Itsenäisyys ja kyvykkyys

Haastatellut naiset perustelevat selviämistään arjessa omalla kyvykkyydellään ja itsenäisellä toi-minnallaan. He vetoavat siihen avuntarpeistaan huolimatta, sillä vaikka apua saadaan, koetaan oma kyky pärjätä useimmiten edelleen vahvaksi. Avuntarvetta ei yleensä erityisesti korosteta vaan en-nemminkin se jätetään taka-alalle siihen nähden, miten vielä itse selviydytään ja mihin kyetään.

Jolanki (2009,68) kirjoittaakin tutkimiensa ikäihmisten tuottaneen itsensä puheessa usein kykenevi-nä ja terveikykenevi-nä, mutta hyvin harvoin vailla minkäänlaisia terveysongelmia.

Naiset kyllä tuovat puheessaan esiin terveysongelmiensa lisäksi avuntarpeitaan, mutta perusteltaes-sa pärjäämistä omalla kyvykkyydellä ja itsenäisyydellä, ne voivat jäädä kertomuksesta kokonaan pois.

H: No, mitees tota, millaisista asioista selviydyt yksin. Sä puhuit ruuanlaitosta ja tämmösestä. Mitä on semmosia asioita, missä niin ku pärjäät, ette tarvi kenenkään apuua?

O: Oikeestaan mä pärjään kaikessa.

H:Kaikessa?

O: Joo, kaikessa.

Nainen kertoo kysyttäessä asioita, joista hän selviytyy ilman kenenkään apua, pärjäävänsä oikeas-taan kaikessa. Vaikka ”oikeasoikeas-taan” viittaa jonkinlaisen avuntarpeen suunoikeas-taan, hän kuitenkin vahvis-taa haastattelijan uuden kysymyksen vakuuttamalla pärjäävänsä kaikessa.

Silloin kun avunsaamisesta puhutaan, voidaan korostaa sitä, että muita tarpeita ei kuitenkaan ole.

Kotiin ja arkeen annettu apu saatetaan kuvata vähäisenä ja korostaa edelleen sen pientä roolia suh-teessa muiden ikäihmisten avunsaantiin. Avuntarve arkeen voidaan näin pyrkiä kyvykkyyden ja itsenäisyyden näkökulmasta esittämään mahdollisimman pienenä, jolloin oma pärjääminen korostuu entisestään.

Myös omalla luonteenlaadulla perustellaan pärjäämistä kyvykkyyden ja itse tekemisen näkökulmas-ta. Olennaista on tällöinkin, että avuntarve ei saa suurta osaa kertomuksissa.

H: No mikä olis semmonen, mikä ei oo niin eriikoinen sinun mielestä, jokin pienikin juttu, mikä..

Jos sais toivoa mitää vaan? Heh.

O: Heh.. Nymmä en oikeen osaa sanoa, mä aikatavalla semmonen omaatoiminenki kyllä, että tuota mää teen kaikki, mitä mää vaan suinki pystysin..ite tekeemään, että tuota oikeestaan, niin mä en tuohon asiaan osaa sannoo mitää.

Naisten toiminta näyttäytyy puheessa yleensä itsenäisenä ja sinnikkäänä. Kaikki mitä suinkin pysty-tään tekemään, halutaan tehdä itse. Apua ei siis pyydetä, ellei toiminta käy ylivoimaiseksi tai sitä ei mitenkään enää kyetä itse tekemään. Pärjäämisen kannalta yleistä naisten puheessa onkin tuoda esiin sitä, että nykyinen apu on täysin riittävää.

H: No totaa totaa, nyt juteltiinki, että mistä saat apuua ja mitä apuua tarvit. Tuleeko vielä mieleen jotain semmosta.

O: No ei mun oikeen, ei tällä hetkellä. Ei että.

H: Onko puhuttu kotihoidon kanssa vaikka, että jotain muutaki vielä olis tarjolla tai?

O: Joo, mut emmää ei mun oikeen, mää sit, en mää mielestäni. Mä saan kaikkee, mitä mä haluan.

H: Joo, että tällä hetkellä ei oo tarvetta sitte?

O: Niin, joo joo. Et ei oo sen takia just onki vaan, siis tämää, tämä niin tuota, kun mull ei ollu niin ku mitää tar, tarvetta semmoseen apuun, niin tyttö sitte halus, että täytyy kerran päivässä jokuu käyä täällä mun luona. --Ku ei muuten.

Sen lisäksi, että otteen nainen korostaa saavansa kaikkea mitä tarvitseekin selvitäkseen kotona, hän ilmaisee kotihoidon käynnit alun perin tyttärensä toiveeksi. Hänen puheessaan kotikäynnit eivät näyttäydy niinkään omana tarpeena vaan tyttären haluna. Kuva itsestä rakentuu näin kyvykkäänä ja pärjäävänä. Voi olla niin, kuten Vilkko ym. (2010a, 44) toteavat, että ikääntyessä saattaa olla vaikea tunnistaa lisääntyneitä avuntarpeitaan tai edes myöntää niitä ennen kuin tilanne on akuutti. Tässä tapauksessa puhe pärjäämisestä voi korostua myös edellä mainittujen syiden kautta tai toisaalta

it-sestä voidaan haluta antaa tietynlainen kuva toisille ihmisille ja näin rakentaa omaa identiteettiä itsestä tuotettujen kertomusten kautta.

Tietenkään yllä esitetyt syyt pärjäämisen korostamiselle eivät ole ainoita mahdollisia. Voi olla niin-kin, että ihminen ei koe tarpeitaan niin suuriksi kuin ulkopuolinen saattaa olettaa tai on sopeutunut olosuhteiden pakosta tilanteeseen ja hyväksynyt sen, kuten vaikkapa Marin (2003, 41) esittää kuva-tessaan pragmaattista hyväksymisen prosessia. Seuraavassa otteessa nainen saa kotihoidolta paljon apua eikä tahdo enempää.

O: No katto, ku mulla käy siivooja ja sitte mulla käy iltasin ja aamusin päiväkeskuksesta. (kotihoi-dosta/HP)

H: Joo.

O: Niin --No mitä tässä muuta sitte vielä keksis?

H: Niin. Mitä vaan.

O: Niin. Mitä vaan pitäs keksiä, mutta ei ole mittää.

Nainen vastaa muiden auttamisen tarpeiden tiedusteluun puhuen palvelutarpeiden keksimisestä, mikä alleviivaa niiden tarpeettomuutta hänen kohdallaan. Hän tuo esiin, että hänellä ei ole mitään muita tarpeita, eli hän tulee nykyisellä avustamisella toimeen. Ehkä tarve korostaa omaa pärjäämistä tulee osaltaan kulttuurisista oletuksista ja asenteista ikääntyviä kohtaan. Vaikka ollaankin vanhoja ja tarvitaan apua, niin halutaan kertoa, että ei silti olla ”täysin hukassa”, kuten toinen haastateltava tuo seuraavassa esiin.

O: --mää tytöillekki joskus sitte soitan, että elä, elä soittele, että minä lähden nyt sinne ja sinne, että ..etten minä, minä hukassa oo että..

Nainen kertoo soittavansa toisinaan tyttärelleen jo etukäteen ennen lähtöään asioille tai muuten vain kaupungille. Ilmeisesti tavoitteena on varmistaa, että tytär ei huolestu, jos äiti ei vastaakaan puheli-meen. Kun ihminen on iäkäs, omaisille saattaa ehkä helpommin tulla mieleen, että hänelle on sattu-nut jotakin, jos yhteyttä ei saada. Otteessa haastateltu tuokin omaa pärjäämistään esiin iästään huo-limatta. Hän antaa ymmärtää, että voi edelleen lähteä vapaasti liikkeelle eri paikkoihin ilman, että hänestä täytyy kantaa huolta.

Vanhojen ihmisten voidaankin olettaa tarvitsevan apua automaattisesti nuorempiaan enemmän.

Heillä ehkä ajatellaan olevan lisäksi poikkeuksetta muita heikommat edellytykset toimia ja selviy-tyä arjessa. Muiden oletukset tai usko edellämainittujen kaltaisten olettamusten olemassa oloon voi siis osaltaan saada ikääntyneen korostamaan selviytymistään ja toimintansa itsenäistä puolta.