Pessin ja Illusian arvomaailma

Totesin jo aiemmin, että Pessin ja Illusian välittämän näkemyksen mukaan elämä tulee merkitykselliseksi vasta kun mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ellei yksilö syystä tai toisesta kuitenkaan perusta perhettä, on elämän sisältö löydettävissä myös työnteosta.

Työllä ja sen arvotuksella on Pessissä ja Illusiassa vakaa ja perin konservatiivinen, työnte-kokeskeinen rooli halki teoksen. Kirjeenkantaja Kimalaisen ei kerrota käsittävän elämäs-sään mitään muuta kuin työnteon (PI: 34), kun taas ristilukki näkee, ettei päiväkorenneis-ton tansseilla ole mitään merkitystä, ja näiden elämä olisi hukkaan heitettyä ellei ristilukki tekisi työtään ja vangitsisi niitä verkkoonsa järkeviä tarkoituksiaan varten (PI: 43). Työtä koko elämänsä karttanut kuhnuri Bombus toteaa löytäneensä elämäänsä sisällön löytäes-sään töitä. "Elämän sisältö ja tarkoitus on, että kaikki tekevät työtä!", Bombus julistaa. (PI:

72.) Harriet Strandell (1984: 212) on haastatellut naisia, joiden aikuiselämä ja sitä kautta työelämä on alkanut sodan kynnyksellä, ja joiden kasvuun ja kasvatukseen on vaikuttanut

vahvasti talonpoikainen käsitys työstä. Näille naisille työ on toimeentulon edellytys (mp.) samalla kun heille on korostettu voimakkaasti työn merkitystä sekä työteliäisyyttä kaikilla elämän aloilla (mts. 225). Sille sukupolvelle, joka syntyi vuosisadan alkukymmenillä, työnteko on asia, josta ollaan ylpeitä ja kaikki elämässä saavutettu liitetään työhön. Elämä on heille jatkuvaa työntekoa. (Mp.) Vuonna 1903 syntynyt Yrjö Kokko kuuluu tähän suku-polveen, mikä osaltaan selittänee tämän teoksessaan toistuvasti esiin nostamaa ajatusta työnteon tärkeydestä.

Teoksessa esitetään myös kuvaus kasvista, neiti Cuscutasta, joka laiskana olentona pitää työtä epähienona. Cuscuta, humalvieras, imee elinvoimaansa toisista kasveista ja tulee lo-pulta leimatuksi loiseksi. (PI: 117–119.) Sen sijaan että eläisi loisena, korostetaan teokses-sa sitä, kuinka työnteon, vaikkei se hauskaa aina olekaan, jälkeen voi tuntea olonteokses-sa hel-pommaksi (PI: 183–184). Tällaisella ajattelutavalla voi nähdä olevan yhtymäkohtia kasva-tustieteilijä Aksel Rafael Kurjen vuonna 1936 julkaisemassa teoksessaan Tekniikka ja kult-tuuri sekä työntekijäin sielunelämä esittämän ajatuksen kanssa, jonka mukaan kulttuurin rappeutuminen on estettävissä yksilöiden oivaltaessa työn kunnian (Kettunen 1999: 225).

Harriet Strandellin (1984: 228) haastattelemien naisten näkemykset korostavat tätä Kurjen ajatusta ja Pessin ja Illusian loiselämän paheellisuutta: työnteko, kestävyys ja selviäminen antavat elämälle oikeutuksen ja tarkoituksen, jolloin voidaan nähdä kyseessä olevan asen-teen, jossa työ ei ole vain välttämättömyys vaan hyve. Tällaisen ahkeruusajattelun juurten Strandell näkee ulottuvan talonpoikaisyhteiskunnan kulttuurisiin arvoihin, joissa työteliäi-syys, sitkeys ja ahkeruus ovat edellytys ihmisarvoiseen elämään ja itsearvostukseen (mp.).

Tällaisessa ajatusmaailmassa ei nähdä olevan sijaa työnvieroksujille, ja aivan kuten Pessin ja Illusian kuvauksessa, tällaisiin yksilöihin suhtaudutaan nihkeästi. Ajattelutapa eli kui-tenkin pitkään suomalaisessa kulttuurissa, sillä vasta 1960-luvulla yhteiskuntarakenteen muutoksen yhteydessä alettiin etääntyä talonpoikaisista arvoista, kunnes ne lopulta menet-tivät voimansa (mts. 235).

Yrjö Kokko tuli tunnetuksi luonnon puolustajana esittäen osin tiukkojakin näkemyksiään ihmisen karkeasta luonnon kohtelusta. Nämä arvot välittyvät myös Kokon teosten lukijoil-le. Pessissä ja Illusiassa kehyskertomuksen kertoja toteaa, että luonnon välittämät arvot ovat "kalliimpia kuin kulta, joka huuhdotaan joen hiekasta, kylvöheinä, joka niitetään pel-loilta, ja metsä, joka hakataan ja uitetaan järviä pitkin sahoihin valmistettavaksi rakentajien

ja puuseppien raaka-aineeksi" (PI: 6). Teos antaa lukijan ymmärtää, että luonto luontona on tärkeämpää kuin luonto käyttötavarana. Lukijalle välitetään kuva, että ihminen ei ym-märrä luontoa oikein, jos hän käyttää sitä vain hyötyäkseen. Luonnon arvo on jossain muu-alla kuin virran viemissä tukkipuissa ja lehmien syömissä heinissä. Eino Krohn (1948: 91) nostaa saman asian esille muutamaa vuotta Kokkoa myöhemmin väittäessään kulttuurin rappeutuvan tehokkuutta hakevan välinekulttuurin muuttaessa luonnon hyötyvälineeksi.

Samaan aikaa ihmiset muuttavat suurkaupunkeihin ja eroavat luontoyhteydestä (mp.). Mat-ti Klinge (1974: 116) jakaa sekä Kokon että Krohnin ajatukset siitä, että elinkeinoraken-teen muuttuminen ja maaseudun tyhjeneminen muuttavat ihmisten suhdetta metsään – ei tosin esteettiseen vaan ekonomiseen suuntaan. Näen, että Kokko pyrkii teoksessaan luon-non kuvailun kautta luonluon-non arvostamiseen käyttäessään muun muassa seuraavanlaisia korulauseisia kuvauksia suomalaisesta luonnosta: " - - kaikkia ihmeellisyyksiä, mitä luon-nossa oli nähtävänä ja joita joka päivä ilmestyi lisää kevään edistyessä" (PI: 32). Tällainen luonnonarvokkuuden välittäminen on melko maltillista ja eroaa Kokon myöhemmän tuo-tannon kriittissävyisestä luonnonsuojelun vaatimuksesta. Laulujoutsenessa Kokon alter ego Tiiti näkee, että ihmisen erkaantuminen luonnosta johtuu siitä, että luonto on ihmiselle vain käyttötavaraa:

Miten paljon ihminen onkaan menettänyt kadottaessaan mahdollisuutensa elää luonnon lä-heisyydessä? Miten vieraaksi ja pelottavaksi onkaan tullut se multa, jonka kulttuuri-ihminen tietää papin ripottavan hänen arkulleen ja jonka alle tuo arkku haudataan. Miten sisällykset-tömäksi tulee päivä päivältä maanviljelijän elämä, kun maa, isien raivaama maa, kotikonnun multa ei hänelle olekaan enää pyhä, vaan muodostuu tiedoksi, laskelmiksi ja työksi. Ja kui-tenkaan ihminen ei voi sille mitään, että maasta hän on tullut ja maaksi hän on tuleva.

(L: 174.)

Yhteys jo Pessissä ja Illusiassa esitettyihin näkemyksiin luonnon arvosta ovat samat kuin Laulujoutsenessa, jossa asiat on esitetty vain suoremmin, kärkkäämmin. Näkemys siitä, että ihminen on osa luontoa, mutta eronnut siitä tavoitellakseen luonnosta itselleen ekono-mista hyötyä, on se perimmäinen syy, joka johtaa niin ajankuvassa kuin Kokon tuotannos-sa ihmisen luontoarvojen rappeutumiseen. Matti Klinge (1974: 119–120) tiivistää agraarin ja teollisen dikotomian siihen, että tehtaanpiippu on tullut osaksi suomalaista maisemaa, saaden välillä kiitosta, synnyttäen välillä vastakaikuja luonnonsuojelun puolesta. Varsinai-seen luonnonsuojeluun Pessissä ja Illusiassa ei kuitenkaan paneuduta, sillä teoksen taustal-la jyllää jotain luonnon tuhoamista voimakkaampaa – sota.

Perinteinen talonpoikaisajattelu näki luonnon kahtalaisesti sekä käytännöllisen tuotannon kannalta että maagisen henkimaailman asuinsijana (Karisto et al. 1997: 144). Toisaalta luontoa pyrittiin demystifioimaan henkimaailman olennoista kun taas toisaalta samaan aikaan luonnosta hankittiin järkiperäistä tietoa (mp.). Pessissä ja Illusiassa näkyy sekä luonnon mystifiointi että luonnosta ammennetun tiedon hyödyntäminen. Kehyskertomuk-sen kertoja koettaa vakuutella tyttärelleen luonnon mystiikan olemassaolon tämän epäilles-sä, elääkö luonnossa sittenkään keijuja (PI: 7). Luonnon ja tieteen kohtaaminen on kuvattu Pessissä ja Illusiassa sirpaleen silmäänsä saaneen everstin kautta, joka koettaa ravunkiven,

"Lapis cancrorumin" avulla poistaa sirpaleen sirua. Ravunkiven käyttöä eversti perustelee vanhana tapana, jossa silmistä yritetään poistaa roskia ravunkiven avulla. (PI: 64.) Esimer-kit osoittavat, että tietynlainen yhteys luontoon edelleen on, mutta uusi luontokäsitys eroaa vanhasta sillä, ettei villissä luonnossa enää haluta elää tai olla sen armoilla, vaan se on va-paa-ajan paikka, jonne voi tehdä retkiä ja matkoja. Uudesta luontokäsityksestä on pudon-nut pois luonnonläheisyys ja luonnossa työskentely: villi luonto on kesytetty. (Karisto et al.

145.) Luonto ei ole enää se, joka hallitsee, ja sen takia voidaan olettaa, että kunnioitus sitä kohtaan on vähentynyt sitä mukaa, kun ihminen on pyrkinyt saattamaan luontoa haltuunsa.

Pessin ja Illusian uskomusmaailmaa on ammennettu sekä (luonnon)perinteistä että uskon-nosta. Teoksessa on lukuisia kohtauksia, joissa viitataan joko Raamattuun, Kalevalaan, sananlaskuihin tai perinteisiin luonnonuskomuksiin. Luonnonuskomukset ja Raamatun uskomukset eivät ole keskenään ristiriidassa, sillä kumpikaan ei pyri sulkemaan toistaan ulkopuolelle, vaan sekä käen kukuntojen laskeminen merkiksi vuosille, jotka vielä kestää neidon päästä naimisiin, on teoksen maailmassa yhtä totta kuin eläinten, kasvien ja ihmis-ten tituleeraaminen luomakunnan olennoiksi (PI: 147). Mainitsemani luonnonuskomukset liittyvät keskeisesti luonnosta ennustamiseen: pihlajat pullollaan punaisia marjoja ovat enne sodasta (PI: 9), harakukan terälehtien nyppimisen kautta pyritään paljastamaan mah-dollinen tuleva avioliitto (PI: 71) ja jo mainitsemani käen kukunta määrää ajan siihen, jol-loin astutaan avioon (PI: 99).

Rinta rinnan luonnonuskomusten kanssa liittyvät erilaiset viitteet kristinuskoon ja Raamat-tuun. Jo luonto itsessään nähdään teoksessa luojan kätten työksi ja tätä kaikkea pidetään mestarillisempana kauneutena kuin suurten taitelijoiden tekemät marmoripatsaat (PI: 39).

Luonnossa myös nähdään kristinuskon symboleita, kun esimerkiksi maariankämmekän

juurimukulat muistuttavat ihmisen rukoilevia käsiä. Tätä kautta teoksessa kerrotaan ihmis-ten nimenneen maariankämmekän Neitsyt Marian mukaan. (PI: 89.) Sateenkaaren ilmes-tyminen vastaavasti tulkitaan Jumalan merkiksi siitä, ettei enää tule vedenpaisumusta.

Kasveille tämä tarkoittaa teoksen maailmassa sitä, että maasta tulee imeä juurilla vettä mahdollisimman pian, sillä voihan olla, ettei sadetta enää saada. (PI: 24–25.) Kuolemaan viitataan paljon juuri kristinuskon kautta. Keväthallan kuolettamien kasvien olemassaolos-ta ei muistuolemassaolos-ta mikään, sillä ne eivät olleet ehtineet tehdä syntiä (PI: 30) ja sammakot puhu-vat kuolemanjälkeisestä henkiinheräämisestä jumalallisena viisautena (PI: 152). Kuolles-saan ruumis muuttuu "valkoiseksi kuin silkkiperhonen ja kohosi tällaisena sinne, minne vain vilpittömä[t] etsivät ja kärsivät sielut kutsutaan" (PI: 221). Näin teos välittää länsimai-sen kristinuskon välittämää kuvaa kuolemanjälkeisestä elämästä. Teoksessa mainitaan muutaman kerran myös Suuri Henki. Pihlajan puheessa Suuri Henki on se taho, joka pyhän koston kautta kutsuu ihmisen kauneuden maailmaan (PI: 203), mutta jonka tahdon alla on yhtäältä Pessin ja Illusian tyttären tulevaisuus (PI: 214). Suurta Henkeä ei kytketä sen enempää niin kristinuskoon kuin luonnonuskontoihin vaan pikemminkin jo aiemmin esillä olleeseen ajatukseen kaikkialla ja kaikkeen vaikuttavasta kohtalosta.

Kristinuskon ja Raamatun lisäksi luontosadun keskiössä ovat luontoon ja luonnonusko-muksiin liittyvät sanonnat, sananlaskut, uskomukset sekä viitteet Kalevalan katkelmiin, joissa puhutaan luonnon parantavasta voimasta. Pessin hakiessa apua Illusian koti-ikävään hän muistaa Kalevalan ja Lemminkäisen äidin sanat meden, hunajan, parantavasta voimas-ta (PI: 56). Kerrotvoimas-taessa voimas-tarinaa käestä, viivoimas-tavoimas-taan toisvoimas-tamiseen Kalevalaan ja katkelmaan, jossa Marjatta utelee käeltä tämän kukunnoista vuosia siihen, kuinka kauan kestää että hän astuu avioon. Intertekstuaaliset viittaukset Kalevalaan ja kalevalaiseen kansanperinteeseen osoittavat, että vielä teoksen ilmestymisen aikoihin Kalevalalla oli kansanuskomuksissa oma vankka paikkansa. Samalla myös perinteillä voidaan nähdä olevan oma paikkansa teoksen ajassa.