Sairaanhoitajan ammatillinen vähimmäisosaaminen koostuu valtakunnallisen ”Sairaanhoitajien tulevaisuus” - hankkeen mukaan asiakaslähtöisyydestä, hoitotyön eettisyydestä ja ammatillisuudesta, johtamisesta ja yrittäjyydestä, sosiaali - ja terveydenhuollon toimintaympäristöstä, kliinisestä hoitotyöstä, näyttöön perustuvasta toiminnasta ja päätöksenteosta, ohjaus - ja opetusosaamisesta, terveyden ja toimintakyvyn edistämisestä sekä sosiaali - ja terveyspalvelujen laadusta ja turvallisuudesta. (Eriksson ym. 2015.) Kajander-Unkurin (2015) mukaan sairaanhoitajan ammatillisen pätevyyden yhdeksän osa-aluetta ovat ammatilliset ja eettiset arvot sekä toiminta, hoitotyön taidot ja interventiot, vuorovaikutustaidot, tiedolliset ja kognitiiviset kyvyt, arviointi ja hoitotyön laadun parantaminen, ammatillinen kehittyminen, johtaminen ja yhteistyötaidot, opetus- ja ohjaamistaidot sekä tutkimustiedon hyödyntäminen (Kajander-Unkuri 2015).
Sairaanhoitajan tulee osata työssään arvioida ja tarkkailla potilaan vointia jatkuvasti. Hänen on myös tiedettävä, mihin hoidollisiin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, mikäli potilaan vointi äkillisesti heikkenee. (Chan ym. 2012.) Riittävä ja huolellinen potilaiden seuranta on yksi tärkeimmistä keinoista tunnistaa voinniltaan heikentyvä potilas ja puuttua tilanteeseen ajoissa (Odell ym. 2009). Noin yksi potilas 500:sta sairastaa sairaalassa ollessaan sydänpysähdyksen.
Sydänpysähdyspotilaalla on huono ennuste, sillä vain viidesosa potilaista jää eloon. Noin 80 prosentissa sairaalansisäisissä hätätilanteissa potilaiden peruselintoiminnoissa on ilmennyt
7 häiriöitä. Näitä voivat olla potilaan hengitystaajuuden, happisaturaation verenpaineen, syketaajuuden, kehon lämpötilan tai tajunnan muutokset. Muutoksia ei kuitenkaan aina kyetä tunnistamaan tai niihin ei osata reagoida ajoissa, jolloin riittävän hoidon aloitus viivästyy.
Vuodeosastolla tapahtuvan elottomuuden ennuste on huono. (Tirkkonen 2015, Connell ym.
2016.) Hoitohenkilökunnan riittävä koulutus, potilaan asianmukainen tarkkailu ja potilaan tilan heikentymisen tunnistaminen, avun pyytäminen ja aikainen reagointi auttavat ehkäisemään sydänpysähdyksiä (Smith 2010). Potilasturvallisuuden toteutumisen varmistamisessa on olennaista, että sairaanhoitajat ja lisäksi myös hoitotyön johtajat tiedostavat oman tehtävänsä merkityksen potilasturvallisuuskulttuurin rakentumisessa. Hoitotyön johdon sekä hoitotyön ammattilaisten välille tarvitaan avointa kommunikaatiota sekä vahvaa yhteistyötä potilasturvallisuuden sekä potilastyytyväisyyden saavuttamiseksi. (Groves ym. 2011, Ammouri ym. 2014.)
Sairaanhoitajan on kyettävä työssään ja peruselintoimintoja arvioidessaan itsenäisyyteen ja huolellisuuteen, hänellä tulee olla riittävästi itseluottamusta ja hyvät kommunikaatiotaidot (Bambini ym. 2009). Hänen tulee osata raportoida potilaan tilasta ja siinä tapahtuneista muutoksista nopeasti, systemaattisesti ja kattavasti esimerkiksi lääkärille (Rathburn & Ruth-Sahd 2009). Hoitotyössä tarvitaan tiimityöskentelytaitoja ja kriittistä ajattelua (Naseri ym.
2014), sillä sairaanhoitajan tulee osata itsenäisen työskentelyn rinnalla myös tarvittaessa pyytää apua esimerkiksi lääkäriltä tai kollegoiltaan (McCallum 2011). French ja McKenna (2011) mainitsevat tutkimuksessaan, kuinka myös ohjaus ja opettaminen ovat tärkeä osa sairaanhoitajan ammatillista osaamista. Hänen tulee mahdollisesti työssään antaa erilaista ohjausta potilailla ja heidän omaisilleen. Lisäksi sairaanhoitaja on velvoitettu ohjaamaan opiskelijoita sekä perehdyttämään tarvittaessa uusia kollegoitaan, jolloin hänen tulee hallita tietynlaiset ohjaukselliset perusteet. (French & McKenna 2011.)
Peruselintoimintojen arviointi sekä monet muut kliiniset taidot kuuluvat olennaisena osana sairaanhoitajan työhön (Klainin- Yobas 2011). Sairaanhoitajan tulee kyetä itsenäiseen päätöksentekoon ja hänen tulee kyetä havaitsemaan potilaan voinnin heikentyminen ajoissa (Leonard & Kyriacos 2015). Potilaiden peruselintoimintojen säännöllinen arviointi on tehokkain tapa seurata ja dokumentoida potilaan vointia sekä mahdollista voinnin heikentymistä sairaalassa. Aikaisen varoituksen merkit potilaan kliinisen ja fysiologisen voinnin heikentymisestä voivat estää tai ainakin vähentää vakavia haittatapahtumia. Aikaisen varoituksen pisteytysjärjestelmän (Early Warning Score, EWS) avulla seurataan potilaan voinnin mahdollisia muutoksia ja pyritään löytämään akuutisti sairas potilas ajoissa.
8 Pisteytysjärjestelmän pohjautuu säännöllisesti toteutettuun vitaalielintoimintojen monitorointiin ja seurantaan. (Cardona- Morrell ym. 2016.) Järjestelmällä on erilaisia nimityksiä, kuten ”track-and-trigger” - systeemi. Yleisimmät ennakoivat merkit sydänpysähdykselle, kiireelliselle tehohoidon tarpeelle ja äkkikuolemalle ovat matala verenpaine, tajunnan madaltuminen, hengitysvajaus ja happisaturaation lasku. (Alam ym. 2014, Leonard & Kyrioacos 2015.)
Verenpaineen oikeaoppinen mittaaminen on yksi erittäin tärkeä sairaanhoitajan kliininen taito liittyen peruselintoimintojen arviointiin (Ballard ym. 2012). Liiallinen mekaanisten laitteiden hyödyntäminen vitaalielintoimintojen arvioinnissa ja tarkkailussa heikentää sairaanhoitajien kliinistä käytännön osaamista. Luottaessaan liikaa erilaisiin mittareihin ja monitoreihin, sairaanhoitajat eivät välttämättä tunnista ajoissa potilaan voinnissa tapahtuvia muutoksia.
(Brown ym. 2010.) Erityisesti vastavalmistuneet hoitajat luottavat usein liikaa mekaanisesti tapahtuvaan peruselintoimintojen seurantaan eivätkä esimerkiksi konkreettisesti itse tunnustele potilaan syketaajuutta, laske hengitystaajuutta tai arvioi muita peruselintoimintoja (Hartigan ym. 2010). Hoitajan tulee osata tunnustella oikeaoppisesti potilaan pulssi oikeasta paikasta (McCallum ym. 2011). Hänen tulee osata tarkkailla myös potilaan hengitystyötä, hengitysfrekvenssiä, hengitysääniä, potilaan ulkoista olemusta, ihon väriä ynnä muita peruselintoimintoja (Rathburn & Ruth-Sahd 2009). Mikäli potilaan voinnissa tapahtuu äkillisiä muutoksia, sairaanhoitajan tulee osata tunnistaa tällaiset muutokset ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla, esimerkiksi antamalla potilaalle lisähappea tai aloittamalla elvytystoimenpiteet (Chan 2012).
Sairaanhoitajaopiskelijoilla ja vastavalmistuneilla sairaanhoitajilla on havaittu olevan ajoittain vaikeuksia havaita potilaan voinnissa tapahtuvia muutoksia, varsinkin riittävän ajoissa ennen potilaan voinnin romahtamista (Kantar 2012, Leonard & Kyriacos 2015). Benner (2004) siteeraa teoksessaan Dreyfusin mallia, jonka mukaan sairaanhoitajan ammatillinen pätevyys voidaan jakaa viiteen tasoon. Näitä tasoja ovat noviisi, edistynyt aloittelija, pätevä, taitava ja asiantuntija. Yksi selkein ero näissä tasoissa liittyy hoitajien kliinisiin taitoihin, kuten peruselintoimintojen arvioinnin osaamiseen. Sairaanhoitajaopiskelijoilla ja valmistuvilla sairaanhoitajilla voi olla jo paljon tietoa, mutta he eivät välttämättä osaa soveltaa sitä käytännön tilanteissa. (Benner 2004.) Sairaanhoitajan työnkuva on todella laaja ja monikirjoinen, joten on mahdotonta opettaa sairaanhoitajaopiskelijalle kaikki tarvittavat asiat hänen koulutuksensa aikana. Opiskelijat tuleekin opettaa hakemaan ja vastaanottamaan uutta tietoa eri lähteistä ja totuttaa toimimaan muuttuvissa toimintaympäristöissä. (Theander ym. 2016.) Kriittisen
9 ajattelun kehittymisen tukeminen on erittäin tärkeää sairaanhoitajakoulutuksen aikana.
Opiskelijoita tulisi ohjata etsimään luotettavaa, näyttöön perustuvaa tietoa, analysoimaan sitä ja soveltamaan sitä kriittisen ajattelun kautta käytännön työhön. (Chan 2013.)
Valmistuvat sairaanhoitajat ovat ison haasteen edessä siirtyessään opiskelijan asemasta valmiin sairaanhoitajan rooliin. Osa valmistuvista sairaanhoitajista arvioi oman ammatillisen pätevyytensä korkeaksi, kun taas heidän harjoitteluohjaajansa arvioivat opiskelijoiden ammatillisen pätevyyden matalammaksi. Ammatillisen pätevyyden kehittymiseen vaikuttavat merkittävästi sairaanhoitajakoulutuksen antamat valmiudet, harjoitteluyksiköiden opetuksellinen ilmapiiri sekä ohjaussuhteen laatu sairaanhoitajaopiskelijan ja käytännön harjoittelun ohjaajan välillä. EU-direktiivin (2013/55/EY) mukaisesti vähintään puolet sairaanhoitajatutkinnon kokonaispistemäärästä tulee toteutua käytännön harjoitteluissa, minkä takia esimerkiksi käytännön ohjaajan antamalla palautteella ja konkreettisella ohjauksella on suuri merkitys sairaanhoitajaopiskelijan osaamisen ja ammatillisen pätevyyden kehittymisessä.
(Kajander-Unkuri 2015.) Käytännön harjoittelu on keskeinen osa opintoja terveysalan opiskelijoilla (Salamonson ym. 2015). Harjoittelun tarkoitus on, että opiskelijat pääsevät tutustumaan aitoon hoitoympäristöön, sairaanhoitajan ammatillisiin tehtäviin ja turvalliseen potilashoitoon (OKM 2006, Eriksson ym. 2015, Tella 2015). Käytännön harjoittelut ovat lakisääteisesti aina ohjattuja. Sairaanhoitajaopiskelija pääsee ohjatussa harjoittelussa työskentelemään potilasta hoitavan tiimin jäsenenä ja olemaan suorassa yhteydessä potilaaseen tai asiakkaaseen. (EU-direktiivi 2013/55/EU.)
Osa nuorista sairaanhoitajista päätyy harkitsemaan alanvaihtoa. On tärkeää, että valmistuneille sairaanhoitajille tarjottaisiin riittävän pitkä perehtymisjakso heidän siirtyessään työelämään. He tarvitsevat myös esimiesten ja kollegoiden sosiaalista tukea. Terveydenhuollon organisaatioissa olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota valmistuvien sairaanhoitajien liialliseen työkuormitukseen sekä työuupumuksen kokemuksiin. Vastavalmistuneiden sairaanhoitajien halua kehittyä työssään tulisi tukea mahdollisimman tehokkaasti. (Flinkman 2014.)