Rasismi luonnollisena pahana

Syrjintäkokemuksista kertominen näyttää aineiston pohjalta noudattavan kahta linjaa: joko syrjintäkokemuksista puhutaan avoimesti ja paljon tai sitten niistä ei puhuta lainkaan tai

kimuksen tekijän tulkitaan toimivan näiden tahojen hyväksi maahanmuuttajia vastaan. Se ei välttämättä hel-pota luottamuksen saavuttamista.

niitä peitellään.⁵¹ Safia puhuu lämpimästi Suomesta ja korostaa erityisesti suomalaisten suvaitsevaisuutta ja rehellisyyttä. Kun utelen häneltä lisää mielipiteitä suomalaisista, hän täsmentää, että kaikki suomalaiset ovat ystävällisiä. Haastattelun loppuvaiheilla, kun kes-kustelemme Safian tulevaisuuden suunnitelmista, opiskelusta ja työnsaannista, hän aivan yllättäen kertoo siitä, kuinka hän kerran ollessaan töissä siivousfirmassa sai potkut sen ta-kia, että oli työajan aikana käyttänyt huntua. Esimies oli pyytänyt monta kertaa Safiaa luo-pumaan hunnun käytöstä ja siirtymään firman työasuun, t-paitaan ja housuihin. Kun Safia ei ollut suostunut, esimies oli erottanut hänet. Safia kertoo tapahtumasta rauhallisesti ikään kuin se olisi täyttä arkea. Monella muullakin haastateltavalla näyttää olevan samanlainen suhtautuminen kokemaansa syrjintään, kyl noit sattuu aina, et ei se oo mitenkään erikoista (2/23). He tiedostavat, että se mitä heille on tapahtunut, on väärin, mutta samalla he pyrki-vät ymmärtämään syrjijöiden käyttäytymistä. Tämä ilmenee syrjintäkokemusten vähättely-nä ja toisinaan myös tavassa, jolla he kuvaavat syrjijöitä. Osittain tämän voisi olettaa joh-tuvan siitä, että tyhmän toiminnan alullepanijaa pidetään tyhmänä. Haastateltavat kuvaile-vat “syrjijöitään” seuraavasti:

Abdel: ... kaljupäisiä yleensäkin, ei ollu mitään tavallisia kävelijöitä ... (22) Karam: ... joskus tuli niinku kaks äijää jotain huutelemaan ... (28)

Karam: ... yks vaan iso mies tulee sanomaa, huutamaan ... (39) Mahad: ... ni yks mummo tuli mun viereen istumaan ... (38) Ruby: ... sit yks nainen, vähän tyhmän näkönen ... (48)

Ruby: ... saatiin tietää, et se poika oli karannu jostain lastenkodista, et se on ihan pipipää ja se tyttö-ki on vähän pipi ... (52)

Kirill: ... mun edes oli joku mummo ... (29) Aleksei: ... joku vanha juoppo ... (27)

Aleksei: ... joku vähän semmonen aika vanha tyyppi ... (28)

Haastateltavien kuvailut pyrkivät selvästi vähättelemään tapahtumien luonnetta korosta-malla rasistin ainutkertaisuutta (yks vaan, yks mummo, yks nainen, joku mummo) ja yksi-löimällä rasistin “poikkeavaksi”( pipipää, mummo, vanha juoppo). Kukaan haastateltavista ei kuvaile kohtaamaansa syrjijää “tavalliseksi ihmiseksi” tai “tyypilliseksi suomalaiseksi”.

Tämä voi johtua siitä, että kaikkia suomalaisia ei haluta leimata rasistisiksi (ks. Pälli 1999, 210). Lisäksi verbit kiljua, huutaa, mömistä, mumista, tuijottaa jne. antavat tapahtumista absurdin kuvan. Näyttää siltä, että kertomuksissa käytettyjen sanavalintojen avulla pyritään korostamaan sitä, etteivät tapahtumat itse asiassa ole niin vakavia, sillä huutelijalta vaan menee joku poikki (2/40). Abdelin mukaan kaikesta haukkumisesta ja huutelemisesta ei ole

51 Kenttätyötä tehdessäni huomasin, että joidenkin nuorten kohdalla samat traumaattiset kokemukset syrjin-nästä tai rasismista saattoivat nousta esille aina silloin, kun nuoret halusivat tähdentää suomalaisten asenteelli-suutta.

järkevää valittaa eteenpäin, sillä siten myös itse leimautuu helposti valittamisen mestariksi, joka valittaa jokaikisestä pikkuasiasta poliisille ja oikeuteen:

V: Mikä on jokaikinen pikkuasia?

Abdel: No rähinöinti, töniminen, joku sellanen tai haukkuminen työpaikalla.

V: Mut eks se sun mielestä oo vakava asia?

Abdel: Ei mun mielestä sellasta, kunhan vaan ei tuu hakatuks. (23.)

Kukaan haastateltavista ei itse asiassa olekaan valittanut kokemastaan syrjinnästä tai rasis-mista eteenpäin. Monesti tilanteet ovat rauenneet niin, että haastateltavat ovat lähteneet paikalta pois, kääntäneet tilanteelle selkänsä. Nuoret näyttävät pyrkivän selviämään tilan-teista välittämättä loukkauksista, jotkut puolestaan vastaavat herjauksiin sanomalla jotain.

Esimerkiksi Mahad mainitsee, että raja kulkee fyysisessä koskemattomuudessa:

Mahad: Mul on ihan sama, mua ei kiinnosta oikeesti, mikskä mua kutsutaan niin kauan ku se ei ke muhun ... se on se raja. Se saa sanoo ihan mitä se haluu, niin mä sanon takas vaan. Se ei saa kos-kee muhun ... siin on se raja. (36.)

Haastattelemilleni tytöille huutamiseen tai väkivaltaan vastaaminen ei näytä olevan mah-dollinen vaihtoehto. Tämä voi johtua siitä, että tytöille väkivaltaan vastaaminen tai ylipää-tään puolustautuminen ei ole kulttuurisesti tai sosiaalisesti hyväksyttävä keino (Krutmeijer 1998, 21; Salmivalli 1998, 44). Tytöt kuvailevatkin tilanteita paljon uhkaavimpina kuin pojat ja painottavat, että niistä on pyrittävä nopeasti pakoon. Tytöt näyttävät tyytyvän koh-taloonsa useammin kuin pojat. Lisäksi tyttöjen kertomat tapahtumat sisältävät harvemmin fyysisen väkivallan uhkaa tai sen kokemista, sen sijaan arkirasismi ilmenee haukkumisena, ahdisteluna ja sosiaalisena hylkimisenä. Esimerkiksi Safia pyrkii osittain ymmärtämään rasistista käyttäytymistä. Hänen mukaansa on järkeenkäypää ja luonnollistakin, että jokai-nen puolustaa omaa maataan, oma maa on tärkeä jokaiselle (5/11) ja jatkaa, että Somalias-sakin olisi rasismia, jos sinne tulisi paljon ulkomaalaisia. Rasismin ymmärtäminen välttä-mättömänä pahana näyttää aineiston perusteella olevan monen haastateltavan keino sel-kiinnyttää rasismin olemassaoloa. Pällin mukaan rasistisia mielipiteitä perustellaan usein niin, että niitä pidetään loogisina ja luonnollisina (Pälli 1999, 209). Rasismin kokeminen käytännössä on kuitenkin lamaannuttavaa:

Safia: Kerran olin Kaisaniemessä ja kaksi skinheadiä huusivat mulle “Hei, mitä olet? Miks sä oot tullu Suomeen? Tää on meidän maa! Menkää kotiin somalialaiset!”

V: Mitä sä teit sitte?

Safia: Mä en tehny yhtään mitään.

V: Mitä sä ajattelit sitte?

Safia: Mä kaipaan sillon mun kotimaatani, joskus, kun he huutavat mulle. (11.)

Jos nuoret haastateltavat rasismia kohdatessaan useimmiten pyrkivät kääntämään tilanteelle selkänsä, niin sen tekevät myös paikalla olevat sivustakatsojat. Kukaan nuorista ei kerro

kenenkään ulkopuolisen puuttuneen tilanteeseen tai puolustaneen heitä, yleens ihmiset kat-soo vaan sivust tälleen, et jaahas (8/32). Rubyn mukaan ainoastaan muut ulkomaalaiset tai omat ystävät ja tutut ovat sellaisia, jotka voisivat julkisessa tilassa puolustaa “uhria”, suo-malaiset ovat siihen liian ujoja tai sulkeutuneita, ne ajattelee: “Hoitakaa te omat asiat, niin me hoidetaan omat asiat!” (7/50).