaa semmoista, joka repis niitä kuin hyvin karkea vaate.” (Juhani Ahon kirje Elisabet Järnefeltille 13.9.1884, JAK, 96.)

5.20. Peredvizhnikiläisyys

Tapio Kopponen tuo esille uutta mielenkiintoista tietoa vuonna 1992 pitämässään esitelmässä Järnefeltit – Suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Hänen mukaansa Järnefeltien taidekäsityksen keskeiset ihanteet ovat myös yhteydessä venäläisten ns. peredvizhnikien taiteellisiin periaatteisiin. Elisabetin nuoruus 1850-luvun Pietarissa osui venäläisen taiteen ja kirjallisuuden nousukauteen. Elisabetin veli Mihail Clodt (1833–1902) oli Venäjän maalaustaiteessa merkittävän peredvizhnikien perustajajäseniä. (Ks. Kopponen 1992; ks. Kopponen 1985, 84.) Oletettavasti kukaan muu kuin Kopponen ei ole nostanut Järnefeltien kohdalla esille heidän yhteyttään peredvizhnikiläisyyteen. Todennäköisesti Järnefeltit ovat puhuneet Juhani Aholle seurasta. Jääkin pohdittavaksi, onko Ahon kirjoittamissa teoksissa viitteitä peredvizhnikiläisyydestä?

Peredvizhnikit (vaeltavat taiteilijat) saivat alkunsa, kun vuonna 1863 neljätoista opiskelijaa päätti erota Venäjän Keisarillisesta taideakatemiasta. Opiskelijoiden mielestä akateemiset säännöt olivat rajoittavia ja opettajat vanhoillisia. Kansan taiteen ja yläluokan taiteen välillä oli jyrkkä ero.

Kapinalliset opiskelijat halusivat tuoda taiteen kansan pariin ja perustivat riippumattoman taiteilijaseuran, jota kutsuttiin nimellä Peredvizhniki. Vuonna 1870 ryhmä perusti Kiertävän Taidenäyttelijöiden Seuran antaakseen Venäjällä muillekin, kuin vain Pietarissa ja Moskovassa asuville, mahdollisuuden seurata maansa taiteen saavutuksia. Se tahtoi opettaa kansaa arvostamaan taidetta. Se esitti taiteessaan kansan silloista elämää. Vuosina 1871–1927 seura järjesti useita

kiertäviä taidenäyttelyä. Sen jäsenet eivät kiertäneet ainoastaan Venäjällä, vaan kävivät myös ulkomailla. (Ks. Ely 2000, 253–270.)

Seuran perusajatukset saivat alkunsa jo 1830-luvun Belinskin yhteiskunnallisista ja esteettisistä näkemyksistä (Kopponen 1992). Belinski opetti, että omaperäiseen taiteeseen johtaa vain yksi tie:

lähentyminen kansanelämään ja todellisuuteen. Peredvizhnikien pyrkimys olikin talonpoikien ja käsityöläisten sekä kaupunkien alempien väestökerroksien elämän kuvaaminen vahvoin sosiaalisin, mutta myös runollisin painotuksin. He eivät kuitenkaan tyytyneet esittämään vain realistista elämän totuutta, vaan tavoitteena oli myös ihmisen sisäisen elämän kuvaaminen. (Kopponen 1992.)

Peredvizhnikit kannattivat liberaaleja ajatuksia. Belinskin lisäksi seuran perusajatuksissa oli

vahvasti mukana Nikolai Chernyshevskyn näkemyksiä. Belinskin mielestä kirjallisuuteen ja taiteen piti vedota sosiaaliseen ja moraaliseen vastuuseen. Chernyshevskyn poliittisen toiminnan vuoksi viranomaiset kielsivät hänen tekstiensä julkaisemisen, mutta lopulta ne löysivät tiensä

taidemaailman keskuuteen. Chernyshevskyltä peredvizhnikit omaksuivat slavofiilis-populistisen aatteen. Tämä aate piti sisällään ajatuksen, että Venäjällä oli oma erityinen vaatimaton sisäinen kauneutensa. Ja tätä aatetta peredvizhnikit toteuttivat maalaamalla tauluja sen mukaisesti. (Ks.

Sartorti 2010, 377–399.)

Peredvizhnikit puhuivat realismista elämän totuutena ja veivät taidettaan kansan keskuuteen järjestämällä kiertäviä näyttelyjä ympäri maata. Heidän realisminäkemyksensä rakentui tyypillisen kuvaamiseen. Taiteilijan piti pyrkiä objektiivisuuteen, mutta se ei saanut olla opetusta eli Juhani Ahon sanoilla: ”Lukijan on hauskempi tehdä johtopäätöksensä tapausten avulla.” Tendenssin oli hiivittävä esiin ”salaa ja huomaamatta”, kirjailijan oli käytettävä vihjailevaa tekniikkaa. Toisekseen kirjallinen salonki korosti jo ensimmäisissä julkisissa kannanotoissaan (1884) ihmiskuvauksen

”psykoloogillisuutta” Kasper Järnefelt myöhemmin (1887) jopa siinä määrin, että se hänen mielestään pääasiassa määräsi, miten pysyvä arvo teoksella oli ”kirjallisuuden aarreaitassa”.

(Kopponen 1985, 85.)

Peredvizhnikit korostivat taiteellisessa työskentelyssä havainnon tarkkuutta, kuvauksen uskottavuutta ja ”inhimillisyyttä”. Heidän työskentely- ja tekotapansa keskeinen piirre oli tietoinen

Peredvizhnikit korostivat taiteellisessa työskentelyssä havainnon tarkkuutta, kuvauksen uskottavuutta ja ”inhimillisyyttä”. Heidän työskentely- ja tekotapansa keskeinen piirre oli tietoinen

In document Kirjoittamisen ja rakkauden paloa : Juhani Aho sekä Elisabet Järnefeltin ja Minna Canthin kirjalliset salongit (sivua 101-0)