Ongelmalähtöinen ja voimavaralähtöinen avioerotutkimus

Vanhempien erolla on monenlaisia vaikutuksia lapsen elämään ja näitä muutoksia on aikaisemmin usein tarkasteltu lapsen kehitystä haittaavina riskitekijöinä (Pulkkinen 2002, 18). Avioero ja sen vaikutukset perheen rakenteelle ja perhesuhteille on paljon tutkittu aihe (Kowaleski-Jones & Dunifon 2004), ja keskustelu avioeron kielteisistä vaikutuksista perheenjäsenten hyvinvoinnille käy edelleen kiivaana (Hetherington 2003). Avioerojen ongelmalähtöistä ja kielteistä näkökulmaa korostavien tutkimusten valtava määrä vahvistaa Smartin (2003) mukaan uskomusta siitä, että vanhempien ero olisi todellinen yhteiskunnallinen ongelma. Lisäksi Moxnesin (2003) mukaan tutkimuk-set, jotka ovat keskittyneet tarkastelemaan avioeron vaikutuksia lapsiin, ovat joko käyttäneet laajoja määrällisiä aineistoja verraten avioeroperheen lapsia ydinperheiden lapsiin tai analysoineet lasten vanhempien kertomuksia siitä, kuinka lapset ovat vanhem-pien näkökulmasta sopeutuneet eroon.

Viimeiset neljäkymmentä vuotta vanhempien eron on todettu tutkimusten mukaan olevan yhteydessä moniin erolapsilla ilmenneisiin emotionaalisiin vaikeuksiin ja käyttäytymisongelmiin (Kelly 2003; Kelly & Emery 2003), ja monissa tutkimuksissa on keskitytty niin lyhyt- kuin pitkäaikaisiin eron kielteisiin seurauksiin (Corsaro 2005, 239). Esimerkiksi asunnon tai paikkakunnan vaihdoksen seurauksena mahdollinen

toveripiiristä irrottautuminen tai sukulaissuhteiden katkeaminen on nähty haitallisena eron jälkeisenä seurauksena (Moxnes 2003). Hetherington (2003) havaitsi tutkimukses-saan, että pojat näyttäisivät olevan tyttöjä haavoittuvaisempia avioeron suhteen, mutta samaisessa tutkimuksessa tyttöjen havaittiin taas olevan herkempiä uusperheitä muodos-tettaessa. Lisäksi vanhempien avioeron seurauksena yksinhuoltajaäidin kanssa elävillä kouluikäisillä pojilla on todettu vaikeuksia koulusuoriutumisessa, käyttäytymisessä ja sosiaalisissa suhteissa (Nurmi ym. 2006, 120; Pulkkinen 2002, 18; ks. myös Amato &

Cheadle 2008).

O’Connor, Caspi, DeFries ja Plomin (2003) sekä Amato ja Cheadle (2008) ovat tutkineet perintötekijöiden ja ympäristön vuorovaikutusta sekä niiden yhteyttä stres-saaviin elämänmuutoksiin. Amaton ja Cheadlen (2008) tutkimustulokset vahvistivat vanhempien eron ja lasten käyttäytymisongelmien välisen yhteyden, mutta he eivät ottaneet kantaa siihen, nousevatko lasten käyttäytymisongelmat ympäristön vaikutuk-sesta vai ovatko ne ennemminkin yhteydessä geneettisiin tekijöihin. Myös O’Connorin ja tämän kollegoiden (2003) tutkimustulosten mukaan lapsen geneettisillä tekijöillä on merkitystä ympäristötekijöiden aiheuttaman stressin käsittelyssä, ja tulosten mukaan osa lapsista on haavoittuvampia ympäristön stressitekijöille. O’Connor ja kollegat arvelevat-kin, että stressaavat elämänkokemukset voivat korostaa ihmisten välisiä geneettisiä eroja, kun kyseessä on muutokseen sopeutuminen tai stressaavasta elämänkokemuksesta selviytyminen. (O’Connor ym. 2003.)

Avioerotutkimuksen kentällä muualla asuvasta vanhemmasta etääntymisen lisäksi avioeron kielteisiksi vaikutuksiksi lapsen kehitykselle on listattu muutoksesta, kuten muuttamisesta sekä erityisesti perheen rakenteen muutoksesta lapselle aiheutunut stressi (Moxnes 2003). Usein kielteistä suhtautumista avioeron seurauksiin pitävätkin yllä tutkimustulokset, joiden mukaan lasten subjektiivinen hyvinvointi on korkeim-millaan lapsen eläessä avioliitossa elävien vanhempiensa kanssa, joiden välillä on vain vähän ristiriitoja (ks. esim. Sobolewski & Amato 2007). Ennen jyrkän mielipiteen muodostamista ydinperheen ihanteellisuudesta, tulee kuitenkin huomata, että heti, kun ristiriidat vanhempien välillä lisääntyvät ja voimistuvat, voi vanhempien ero olla lapsen hyvinvoinnin kannalta myönteinen muutos (ks. Amato, Spencer Loomis & Booth 1995).

1980-luvulla perhetutkimus alkoi kiinnittää huomiota avioeron kielteisten seurausten sijaan erolasten sopeutumiseen (Kelly 2003) ja 1990-luvulla uusi, myöntei-sempi voimavaralähtöinen näkökulma sai jalansijaa avioerotutkimuksessa (Flowerdew

& Neale 2003; Kelly 2003). Tutkimuskirjallisuuteen on alkanut viime aikoina ilmaantua viitteitä siitä, etteivät kaikki lapset automaattisesti vain kärsi vanhempiensa eron aiheuttamista kielteisistä vaikutuksista. Sen sijaan eroon sopeutumisen jälkeen lasten elämä usein palautuu ”tavalliseksi” arjeksi ja erolla voi olla myönteisiäkin seurauksia (ks. Amato ym. 1995; Flowerdew & Neale 2003; Hetherington 2003; Kowaleski-Jones

& Dunifon 2004). Lisäksi Nealen ja Flowerdewn (2007) mukaan avioerojen määrän kasvu on vähentänyt avioeron luokittelua ”ongelmaksi” yhteiskunnallisessa mitta-kaavassa. Hetherington (2003) muun muassa korostaa, että vaikka avioeroperheiden lapset ja aikuiset tutkimusten mukaan kokisivatkin enemmän stressiä ja osoittaisivat enemmän ongelmia ei-avioeroperheiden jäseniin verrattuna, suurin osa eroperheiden jäsenistä kuitenkin selviytyy tästä elämänmuutoksesta joustavuutensa ansiosta. Lisäksi hän jatkaa, että osa lapsista voi kokea avioeron edukseen tai jopa hyötyä siitä.

(Hetherington 2003.) Tärkeää onkin huomata lasten toisistaan eriävät, yksilölliset kokemukset avioeroperheen lapsina (Kelly 2003).

Vaikka nykyisin avioerotutkimusta ei tehdä vain ongelmalähtöisestä näkö-kulmasta käsin (engl. the problems framework), Flowerdewn ja Nealen (2003) mukaan suuri osa avioerotutkimuksesta painottuu silti yhä ennemminkin erosta aiheutuvien haitallisten seurausten tarkasteluun kuin myönteisiin tekijöihin, joiden avulla lapset suunnistavat läpi perheen muutoksen. He jatkavat kertomalla, että tutkimukset usein painottavat avioeroa merkittävimpänä lapsen elämään vaikuttavana kokemuksena tai muutoksena ja näyttävät samalla unohtavan, että muutos ja erilaiset siirtymät ovat osa kaikkien lasten elämää, eivätkä koske pelkästään avioeroperheen lapsia. (Flowerdew &

Neale 2003.) Toisaalta toiset perheen siirtymät ja muutokset ovat odottamattomampia ja yllättävämpiä kuin toiset. Esimerkiksi sisaruksen syntymää voidaan pitää jokseenkin odotettuna muutoksena, johon lapsella on aikaa valmistautua. Vanhempien avioero taas voi joidenkin lasten kohdalla ilmaantua yllättäen ja odottamattomana muutoksena, ja sopeutuminen tällaiseen muutokseen voi vaatia pidemmän ajan ja enemmän työtä.

Wadsby ja Svedin (1994) havaitsivat tekemässään tutkimuksessa, että lasten tietoisuus

tulevasta erosta sekä erosta puhuminen vanhemman kanssa ovat tärkeitä tekijöitä eroon sopeutumisessa sekä sen hyväksymisessä. Flowerdewn ja Nealen (2003) tutkimuksessa monet lapset kuitenkin jopa vähättelivät avioeron aiheuttamaa muutosta heidän elämässään verrattuna muihin kokemiinsa muutoksiin. Tähän liittyen Kowaleski-Jones ja Dunifon (2004) huomasivat tutkimuksessaan, että esimerkiksi uuden sisaruksen syntyminen näyttäisi vaikuttavan vanhempi-lapsisuhteeseen vanhempien eroa voimak-kaammin. Voimme siis todeta varmuudella vain, että vanhempien erolla on monenlaisia vaikutuksia lapsen elämään ottamatta yleisesti kantaa näiden muutosten myönteisiin tai kielteisiin seurauksiin. Vain lapset itse voivat omalta kohdaltaan kertoa, millaiset heitä koskevat muutokset eroa seuraavat ja ovatko nuo seuraukset myönteisiä vai kielteisiä – vai kenties molempia.