Oppilaiden koulutyytyväisyys ja kouluun sitoutuminen

Sitoutumisella tarkoitetaan oppilaan kokemusta kuulumisesta kouluyhteisön sekä akateemisiin että ei-akateemisiin oppimistilanteisiin. Sitoutumiseen liittyy myös koulun arvostaminen. Sitoutuminen muodostuu tunne- ja

sosiokulttuurisesta tekijästä. Tunnetekijä muodostuu oppimisen ilosta, yhteenkuuluvuuden tunteesta kouluyhteisön kanssa ja koulun arvojen hyväksymisestä. Se korostaa oppilaiden tyytyväisyyttä ja hyväksytyksi sekä arvostetuksi tulemisen tunnetta. Näiden lisäksi opettajilta saatu tuki kuuluu tunnetekijöihin. Sosiokulttuurinen tekijä muodostuu osallistumisesta erilaisin oppimistilainteisiin, jotka ovat joko virallisen opetussuunnitelman mukaisia tai vapaamuotoisia. Yhteys koulusaavutusten ja kouluun sitoutumisen välillä on vaihteleva. Jotkut heikosti suoriutuvat oppilaat eivät ole sitoutuneet koulunkäyntiin, mutta toisaalta koulusaavutukset saattavat olla hyviä, vaikka sitoutuminen on heikkoa. (Linnankylä & Malin 2008, 585.)

Joidenkin tutkimusten mukaan kouluun sitoutuminen ennustaa koulussa suoriutumista. Heikko sitoutuminen estää hyvät akateemiset saavutukset.

Oppilaan käsitykset kouluympäristöstä ja sen tarjoamasta tuesta, kuten itsenäisyyden tukeminen, keskustelun edistäminen ja opettajien tarjoama sosiaalinen tuki, vaikuttavat akateemisiin saavutuksiin. Myös vanhempien tarjoama tuki vaikuttaa oppilaan kouluun sitoutumiseen. (Fall & Roberts 2012, 788–789.) Oppilaiden sitoutuminen kouluun vähenee, kun he siirtyvät yläkouluun (Klem & Connell 2004, 262).

Kouluun sitoutumattomat nuoret kärsivät usein aikuisina psyykkisistä ja sosiaalisista vaikeuksista. Sitoutuminen on siis yhteydessä oppilaan yleiseen hyvinvointiin, terveyteen ja talouteen sekä koulussa suoriutumiseen.

(Linnankylä & Malin 2008, 586.) Kouluun sitoutuminen ei ole välttämättä muuttumaton piirre, vaan siihen vaikuttavat kaverit (Ulmanen ym. 2014, 438), vanhemmat, opettajat sekä koulun käytännöt ja opetus. Sen sijaan perheen taloudellinen tilanne tai asuinpaikka ei tutkimuksen mukaan vaikuta oppilaan asenteiseen. (Linnankylä & Malin 2008, 586.) Akateemista sitoutumista lisää

oppilaan mahdollisuus kehittää sekä akateemista toimintaa että vertaissuhteita.

Molemminpuolinen ja positiivinen suhde opettajaan lisää oppilaan positiivisia tunteita ja arvostusta koulua kohtaan. Tämä vaatii dialogisuuden lisäämistä ja vertaissuhteiden tukemista koulussa. (Ulmanen ym. 2014, 439.)

Poissaolojen määrä lisääntyy oppilaan siirtyessä yläkouluun. Suomalaisella yläkouluikäisellä oppilaalla on keskimäärin 41 tuntia poissaoloja lukuvuodessa.

(Lehtinen, Ståhl & Saaristo 2012, 60.) Luvattomia poissaoloja oppilaalla on keskimäärin kaksi tuntia. Runsaat poissaolot kertovat heikosta motivaatiosta ja sitoutumisesta koulukäyntiin sekä vaikuttavat oppimistuloksiin. Poissaolot vaikuttavat lapsen sosiaalisten taitojen kehitykseen ja ystävyyssuhteisiin sekä itsetuntoon. (Lehtinen, Ståhl & Saaristo 2012, 57–58.)

Sitoutunut oppilas kokee koulun turvallisempana kuin sitoutumaton.

Turvallisuutta lisää oppilaan kokemus siitä, että hän on tervetullut kouluun ja opettaja huomioi hänet yksilönä. (Jukarainen, Syrjäläinen & Värri 2012, 246.) Tutkimuksen mukaan 27 % koululaisista on kouluun sitoutumattomia. He eivät tule kavereiden hyväksymiksi, eivätkä he saa opettajilta riittävästi tukea.

Heidän sitoutumisensa kouluun on heikkoa ja asenne on negatiivinen. 14 % koululaisista suhtautuu kouluun erittäin negatiivisesti. He kokevat olevansa hyväksyttyjä kavereiden keskuudessa, mutta jäävänsä ilman opettajan tukea ja oikeudenmukaista kohtelua. Tähän ryhmään kuuluu enemmän poikia kuin tyttöjä. 13 % suomalaisista 15-vuotiaista koululaisista kokee koulun hyödyllisenä tulevaisuutta ajatellen ja heidän asenteensa koulua kohtaan onkin positiivinen. He kokevat kuitenkin jäävänsä ilman kavereiden hyväksyntää.

Tähän ryhmään kuuluu enemmän tyttöjä kuin poikia. (Linnankylä & Malin 2008, 590–591.)

Ahosen (2008, 204) tutkimuksen mukaan koulunkäynnistä pitämistä ennustaa eniten koulun ilmapiiri. Koulun hyvä ilmapiiri muodostuu yhteenkuuluvuuden tunteesta, turvallisuuden tunteesta ja koulun kokemisesta mukavana paikkana.

Harvaanasutuilla alueilla koulussa viihdytään kaupunkeja enemmän. Tytöt pitävät koulunkäynnistä poikia enemmän. (Ahonen 2008, 204.) Linnankylän ja Malinin (2008, 584) mukaan yleinen koulutyytyväisyys on Suomessa melko matalalla tasolla. Suomalaisoppilaiden suhteet ovat kaikkein negatiivisimmat tutkimukseen osallistuneiden maiden joukossa. Toisaalta suomalaisoppilaat kokivat muunmaalaisia useammin löytävänsä ystäviä koulusta ja pystyvänsä hyödyntämään koulua omassa sosiaalisessa kasvussaan. Jos oppilaalla on positiiviset suhteet opettajiin ja muihin oppilaisiin, se yleensä näkyy myös hänen suorituksissaan. Pisa-tutkimuksessa vuonna 2000 suomalaisoppilaiden sitoutuminen kouluun ja oppimiseen oli muita pohjoismaalaisia koululaisia heikompi. (Linnankylä & Malin 2008, 584.)

Kalalahden (2007, 424) tutkimuksen mukaan erittäin koulumyönteisiä nuoria on noin 10 % kaikista oppilaista. 7 % nuorista suhtautuu koulunkäyntiin hyvin kielteisesti. Numeroarvioinnilla suoritetun koulumenestyksen ja koulumyönteisyyden välillä on yhteys. Sekä tytöillä että pojilla on nähtävissä, että huonosti koulussa menestyvät oppilaat viihtyvät siellä huonosti. Jos oppilas kokee opettajien suhtautuvan myönteisesti oppilaisiin, hänen koulumyönteisyytensä on todennäköisesti korkea. Myös oppilaiden kokema koulun tuttuus ja turvallisuus olivat yhteydessä kouluviihtyvyyteen. (Kalalahti 2007, 424.) Vuoden 2012 nuorisobarometrin mukaan oppilaat kokevat kuuluvansa kouluyhteisöön vahvemmin kuin aikaisempina vuosina. 34 % nuorista kokee kuuluvansa vahvasti kouluyhteisöön. Vuosina 2008 ja 2004 vastaava luku oli 20. Erittäin vähän yhteenkuuluvuutta koki vuonna 2012 2 % vastaajista. Aikaisemmin luku on ollut 4-5. (Myllyniemi 2012, 35.)

Kouluun negatiivisesti suhtautuvien ja heikoista sitoutuneiden oppilaiden asenteisiin ja kokemuksiin koulusta tulisi vaikuttaa. Heidän tulisi saada kokemus koulusta paikkana, jossa opitaan ”todellista elämää” hyödyttäviä asioita. Tämä ei onnistu pelkästään opetussuunnitelmaa muuttamalla arkisemmaksi, vaan luomalla vuorovaikutusta koulun ja ympäröivän yhteisön välille. Näin syntyy ”todellisen elämän” tilanteita, joissa voidaan ratkoa oikeita ongelmia. Yhteistyö perheiden kanssa, vastuun jakaminen ja laaja-alainen perheiden osallistaminen tukee sekä oppilasta että koko perhettä.

Pohjoismaisista koululaisista suomalaisoppilaat kokivat eniten, etteivät opettajat kuuntele heitä tai ettei heillä ole mahdollisuutta ilmaista mielipiteitään tai ottaa osaa päätöksentekoon. Oppilaiden kuunteleminen ja kunnioittaminen lisää opettajan tietoisuutta ja ymmärrystä erilaisista oppilaista ja auttaa näkemään heidän vahvuutensa ja tarpeensa. Jos oppilaat saavat osallistua opiskelun suunnitteluun, heidän asenteensa koulua ja opettajia kohtaan muuttua todennäköisesti positiivisemmaksi. Oppilaiden ja opettajien välinen vuorovaikutus ja tuntemus lisääntyvät. (Linnankylä & Malin 2008, 599–600.)

Tärkeäksi tekijäksi oppilaan koulumenestykseen on osoittautunut luokan pysyvyys. Se on yhteydessä koulumenestyksen lisäksi oppilaan psyykkiseen hyvinvointiin sekä sosiaaliseen pääomaan. Koulun vaihtaminen saattaa aiheuttaa tilapäistä koulumenestyksen laskemista. Koulun tai luokan vaihtaminen muuttaa myös oppilaan minäkuvaa negatiivisemmaksi. Uudet oppilaat arvioivatkin itsensä temperamentiltaan ja minäkuvaltaan negatiivisemmiksi, impulsiivisemmiksi ja vähemmän sinnikkäiksi kuin kauan yhdessä opiskelleet oppilaat. Koulun tai luokan vaihtaminen voidaan nähdä riskitekijänä yläkouluikäisille nuorille, joiden koulumenestys ja psyykkinen hyvinvointi voivat laskea. Samassa luokassa opiskeleminen on suojatekijä, joka

vähentää haitallisen temperamentin merkitystä ja lisää oppilaan psyykkistä hyvinvointia ja sosiaalista pääomaa. (Keltikangas-Järvinen & Alatupa 2007, 42–

43.)

On tärkeää, että jokainen oppilas tuntee kuuluvansa ryhmään ja siksi ensimmäisiin yhteisiin hetkiin tulee kiinnittää huomiota. Hyvän ilmapiirin muodostuminen vaatii aikaa. Yhteenkuulumista voidaan tukea esimerkiksi luomalla ryhmän yhteiset säännöt. Opettajalta vaaditaan ryhmäprosessien tuntemusta ja halua puuttua asioihin, jotka eivät toimi ryhmässä. (Rasku-Puttonen 2006, 111–112.) Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeä kontekstuaalinen tekijä tarkoituksenmukaiselle ja oppilaalle mielekkäälle oppimiselle. Se ei itsessään edistä opittavien sisältöjen hallintaa, mutta se vahvistaa asennetta, joka on välttämätön oppimisessa. (Hännikäinen 2006, 127.)