Teoriat (sosiaalisesta) vanhenemisesta ja vanhuudesta ikävaiheena ovat niin sanottuja hyvän ja me-nestyksekkään vanhenemisen teorioita. Ne pyrkivät kertomaan, miten ikääntyminen tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä siitä seuraa. Teorioista heijastuu ajatus siitä, mitä hyvä vanheneminen on ja millä keinoin se saavutetaan. Tunnetuimmat teoriat ovat aktiivisuus- ja irtaantumisteoria. Aktii-visuusteoria painottaa aktiivisuuden säilyttämistä hyvän vanhenemisen edellytyksenä, kun taas ir-taantumisteoria aiemman elämäntavan korvaamista paremmin vanhalle ihmiselle sopivaksi. Aktii-visuusteoriassa kyse on siis keski-iässä saavutetun aktiivisuuden tason ja tasapainon säilyttämisestä vanhanakin. Irtautumisteoriassa sen sijaan korostetaan aiemman aktiivisuustason korvautumista uudella iäkkäälle sopivalla tasapainolla. Siinä yhteiskunnasta irtautuminen vanhana nähdään luon-nollisena osana elämänkulkua. Vanheneminen voi näiden teorioiden mukaan onnistua yhtäältä py-symällä kiinni elämässä ja korvaamalla vanhenemisen tuomat roolimenetykset uusilla tai toisaalta luopumalla ja irtaantumalla vähitellen entisistä toimista ja rooleista. Seurauksena onnistuneesta
vanhenemisprosessista saavutetaan tyytyväisyys ja tasapaino. (Esim. Jyrkämä 2003b, 267─268, 270─271.)
Nykyinen aika korostaa yhä enemmän elämää ja ikääntymistä suorittamisena, jossa itsestään täytyy huolehtia mahdollisimman taidokkaasti. Tästä näkökulmasta katsottuna vanheneminen ylipäätään alkaa muistuttaa epäonnistumista elämässä. Unohdetaan se, että ikääntymisen myötä asiat saattavat muuttua oleellisestikin. Tämä on normaalia elämää, ei välttämättä sairautta tai poikkeavuutta, saati epäonnistumista. Jokainen ihminen myös tarvitsee apua aikuisuudesta huolimatta elämänsä eri vai-heissa, niin ikääntyneetkin. Suorittamisen ja itsestä huolehtimisen näkökulma on yhteydessä aktii-visuusteoriaan, jolloin vanheneminen ei sinällään ole este vireälle elämäntyylille ja hyvinvoinnista huolehtimiselle. Se ei myöskään tarkoita entisestä aktiivisuudesta ja hyväksi koetusta luopumista.
Vaikka aktiivisuus ja vireä elämäntyyli hyvin vanhankin voi olla hyväksi ihmisille, sen ylenpaltti-sella painottamiylenpaltti-sella on kuitenkin ongelmansa.
Jylhän (2000) artikkeli onnistuneesta vanhenemisesta ja vanhuuden muuttuvista mielikuvista ker-too, miten yhteiskunnan ideologisessa ilmapiirissä vanhenemista ja vanhuutta arvioidaan projektina, joka joko onnistuu tai ei onnistu. Hän viittaa ajatukseen siitä, pitääkö ihmisen tuntea itsensä epäon-nistuneeksi vielä vanhetessaankin, ellei hän ole onnistunut vanhenemaan tutkijoiden ”onnistuneen vanhenemisen määritelmien” mukaan? Vanhuuden onnistumisen määrittely onkin ollut muiden ikävaiheiden määrittelyn ohella tutkijoiden mielenkiinnon kohteena, jopa siinä määrin, että siitä on tullut ikään kuin normaali lähestymistapa vanhenemisen tarkasteluun. Vanheneminen joko onnistuu tai epäonnistuu ja vanhuus on joko hyvää tai huonoa aikaa. Hyvään vanhuuteen liitetään yhä
enemmän ikuinen nuoruus ja aktiivisuuden säilyttäminen vielä myöhäisessäkin vanhuudessa, kun taas toimintakyvyn merkittävän heikentymisen, haurastumisen ja sairastavuuden saatetaan katsoa olevan merkkejä huonosta, epäonnistuneesta vanhuudesta.
Jolanki (2009) tuo esiin ikääntyneiden tavan puhua paljon itsenäisyydestä ja omillaan pärjäämisestä.
Hänen mukaansa yhteiskunnallisissa keskusteluissa painotetaan nykyään jokaisen ihmisen omaa vastuuta elämästään ja mahdollisuuksia vaikuttaa siihen omilla valinnoilla. Keskustelun tukena on myös onnistuneen vanhenemisen parissa tehty tutkimus. Heikkisen (2003, 333) mukaan onnistuvaa vanhenemista koskevien tutkimusten mukaan ihmisen omat vaikutusmahdollisuudet onnistuneeseen vanhenemiseen ovat ehkä paremmat kuin on aikaisemmin luultu. Ikääntyneen toimintakykyyn ja onnistuneeseen vanhenemiseen yhteydessä oleviksi seikoiksi hän mainitsee esimerkiksi elintavat, elinympäristön piirteet, työn ja työolot, taloudelliset seikat, palvelut, sosiaaliset suhteet sekä yhteis-kunnassa vallitsevat arvostukset.
Vaikka hyvän vanhuuden edistäminen saattaa tuoda yksilöiden elämään lisää hyvinvointia, on silti muistettava, että määritelmät siitä, mikä on hyvää ja toivottavaa, ovat aina kulttuurisesti ja yhteis-kunnallisesti värittyneitä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että nämä määritelmät eivät vastaa jokaisen ikäihmisen käsitystä itselleen mielekkäästä elämästä eikä niin sanotun hyvän vanhuuden saavutta-minen ole jokaiselle edes mahdollista.
Hyvän vanhuuden määritelmät ovat siis aikansa ja yhteiskuntansa tuotteita. Tähän kontekstiin liitty-en mieleliitty-eni ei voi olla tulematta rahan säästäminliitty-en, jos ja kun ihmiset elävät pitkään liitty-entistä ter-veempinä ja toimintakykyisempinä. Säästäminen kuulostaa sinällään hyvältä asialta, mutta epäeetti-seksi se muuttuu silloin, jos sen seurauksena ihmiset, jotka eivät kykene tai joilla ei ole mahdolli-suutta saavuttaa niin sanottua hyvää vanhuutta syyllistetään omasta tilanteestaan. Ylipäätään on paikallaan pohtia sitä, onko yhteisöllä oikeutta vaatia jäseniltään ulkoapäin määritellyn hyvinvoin-nin tavoittelua. Jolanki (2009) kysyykin, onko itse pärjääminen ja omasta terveydestä ja aktiivisuu-desta huolehtiminen tullut nykyisellään moraaliseksi vaateeksi?
Heikkinen (2003, 334) peräänkuuluttaa tulevaisuuden iäkkäiden hyvinvoinnin ylläpitämiseksi toi-menpiteitä, jotka kohdistuvat elinoloihin ja elämäntapoihin jo aikaisemmissa elämänvaiheissa. Hä-nen mukaansa on tärkeää luoda eettisiä ja arvoihin tukeutuvia perusteita onnistuneelle vanhenemi-selle. Ymmärrän edellisen Eino Heikkisen näkökulman hyvinvointia lisäämään pyrkivän ajatuksen, mutta kyseisellä suuntauksella on myös vaaransa, joita voi pohtia esimerkiksi moraalisen vaateen tai elämisen projektinomaisuuden kautta.
Jos hyvää ja onnistunutta vanhuutta korostetaan liikaa, elämästä tulee yhä enemmän suoritus, jonka onnistumiseen on alati vaikutettava ja hyväksyttävä myös muiden oikeus vaikuttaa siihen, miten olisi elettävä, jotta vanhuus olisi määritellyn hyvän kaltaista. Jos ei tee yhteisön mielestä hyvää elämää edistäviä valintoja, on hyväksyttävä interventiot omaan elämään. Tämä ajatus on tuttu jo muiltakin elämän alueilta kuin vain vanhuuteen liittyvänä, esimerkkinä voi olla vaikkapa työttömien aktivointi. Kaiken tämän suorittamisen ja projektimaisuuden taustalta löytyy moraalinen vaade toi-mia tietyllä tavalla. Yhtä hyvin voisin väittää irtaantumisteoriaankin liittyen, että hyvä vanhuus tar-koittaa sitä, että saa vihdoin hengähtää ja päästää irti hyvinvoinnin tavoittelusta, jos siltä tuntuu. Jos näin ei halua tehdä, voi vaikka juosta maratonin tai perustaa uuden poliittisen puolueen.
Viitatessaan siihen, että olemme oppineet luontevasti puhumaan onnistuneesta vanhenemisesta Jyl-hä (2000) kysyy eikö esimerkiksi ”onnistuneen aikuisuuden käsite” kuulostaisi huvittavalta. Ehkä olen hieman kyyninen, kun väitän, että onnistunut aikuisuus ei ole lainkaan huvittava, vaan hyvin todellinen käsite. Kehityspsykologiassa on jo vuosikymmeniä tutkittu ihmisen kehitystä ja arvioitu
sen onnistumista. Erik H. Eriksonin, Daniel Levinsonin ja Robert J. Havighurstin elämänkulkua ja kehitystä käsittelevissä teorioissa on määritelty esimerkiksi onnistuneen varhaisaikuisuuden kehi-tyksen piirteitä tai aikuisuuden keskeisiä tunnusmerkkejä, kuten työtä ja perhettä. Teoreettisten määritelmien vaikutus ulottuu myös arkipuheeseemme, jossa onnistunut aikuisuus tarkoittaa usein sitä, että ihminen on irtautunut vanhemmistaan, kouluttautunut, perustanut perheen ja edennyt ural-laan. (esim. Koski & Moore 2001.) Ennen kaikkea aikuisen on tultava toimeen omillaan ja oltava riippumaton (vanhempiensa) ja yhteiskunnan avusta.
Onnistunut tai hyvä vanheneminen ei juuri poikkea edellisestä, sillä vanhenevan ihmisen olisi yhä pidempään elettävä itsenäisesti vain vähäisen avun turvin omassa kodissaan ilman, että hänen ikääntymisensä tuottaa yhteiskunnalle liiaksi rasitusta. Vanhusten avuntarve saatetaan kuitenkin hyväksyä helpommin kuin työikäisten avuntarve, sillä se mielletään enemmän iäkkäästä itsestään riippumattomien syiden aiheuttamaksi. Tähän vaikuttaa käsitys voimien heikentymisestä ja sairauk-sien lisääntymisestä vanhuudessa. Voidaan myös katsoa, että vanhan ihmisen elämäntyö on jo tehty, joten hänen ei ajatella enää olevan velkaa yhteiskunnalle työnsä kautta.
Näkökulmat onnistuneeseen vanhenemiseen ovat ristiriitaiset ja vaihtelevat. Liekö yksi syy vaihte-levuuteen yhteiskunnan vaihteleva taloudellinen tilanne ja resurssien saatavuus? Jos vaurautta ja kaikenlaista pääomaa riittää, vanha saa olla raihnaisempi ja enemmän avun tarpeessa, mutta jos taloudessa on puutteita, vanhankin on vetristyttävä ja alettava kantaa vastuuta hyvinvoinnistaan.
Joka tapauksessa hyvälle vanhenemiselle ja vanhuudelle on yhtä vaikea määritellä kriteerejä kuin hyvälle elämälle ylipäätään. Ehkä ei edes ole mielekästä puhua onnistumisesta vanhenemisen yh-teydessä.
3 Ikääntyneen toimijuus
Ikääntyneen ihmisen toimijuudessa on kyse arjen toiminnasta sen lisäksi, että se sisältyy käsitteenä vanhuutta koskevien teorioiden ja hyvän vanhuuden pohdinnan ytimeen. Siinä on kyse myös muun muassa ikääntyneen subjektiudesta, valinnoista ja päätöksen tekoon osallistumisesta. Erilaiset teori-at ja tulkinnteori-at ikääntymisestä ja vanhuudesta ikävaiheena määrittelevät iäkkään toimijuutta monin tavoin. Esimerkiksi millaista on ikäihmisen toimijuus tai missä ja miten ikääntynyt ihminen toimii ja käyttää toimijuuttaan?
Määrittelyt pyrkivät usein ryhmittelemään tiettyjä ominaisuuksia ja tietynlaista toimintaa jollekin ryhmälle ominaiseksi ja vastaamaan joko näkyvästi tai piilotetummin kysymykseen siitä, miten asi-oiden pitäisi olla. Erilaiset ihmiset toimivat kuitenkin erilaisissa tilanteissa eri tavoin riippumatta
siitä, minkä ikäisiä he ovat. Ikääntyneen toimijuuden tarkastelu ottaa nykyisellään huomioon paitsi yksilöllisyyden, myös ympäristön, kulttuurin ja muiden ajallisten sekä paikallisten tilannetekijöiden vaikutuksen arjen toimijuuteen. Toimijuuden tarkastelu sosiaalinen näkökulma huomioiden laajen-taa sen sisältöä yksittäisistä toimintakyvyn eroista ja sairauksien vaikutuksista toimijuuteen moni-ulotteisemmaksi kuvaksi ikääntyneen toiminnasta arjessa.