Salongin sisältöä ja kävijät

Elisabetin salongissa käsiteltiin myös kaunokirjallisia kysymyksiä. Kaunokirjallisuuden lukeminen oli 1800-luvulla sosiaalinen tapahtuma säätyläisten keskuudessa. Ääneen lukeminen oli oma ohjelmanumeronsa illanistujaisissa. (Ollila 1998, 174.) Elisabetin salongissa myös referoitiin ja käännettiin ulkomaista kirjallisuutta. Näin kaikki, myös jotka osasivat huonosti kieliä, pääsivät kuulemaan aikansa kiinnostavia ja tunnettuja teoksia. (Kopponen 1975, 179.) Kopposen mukaan

suoria todisteita siitä, kuinka tarkkaan Elisabet esitteli nuorille kuulijoilleen esimerkiksi ihailemiaan venäläisiä mestareita, ei ole säilynyt muuta kuin Juhani Ahon kohdalla. Vihjeen siitä, että esittely saattoi olla hyvinkin yksityiskohtainen, antaa salongin silmiinpistävä Gogol-harrastus.

Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin varhaiskirjoitukset kielivät tyylillisinä yhtäläisyyksinään selvästä Gogol-innostuksesta (Kopponen 1975, 179).

Elisabet Järnfeltin salongista avautui foorumi, jossa pystyi vaihtamaan mielipiteitä ja tutkimaan kirjallisuutta. Mikä myös oleellista: antamaan ja vastaanottamaan palautetta. Elisabet kiinnitti huomiota siihen, että Helsingissä oli paljon maalta Helsingin yliopistoon tulleita nuoria. Elisabetin jo nuorena rahvasta kohtaan syntynyt kiinnostus oli säilynyt ja hän halusi avata salongin ovensa myös näille talonpoikaisylioppilaille. (Ks. Kopponen 1975, 45–45; Järnefelt 1998, 416–417.) Ylioppilaille salonki tarjosi mieluisan mielipiteidenvaihtopaikan. Monen nuoren yliopisto-opiskelijan valtasi Helsinkiin tullessa voimakas yksinäisyydentunne. Salongista he löysivät itselleen ystäviä. Erityisen vaikeana yksinäisyyden kokivat henkilöt, jotka eivät päässeet käymään loma-aikoina kotonaan. Jo vuonna 1877 eräs ylioppilas esitti toivomuksen helsinkiläisperheille, ette ne avaisivat ovensa tavallisillekin ylioppilaille, jottei heidän tarvitsisi hukuttaa surun ja yksinäisyyden tunnettaan intohimojen orjuuteen. (Kopponen 1975, 42.)

Talonpoikasylioppilaiden asema oli kaikkein vaikein. Heidän kohdallaan voidaan hyvällä syyllä puhua eristyneisyydestä ja tietynlaisesta henkisestä umpiosta. Maalaisylioppilailla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia solmia suhteita ns. sivistysperheisiin. (ks. Kopponen 1975, 42–46.)

Ensinnäkin konkreettisena esteenä oli kielitaidottomuus. Suomenkielisistä kouluista tulleet eivät hallinneet riittävästi ruotsia kyetäkseen käyttämään sitä keskustelukielenä. Tilannetta kärjisti yleensä vielä ruotsinkielisen sivistyneistön torjuva asenne. 1880-luvun alussa Järnefeltien koti oli, Julius Krohnin ja Reinin kotien lisäksi, käytännöllisesti katsoen ainoa suomenkielinen sivistyskoti, jonne talonpoikaisylioppilailla oli mahdollisuus päästä vierailemaan. (Kopponen 1975, 43, 46.)

Elisabet Järnefelt teki aikansa ”sosiaalista työtä”. Maalaisylioppilaiden vaarana oli syrjäytyminen.

Tämän Elisabet ymmärsi. Nuoret eivät viihtyneet kolkoissa asunnoissaan. He vetelehtivät päivisin ylioppilastalolle ja illalla ravintoloihin, yleensä halpoihin kapakoihin. Vallitsevan käsityksen

mukaan ylioppilailla ei ollut ainoastaan oikeus nauttia syvin siemauksin elämästä, vaan hän oli siihen miltei velvollinen. (Kopponen 1975, 43.) Kun juurikaan muut sivistyskodit eivät raottaneet ovia ja välittäneet näistä ”hukkateille” joutuvista nuorista, ja kun toiset aatelisrouvat ja yläluokkalaiset katselivat heitä pitkin nenänvarttaan, Elisabet tarttui toimeen ja aukaisi ovensa näille talonpoikaisylioppilaille

Elisabet ei kuitenkaan toiminut heidän ”suojelijanaan”. Tämä seikka erottaakin salongin varsinaisesta hovista. Rikkaat aateliset ovat aina kutsuneet hoveihinsa runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita, suojelijoina. Toinen piirre, joka erotti salongin hovista, oli yhteiskunnallisen hierarkian poissaolo ja ihmisryhmien sekoittuminen. (Goodman 1989, 338.) Jo 1600- ja 1700-luvuilla salongit saattoivat sekä eri sukupuolia että aatelisia ja porvaristoa yhteen (Kale 2006, 2).

Suomalaisia talonpoikaisylioppilaita saapui runsaasti Järnefelteille. Niin paljon, että Arvid Järnefelt luonnehtii Vanhempieni romaani -teoksessa. että heidän kotiinsa tuli ”joukoittain suomalaista nousukasnuorisoa”. (Järnefelt 1929, 239.) Jostakin syystä he myöhemmin katosivat salongista ja tilalle tuli enemmän ”herrasylioppilaita” eli ruotsalaistuneista tai puoliruotsalaisista kodeista lähteneitä, suomalaisen koulun käyneitä ja näin takaisin suomalaistuneita nuorukaisia. (Ks.

Kopponen 1975, 45–46.) Elisabet suri hänen lempiaineksensa, umpisuomalaisten kansanlapsien, vetäytymistä salongista. Arvidin mielestä syynä oli se, että ”heidän joukossaan ei ollut ainoataan, joka olisi Pekankaan [Pekka Hartikaisen] verran voittanut ujouttansa. Näin he joutuivat alakynteen.

Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä luopuminen. Ja he luopuivat”. (Järnefelt 1998, 427.) Salonkilaiset kokoontuivat määräpäivänä, joko keskiviikkoisin tai lauantaisin (Julkunen 2000, 19).

Salonkiin ei voinut saapua ilman kutsua. Kutsuttujen täytyi kuulua Järnefeltin poikien – Kasperin, Arvidin ja Eerikin – tuttavapiiriin. Salongin ´rajoituksena´ oli myös sen suomalaisuus. Kielitaistelun kiihkeinä aikoina siellä ei juuri nähty ”moderaatteja” puhumattakaan ruotsinmielisistä. 1880-luvun alun ilmapiiri oli kerta kaikkiaan sellainen, ettei radikaalifennomaanien tullut mieleenkään seurustella lähemmin sveesien kanssa. (Kopponen 1975, 54.)

Suomalainen ”sinisukka”?

Elisabetin Järnefeltin salongissa oli myös nähtävissä samaa kuin joissakin 1800-luvun salongeissa, jotka olivat sisäänpäin kääntyneitä ja keskittyivät taidemaalarien ja kirjallisten leijonien, kuten Madame Récamierin ympärille (Salon 2011). Elisabetin salonki oli siinä mielessä poliittisesti sisäänpäin kääntynyt, koska se suosi radikaalifennomaaneja. Heitä myös kävi runsaasti salongissa sen alkuvaiheessa. Salongin voimakkaampi poliittinen luonne keskittyy juuri salongin alkuvuosiin.

Kopponen nostattaakin esille ajatuksen, millaiseksi olisi muodostunut esimerkiksi Juhani Ahon ja Arvid Järnefeltin kehitys – ja samalla koko kirjallisen kulttuurimme kehitys – jos he jo 1880-luvun alkuvuosina olisivat seurustelleet samanaikaisesti ruotsinkielisen filosofisesti ja kirjallisesti suuntautuneen kärkiryhmän – Edelfeltin, Neiglickin, Söderhjelmin ja Tavaststjernan kanssa.

(Kopponen 1975, 54.)

Julkusen mukaan Elisabet Järnefelt toteutti 1800-luvun loppupuolella yleistä, Uno Cygnaeuksen lanseeraamaa ajatusta yläluokan naisesta kansan sivistäjänä ja siten myös sen kurissa pitäjänä (Julkunen 2000, 21–20). Siltalan tulkinnan mukaan ”sivistyneistön tytärten” jalostaessa talonpoikien poikia keskiluokka saattoi väistää ahdistuksen, joka syntyi eri yhteiskuntaluokkien kohtaamisesta (Siltala 1999, 232–233).

Aikoinaan salongit ovatkin auttaneet kaatamaan raja-aitoja ja tämä on esimerkiksi mahdollistanut valistuksen synnyn. Esimerkkinä tästä mainittakoon, että 1700-luvulla Madame Geoffrinin, Mlle de Lespinassen ja Madame Neckerin ansiosta salonki muuttui valistuksen instituutioksi. (Goodman, 1989, 331.) Elisabet Järnefeltissä oli näiden myös ranskalaisten salonkirouvien Geoffrinin ja Neckerin ”valistuksen henkeä”. Elisabetin ennakkoluuloton toiminta toi ”valistuksen” keskelle hänen omaa salonkiaan. Tällä en tarkoita hänen rajoittuneisuuttaan, jossa ei hyväksytty ”sveesejä”, vaan hänen modernit otteensa saivat aikaan, että salongissa kävijät olivat perillä monista yhteiskunnallisista asioista. He saivat käytännön opetusta myös kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvissä asioissa. Elisabetin salongissa pidettiin myös kirjallisuutta esillä ja luettiin sitä. Tämä oli tyypillistä myös ranskalaisissa salongeissa. Yleisessä kirjallisuushistoriassa Tallemantin romaani Matka rakkauden saarelle mainitaan tyyppiesimerkkinä 1600-luvun ranskalaisesta salonkikirjallisuudesta. (Turoma 2011, 95.)

Aikoinaan Pariisissa valistussalonki toi yhteen Pariisin seurapiirit, edistysfilosofit, jotka kirjoittivat Ensyklopedian, sinisukat ja muut älymystön jäsenet, jotka osallistuivat valistushankkeeseen. Aikana jona miehet melkein täydellisesti hallitsivat yhteiskuntaa, saattoi naisilla olla vaikutusvaltaa vain salongeissa. He olivat keskushenkilöitä ja toiminnan määrääjiä. He valitsivat vieraansa ja keskustelunaiheensa. (Salon 2011.) Juuri tätä valinnan valtaa Elisabet Järnefelt käytti omassa salongissaan.

Salonki oli todellakin naisten epävirallinen yliopisto, missä naiset saattoivat vaihtaa ajatuksia, vastaanottaa ja esittää kritiikkiä, lukea ääneen omia teoksiaan ja kuunnella muiden. Monet kunnianhimoiset naiset käyttivät salonkia välineenä kohti korkeampaa koulutusta. (Bodek 1976, 186.) Pariisissa, vuonna 1652 Le Marais'n kaupunginosassa Madeleine de Scudéry perusti sinisukkien salongin, minkä termin mukaan sivistyneitä naisia nimitettiin melkein kolme seuraavaa vuosisataa (Salon 2011). En usko, että nimitykselle tehdään kovinkaan väkivaltaa, jos madame Elisabet Järnefeltistä, vaikka hän oli syntynyt Pietarissa hovin kupeessa, käytetään nimitystä

”suomalaisuuden sinisukka”.

Ikävä kyllä tämän ”sinisukan” yritys sivistää suomalaisia talonpoikaisylioppilaita, ei kuitenkaan ottanut tuulta siipien alle. Syytä tähän voi vain arvailla. Edellä mainittu ujous ei varmasti yksin riitä selittämään ilmiötä. Odottiko Elisabet heiltä liikaa, eikä innostuksen vallassa osannut riittävän hyvin ottaa heidän taustaansa huomioon. Ei uusia aatteita tuota pikaa opittu ja ehkä talonpoikaisilta puuttui riittävä motivaatio asioiden omaksumiseen ja hallintaan. Oliko myös luokkaero näkyvissä kaikesta huolimatta ja kokivatko talonpoikaisylioppilaat alemmuudentunnetta?

Kaikesta huolimatta, vaikka menestys maalaisylioppilaiden kanssa jäikin heikommaksi, ylioppilassalonkia voi pitää Elisabethin yhteiskunnallisten ryhmien välisten raja-aitojen ylittämiseen tähtäävän projektin ensimmäisenä tietoisena ilmentymänä (Julkunen 200, 19). Kaikki aikalaiset eivät kuitenkaan ajatelleet samalla tavalla. Ylipäätään Elisabet Järnefeltin perustamaa salonkia ja yleensäkään hänen seurusteluaan nuorison kanssa ei konservatiivisissa piireissä katsottu suopein silmin; siinä nähtiin jotakin sopimatonta. Elisabet Järnefeltin mielipiteet olivat melko radikaaleja ja arvattavasti oltiin huolissaan, että nämä mielipiteet ja asenteet leviäisivät nuorten kautta muidenkin tietoisuuteen. Elisabet Järnefeltiä pidettiin nuorison villitsijänä. (Ks. Kopponen 1975, 29.)

Salonkirouva Elisabet Järnefelt kuuluikin niihin ihmisiin, jotka herättivät ihmisissä voimakkaita tunteita – sekä myönteisiä ja kielteisiä. Hänen olemuksessaan oli karismaa ja lumovoimaa, sillä niin ylitsevuotavia olivat muidenkin kuin hänen omien lapsiensa ja Juhani Ahon luonnehdinnat hänestä.

Elisabetin olemus ja käyttäytyminen vetosi erikoisesti nuoriin – varsinkin nuoriin miehiin. Näistä nuorista miehistä hän saikin sekä Helsingissä että Kuopiossa vankkumattoman ihailijajoukon, jotka eivät malttaneet olla avoimesti ylistämättä Elisabetin erinomaisuutta. (Kopponen 1975, 26–27.) Salongin vierailijat

Elisabet Järnefeltin salongissa vuosien 1881–1884 välisenä aikana oli täytynyt vierailla varsin huomattava määrä kävijöitä, mutta edes summittaista nimiluetteloa ei voida antaa, koska käytettävissä ei ole esimerkiksi Järnefeltin vieraskirjaa (Kopponen 1975, 55). Kuitenkin Kopposen mukaan eri lähteitä vertailemalla – ensisijaisesti Ahon ja Järnefeltin veljesten kirjeenvaihtoa ja KPT:n jäsenluetteloita tutkimalla – voidaan laatia suppea luettelo salongin näkyvimmistä osanottajista: Vanhempaa polvea edustivat juristit Jonas Castrén (1850) ja Lauri Kivekäs (1854) sekä humanistit Hj. Appelgren-Kivalo (1853), K. H. Hornborg (1853) ja Aatto Suppanen (1855).

Nuoria humanisteja, historiallis-kielitieteellisessä osastossa opiskelevia olivat: Juhani Aho (1861), A. B. Backman-Mäkelä (1863), Hj. Basilier (1857), August Becker (1861) J. A. Bergh-Lyly (1856), Eero Erkko (1860), Kaarlo Grönqvist (1861), Juho Pekka Hartikainen (1861), Frans Ossian Husberg (1856), Ivar Idström-Roini (1859), Arvid Järnefelt (1861), Eerik Järnefelt (1863), Kasper Järnefelt (1859), Matti Kurikka (1863), Tuomas Kurikka (1858), J. W. Messman (1859), Juhana Minni (1858), Joos. Mustakallio (1858) ja Matti Waronen (1861). Fyysis-matemaattisessa osastossa opiskelevia olivat: Kaarle Brax (1861), Kalle Frisk (1860), Karl Granit (1857), J. E. Rahm (1859) ja Benj. Ståhlberg (1859). Ei-ylioppilaita olivat Johan Kock (1861), Otto Könni (1861) ja Augus Tillander (1861.) (Kopponen 1975, 56.)

Niin kuin Kopponen edellä on todennut, lista on puutteellinen. Siitä puuttuvat esimerkiksi Elisabetin tyttärien nimet, jotka varmasti osallistuivat sen toimintaan. Salongissa on todennäköisesti vieraillut myös muita suomalaisen aatteen ystäviä ja Elisabetin henkilökohtaisia ystäviä. Kuitenkin Kopposen esittämässä suppeassakin nimilistassa vilahtaa suomalaisen tieteen, taiteen ja kulttuurin merkkihenkilöitä, joiden ansioista yhteen koottuna saisi pitkän listan. Kopponen mainitsee myös

artikkelissaan Järnefeltien koulu (1985), että salongissa kävi myös nuoria naisia, näkyvimpinä heistä Ida Aalberg (Kopponen 1985, 80).