Päihteisiin lasketaan kuuluvaksi alkoholi, lääkkeet sekä huumeet. Huumeisiin lue-taan kuuluvaksi nikotiini, opiaatit, kannabistuotteet, hallusinogeenit, amfetamiini, kokaiini sekä kofeiini. Lisäksi huumeisiin luetaan kuuluvaksi muuntohuumeet sekä huumeina käytetyt lääkkeet. Huumeita ja alkoholia kutsutaan yhteisnimellä päihteet.
(Seppä ym., 2012, 8.) Päihteet voidaan jakaa laillisiin ja laittomiin aineisiin, niitä voi käyttää kohtuullisesti ja tiettyjen rajojen puitteissa tapahtuen, joka usein merkitsee ihanteellista, nautiskelevaa ja pientä kulutusta. Päihteistä voi tulla myös ongelma ja niihin voi kehittyä myös riippuvuussuhde. (Nätkin 2006, 7.) Tutkimuksessani päih-teillä tarkoitan alkoholin, lääkkeiden sekä huumausaineiden ongelmallista käyttöä.
Kunnat ovat vastuussa päihdepalveluiden järjestämisestä ja päihdepalvelut voidaan jakaa sosiaali- ja terveydenhuollon yleisiin palveluihin sekä päihdehuollon erityis-palveluihin. Kunnan järjestämät yleiset ja erityispalvelut jakautuvat sekä avo- että laitoshoitoon. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2002, 28.)
Alkoholi
Alkoholi on useissa maissa yleisesti hyväksytty aikuisväestön laillinen päihde. Ylei-sin päihdeongelma Suomessa on alkoholiongelma ja alkoholi on pääasiallinen on-gelmapäihde. Alkoholi on myös eniten käytetty päihde Suomessa ja arvioiden mu-kaan se aiheuttaa valtaosan päihteiden ongelmakäyttöön liittyvistä vaikeuksista.
(Varjonen 2015, 48; Lappalainen-Lehto ym., 2007, 67.) Alkoholin käytön yleisyy-destä kertoo vuosittain suomalaisten kuluttama alkoholin määrä: tilastoitu kulutus vuonna 2015 oli 8,5 litraa sataprosenttisena alkoholina 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti. Tilastoimaton kulutus arvioitiin 2,3 litraksi. Alkoholijuomien kokonaiskulutus vuonna 2015 oli 10,8 litraa sataprosenttista alkoholia jokaista 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti. (Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2016.) Kulutuksen lisäksi kuvaa-vasti alkoholin ongelmakäytöstä kertovat sen vaikutukset yksilöiden kuolleisuuteen, sairastavuuteen sekä alkoholista aiheutuneet välilliset vaikutukset yksilön läheisille
ja yhteiskunnalle. Alkoholin ongelmakäyttö aiheuttaa lukuisia sekä akuutteja, että kroonisia terveydellisiä ongelmia sekä alkoholimyrkytyksiä. Lisäksi alkoholin aihe-uttamat haitat voivat tuoda mukanaan sosiaalisia ja taloudellisia vaikeuksia. Alkoho-lin ongelmakäyttö on yhteyksissä tapaturmiin ja rikollisuuteen, esimerkiksi ratti-juopumukseen sekä väkivaltarikoksiin. (Aalto 2010, 12–13.)
Alkoholin ongelmakäytöstä on kysymys silloin, kun juomiseen liittyy haittoja tai huomattavia riskejä saada alkoholista aiheutuvia haittoja. Ongelmakäyttö voidaan jakaa kolmeen luokkaan, joita ovat riskikäyttö, haitallinen käyttö ja alkoholiriippu-vuus. (Aalto 2010, 8.) Runsas kertajuominen sekä naisilla että miehillä lisää merkit-tävästi riippuvuuden ja tapaturmien riskiä. Alkoholinkäyttöä raskausaikana tulisi välttää, sillä raskaudenaikainen alkoholinkäyttö lisää merkittävästi fetaalialkoho-lioireyhtymien riskiä, keskenmenon tai lapsen kognitiivisen kehityksen heikkenemi-sen vaaraa. Sikiön hyvinvoinnin varmistavaa turvalliheikkenemi-sen juomiheikkenemi-sen rajaa ei tunneta ja säännöllinen tai humalahakuinen alkoholinkäyttö raskausaikana kasvattaa merkittä-västi FAS ja FASD diagnoosin täyttävien sikiövaurioiden riskiä. (Käypä hoito 2015.)
Käypä hoito – suosituksen (2015) mukaan alkoholin ongelmakäytön hoidossa on tärkeää haittojen varhainen toteaminen, psykososiaalinen hoito sekä hoidon jatku-vuus, hyvä yhteistyö asiakkaan ja työntekijän välillä sekä lisäksi asiakkaan motivoi-tuminen ja sitoumotivoi-tuminen hoitoon. (Käypä hoito 2015.) Ammattiapu alkoholin on-gelmakäytön sekä alkoholiriippuvuuden hoidossa on tärkeää. Psykososiaaliset tomuodot sekä läheisten tuki ovat lääkehoidon rinnalla merkittävässä asemassa hoi-dossa. (Aalto 2010, 13.)
Huumeet
Huumeiden väärinkäyttö ja siitä aiheutunut riippuvuus on monin tavoin erilaista ver-rattuna alkoholiin. Huumeiden väärinkäyttö on määritelmällisesti erilainen verrattu-na alkoholiin: alkoholi on yhteiskunverrattu-nassa laillinen päihde ja joissakin tapauksissa si-tä voitavan käytsi-tää haitattomasti, kohtuukäyttönä. Huumeiden kohdalla käsitetsi-tä kohtuukäyttö ei ole ja näin ollen kaikkea huumeiden päihdehakuista käyttöä pide-tään väärinkäyttönä. (Seppä ym., 2012, 7–8.) Yleisimpiä huumeita Suomessa ovat
amfetamiini sekä opioidit ja niiden väärinkäyttö. Yleisin ongelmakäyttöä aiheuttava opioidi Suomessa on buprenorfiini. (Varjonen 2015, 48.)
Päihteiden ongelmakäyttö voi ilmetä myös sekakäyttönä, joka on Suomessa verrat-tain yleistä. Tyypillistä huumeiden väärinkäytölle sekä sekakäytölle on alkoholin-käyttö oheispäihteenä ja buprenorfiinin suonensisäinen alkoholin-käyttö. Lisäksi päihdehoi-toon hakeutuvilla on usein kannabiksen, stimulanttien sekä rauhoittavien lääkkeiden käyttöä. (Varjonen 2015, 48.) Sekakäytölle tyypillistä on, että aineet eivät korvaudu toisilla vaan niitä tulee lisää (Seppä ym., 2012 10). Sekakäytöllä tarkoitetaan eri päihdyttävien aineiden samanaikaista tai vuorottelevaa käyttöä. Suomessa huumei-den sekakäyttö on huomattavasti harvinaisempaa kuin esimerkiksi alkoholin ja riip-puvuutta aiheuttavien lääkkeiden sekakäyttö, kuten esimerkiksi alkoholin ja rauhoit-tavien lääkkeiden samanaikainen käyttö. Sekakäyttöön voidaan nähdä liittyvän enemmän haittoja kuin yksittäiseen päihteen ongelmakäyttöön. Sekakäyttöön liittyy enemmän terveydellisiä, sosiaalisia ja käyttäytymisen ongelmia kuin yksittäiseen päihteiden ongelmakäyttöön ja esimerkiksi samanaikaisesti käytetyt päihdyttävät ai-neet voivat vahvistaa toistensa vaikutuksia ennakoimattomilla tavoilla. Käyttämällä päihdyttäviä aineita samanaikaisesti tai vuorotellen käyttäjä voi pyrkiä säätelemään tai tehostamaan käytettyjen aineiden vaikutuksia. Sekakäyttö merkitsee usein erittäin vakavaa päihdeongelmaa, josta usein seuraa monia taloudellisia, oikeudellisia ja so-siaalisia ongelmia. (Vorma 2012, 71–72.)
Päihteiden ongelmakäyttöön on pyritty puuttumaan kautta historian niin vapaaehtoi-sin, kuin myös tahdonvastaisin keinoin. Päihteisiin suhtaudutaan eri tavoin eri kult-tuureissa. Lisäksi eri aikoina ongelman sääntelytavat ovat vaihdelleet. Kuitenkin voidaan todeta, että kaikkeen päihteiden käyttöön liittyy eri yhteiskunnissa erilaista kontrollia. Perinteisin kontrollin muoto on ollut käyttötilanteisiin kohdistuva epävi-rallinen sosiaalinen kontrolli. Lisäksi valtiollisia kontrollin muotoja tunnetaan var-haisiltakin ajoilta. (Kinnunen 2008, 1.) Alkoholipolitiikka sekä päihdehuollon pal-velut omaavat vahvasti kansalaisyhteiskunnallisen pohjan (Kaukonen 2000, 72).
1800- luvun alussa Suomessa oli kansallismielisiä liikkeitä, joiden pyrkimyksenä oli vaikuttaa päihdeongelmaan valistuksen keinoin. Myöhemmin päihdeongelmaan py-rittiin vaikuttamaan myös raittiusliikkeen avulla, joka ajoi Suomessa ehdotusta kiel-tolaista. Kieltolaki oli voimassa 1919–1932, jonka jälkeen päihdekysymyksestä
syn-tyi hoidollinen. Päihdeongelmaisille alettiin luoda omaa erisyn-tyistä hoitojärjestelmään-sä. (Toikko 2005, 59–64.)
Vastuu päihdeongelmasta siirtyi vahvemmin takaisin kansalta yhteiskunnalle vuon-na 1936 säädetyn alkoholistilain (60/1936) myötä. Laissa alkoholistin määrittely ta-pahtui sosiaalisten normien kautta. Lakia sovellettiin henkilöön, joka juoppoutensa vuoksi oli vaarallinen joko itselleen tai muille, oli häiriöksi ympäristölleen tai käy-töksensä vuoksi laiminlöi perheensä ja itsensä elatuksen. Lisäksi lakia sovellettiin henkilöön, joka oli köyhäinhoidon tarpeessa tai tuli kolmesti vuoden aikana pidäte-tyksi päihtymyksensä vuoksi. Lain tarkoitukseksi oli lakiesityksen perusteluissa käy-tetty vapaaehtoisuuteen pohjautuvien toimenpiteiden tukemista ja lisäksi riittävän tehokkaiden keinojen käytön takaamista viranomaisille. (Kaukonen 2000,72; Piirai-nen 1974, 154.) Toimenpiteet muodostivat asteittain kovenevan sarjan (PiiraiPiirai-nen 1974, 154). Lisäksi laki antoi kunnille vastuun alkoholistien hoidosta sekä määritteli ne toimenpiteet, joilla ongelmaan tulisi tarttua. Ongelmaan pyrittiin puuttumaan aluksi ohjauksen ja valvonnan avulla. Huoltolautakunnan tehtävänä oli asettaa on-gelmakäyttäjä raittiusvalvontaan. Raittiusvalvonnan ollessa riittämätön toimenpide, voitiin turvautua ankarampiin toimenpiteisiin, joka käytännössä tarkoitti alkoholistin sijoittamista alkoholistihuoltolaan. Alkoholistihuoltolassa hoidattavien työkuntoa ja siveellisyyttä edistettiin ankarin toimenpitein. (Kaukonen 2000, 73;Urponen 1994, 196–197.) Huoltotoimien ja alkoholistihuoltolaan sijoittamisen lähtökohtana olivat tahdonvastaiset toimenpiteet (Kaukonen 2000, 73).
Vuoden 1936 alkoholistilaki sai paljon kritiikkiä osakseen, muun muassa siitä, ettei laissa oltu kiinnitetty riittävästi huomiota alkoholismiin sairautena. Lisäksi alkoho-listihuoltoloita oli tarpeeseen nähden liian vähän, eikä esimerkiksi naisille suunnat-tua alkoholistihuoltolaa ollut. (Piirainen 1974, 160.) Vuonna 1961 säädetyssä laissa päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta (554/1961) vapaaehtoinen hoito tehtiin helpommaksi sekä tahdonvastaisen hoidon ehtoja että valitusteitä täsmennet-tiin. Lisäksi alkoholistin sijasta alettiin puhua päihdyttävien aineiden väärinkäyttä-jästä. (Kaukonen 2000, 73.)
Vapaaehtoisten hoitomuotojen syntyyn sekä yksilön oikeuksiin perustuvien autta-mismuotojen kehitykseen osaltaan vaikutti myös A-klinikkatoiminnan syntyminen.
A-klinikkatoiminta syntyi Suomeen 1950-luvulla amerikkalaisen case work- mallin mukaiseksi vaihtoehdoksi ennen päihdetyössä vallinneelle kontrollille, pakollisuu-delle ja asteittain kovenevalle viranomaistoiminnalle (Lappalainen- Lehto ym., 2007, 132). A-klinikat pyrkivät asiakkaiden vapaaehtoisuuden lisäksi oman toimin-tansa riippumattomuuteen. A-klinikkatoiminta poikkesi oleellisesti alkoholistilaista sekä sen luomista käytännöistä. Asiakkaiden vapaaehtoisuuteen perustuva riippu-maton hoito ei vastannut käsitykseen aikaisemmin järjestetystä päihdehoidosta, jossa läsnä olivat tahdonvastaiset toimenpiteet. (Toikko 2005, 183.)
Muutokset 1930-luvulta 1960- luvulle aina nykyiseen päihdehuoltolakiin kuvastavat yhteiskunnallista kehitystä päihdeongelmaisten hoidossa. 1930- luvulta aina 1960-luvulle alkoholipolitiikan ja päihdeongelmaisten hoidon perusteet olivat yksilön so-peuttamisessa, tarkkailussa, kurissa sekä tarvittaessa eristämisessä viranomaispää-töksin (Kaukonen 2000, 74). Nykyisellään päihdepalveluiden järjestämisestä ovat vastuussa kunnat. Vuonna 1986 säädetyssä päihdehuoltolaissa hoidon katsotaan pe-rustuvan pitkälti vapaaehtoisuuteen ja päihdehuolto on pitkälle terapeuttistunut (Kaukonen 2000, 77).
Kuntien päihdepalvelujen tarjoamista säätelee päihdehuollosta annettu laki, jonka mukaan päihdehuolto järjestetään laadultaan ja sisällöltään sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää (Päihdehuoltolaki 41/1986, 3§). Päihdehuoltolaissa hoito perustuu pääasiassa vapaaehtoisuuteen. Kuitenkin päihdehuoltolain luvun kaksi 10–
11§ :ssä säädetään tahdonvastaiseen hoitoon määräämisestä väkivallan tai terveys-vaaran perusteella. Kriteereinä tahdonvastaiseen hoitoon pidetään henkilön vapaaeh-toisuuteen perustuvien hoidon ja huollon osoittautuminen mahdottomaksi tai sen osoittautuessa riittämättömäksi sekä mikäli henkilö vakavasti väkivaltaisella tavalla vaarantaa päihteidenkäytöllään perheenjäsentensä tai muun henkilön ”terveyttä, tur-vallisuutta tai henkistä kehitystä”. Lisäksi tahdonvastaiseen hoitoon voidaan määrätä terveysvaaran perusteella, mikä tarkoittaa ilman päihteiden käytön keskeyttämistä seuraavaa vakavaa terveydellistä vauriota tai päihteiden käytöstä johtuvan vamman tai sairauden aiheuttamaa välitöntä hengenvaaraa. (Päihdehuoltolaki 41/1986, 10–
11§.)