Havighurstin (1972, 43) kehitystehtäväteorian mukaan nuoruus (engl. adolescence) sijoittuu ikävuosien 12–18 välille. Nuoruuden kehitysvaihe sisältää kahdeksan kehitystehtävää, jotka tämän tulisi käydä läpi ennen täysi-ikäisyyttä. Nuoruuden kehitystehtäviä ovat: 1) kehittyneiden suhteiden luominen molempia sukupuolia oleviin ikätovereihin, 2) maskuliinisen tai feminiinisen sosiaalisen roolin omaksuminen, 3) fyysisen kehityksen hyväksyminen ja kehon käyttäminen tehokkaasti, 4) emotionaalisen itsenäisyyden saavuttaminen vanhemmista ja muista aikuisista, 5) valmistautuminen avioliittoon ja perhe-elämään, 6) valmistautuminen työelämään, 7) oman ideologian kehittäminen arvomaailman ja moraalin ohjaamana ja 8) halu saavuttaa sosiaalisesti vastuulliset toimintatavat.
(Havighurst 1972, 43–82.)
Nuoruusiän kehitykselliset tehtävät voidaankin jakaa karkeasti kolmeen eri osaan: 1) puberteetin myötä muuttuvan ruumiinkuvan ja seksuaalisen identiteetin jäsentämiseen, 2) emotionaaliseen itsenäistymiseen vanhemmista ja heidän uudelleen löytämisestään aikuisella tasolla sekä 3) ikätovereihin turvaamiseen nuoruusiän kasvun ja kehityksen aikana. Nämä kehitykselliset tehtävät ovat ominaisia piirteitä nimenomaan nuoruudessa eikä niitä voida sekoittaa lapsuuden tai aikuisuuden piirteisiin. Nuoruus on oma ajan jaksonsa, sillä nuori ei ole aikuinen lapsi tai lapsellinen aikuinen.
11
Murrosikä tarkoittaa nuoruuden alkuvaihetta, jolloin tapahtuu fyysisesti nopeaa ja voimakasta kasvua, jota nuori ei pysty hallitsemaan. Tämän takia nuorelle on vaikeaa psykologisesti mukautua uuteen ruumiinkuvaan, kun muutoksen nopeus saa uuden ruumiin tuntumaan vieraalta eikä nuori tiedä, kuinka sen kanssa tulisi toimia. Muuttunut ruumiinkuva aiheuttaa myös sen, että ympäristö alkaa näyttäytyä ja toimia nuoren näkökulmasta eri tavalla kuin mitä se lapsen ruumiin kanssa on toiminut. Yksilön on näin ollen vaikea hahmottaa ympärillä olevia mittasuhteita suhteessa itseensä. Lisäksi ruumiinkuvaan liittyy vahvasti seksuaalinen kasvu ja latautuneisuus, jota nuori työstää seksuaalisen identiteettinsä puolesta. (Havighurst 1972, 49, 51, 52, 53; Vuorinen 1997, 203, 206.)
Biologisen kehitystehtävän eli puberteetin jälkeen nuori siis edelleen työstää ja jatkaa sopeutumista uuteen ruumiinkuvaansa sekä normatiivisten eli yhteiskunnan säätelemien että psyykkisten kehitystehtävien kautta (Havighurst 1972, 43). Nuoruus ikävaiheena tarkoittaa psyykkisen kasvun ajanjaksoa siinä, missä murrosikä on osa sitä. Nuoruus ikäkautena ei siis pääty fyysisten muutosten hidastaessa vauhtia tai niiden päätyttyä, vaan jatkuu suhteessa henkilökohtaisiin arvoihin sekä yhteiskunnan painostukseen liittyen erityisesti identiteettityönä.
Emotionaalinen itsenäistyminen tarkoittaa vanhemmista ja heidän tarjoamastaan tyytyväisyyden täyttymisestä sekä heihin kohdistuneista toiveista irrottautumista, mutta lisäksi vanhempien löytämistä uudelleen aikuisella tasolla (Havighurst 1972, 55). Nuori toisin sanoen luopuu uskosta vanhempien kaikkivoipaisuuteen, ja opettelee näkemään nämä tavallisina ihmisinä, jotka myös erehtyvät: vanhemmilla on vahvuuksien lisäksi heikkouksia. Vanhemmat eivät voi antaa nuorelle suoraan itsenäisyyttä, vaan nuoren on itse taisteltava tiensä kohti oman ideologian ja maailmankuvan löytämistä. Nuori joutuu itsenäistyessään pohtimaan omaa identiteettiään, sitä mitä tämä on ollut, kuka hän on ja mitä hänestä vielä tulee. (Havighurst 1972, 55, 70, 71.)
Kasvuun kohti itsenäisyyttä liittyy myös vahvasti yksinäisyyden tunne. Tämä ilmeneekin usein nuoren kokemana alakuloisuutena ja eristäytyneisyytenä, kunnes tämä on kerännyt riittävät voimansa lähteäkseen kasvun tielle. Irrottautuessaan vanhemmistaan nuori joutuu tietynlaiseen tyhjiöön, jota tämä yrittää täyttää omilla mielikuvilla itsestään. Yksilö kaipaa ihmissuhteita ja vertaistukea, joita löytää ikätovereistaan. (Havighurst 1972, 55; Nurmi ym. 2008, 148.)
Ikätovereiden apuun turvautuminen nuoruusiän kasvun ja kehityksen aikana ilmenee erityisesti nuoren kehitystehtävänä luoda sosiaalisia suhteita sekä samaa että eri sukupuolta oleviin ikätovereihinsa. Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeää, sillä se lievittää yksinäisyyttä, ja usein nuori saakin sitä aluksi isosta ryhmästä. Suurempaan ryhmään kuulumisen jälkeen on tyypillistä, että nuoret muodostavat pienempiä ryhmiä, joiden jäseniä yhdistää jokin tietty aihepiiri. Tämän jälkeen usein
12
luodaan vasta kiinteitä ihmissuhteita ja parisuhteita. (Havighurst 1972, 45, 49, 55; Nurmi ym. 2008, 148.)
Nuoruudelle ominaisena piirteenä on tarve olla samankaltainen kuin ikätoverit. Nuoruudessa kuulumisen kokemus on tärkeä, ja ikätovereista yksilö saa turvaa tullessaan hyväksytyksi. Nuoren sisäinen ristiriita syntyy kuitenkin siinä, että on vaikea olla samankaltainen muiden kanssa, kun jokainen on nuoruuden kehitystehtävissä eri vaiheissa. (Havighurst 1972, 46.) Identiteetti kuitenkin muodostuu oman erilaisuuden tiedostamisen ja hyväksymisen kautta, mikä tapahtuu monivaiheisena prosessina vähitellen suhteessa muihin.
Seksuaalista identiteettiään nuori etsii työstämällä seksuaalisuuttaan lapsuuden seksuaalisuudestaan kohti aikuisuuden seksuaalisuuttaan (Havighurst 1972, 49). Seksuaalisen identiteetin pohjalta rakentuu nuoren sukupuoli-identiteetti. Sukupuoli-identiteetti muodostuu yksilön biologisen ja henkilökohtaisesti koetun sukupuolen vuoropuheluna. Tämän pohjalta yksilö muodostaa sukupuoliroolinsa naisena, miehenä tai muunsukupuolisena suhteessa muihin ihmisiin.
Sukupuolirooli otetaan käyttöön myöhemmin mahdollisessa parisuhteessa. Parisuhteeseen siirtyminen onkin yksi vaihe rakentaa omaa identiteettiään toisten ihmisten kautta. (Havighurst 1972, 51, 59; Kärnä, Uusi-Mäkelä & Mattila 2018; Seta 2020b.)
2000-luvulla parisuhteeseen siirtymisen voidaan nähdä olevan Havighurstin (1972) kehitystehtäviin verrattavana valmistautumisena avioliittoon ja perhe-elämään. Ensimmäiset parisuhteet eivät usein kestä kauaa, ja niihin liittyy vahvasti haavoittuvuus ja itsekkyys, joista luopumista harjoitellaan toisen ihmisen kanssa. Näin voidaan myöhemmin luoda parisuhde, jossa mukana on myös eroottinen puoli sekä toisen kunnioittamisen ja toisesta huolehtimisen aspekti.
(Arnett 2000, 473; Kuusinen 2008, 316; Nurmi ym. 2008, 148.) Ensimmäiset parisuhteet sisältävät vielä paljon lapsen mielen maailmaa, koska niihin tuodaan oma kokemattomuus ja lapsenomaiset fantasiat, joita ei ole vielä kokeiltu käytännössä. Matka aikuisen seksuaalisuuteen siirtyy nuoruusiän loppupuolelle.
Nuoruuden ominainen piirre on myös kypsymättömyys, jonka aikuiset määrittelevät, sillä aikuisten oma ajattelu on jo hyvinkin rajoittunutta johtuen objektiivisesta näkökulmasta.
Kypsymättömyys näyttäytyy aikuiselle nuorten lennokkaina ja hyvinkin vapaina ajatuksina, jotka kuitenkin heijastavat sukupolvien välisiä muutoksia. Nämä ajatukset konkretisoituvat käytäntöön vasta heidän kasvaessaan aikuisiksi. Tästä johtuukin usein sukupolvesta riippumatta aikuisten ajatus siitä, että ennen oli kaikki paremmin. (Havighurst 1972, 56; Geldrad, Geldrad & Yin Foo 2016, 8.)
Kypsymättömyys näyttäytyy itsekkyytenä, älyllistämisenä ja askeettisuutena, jotka toimivat suojautumiskeinoina oman sisäisen maailman rauhoittamiseksi. Nuoren ajatusten ja kokemusmaailman itsekeskeisyys on kuitenkin ohimenevä vaihe, ja nuori tarvitsee tähän
13
vanhemmiltaan ymmärrystä. Näin nuoren subjektiivinen ajattelu muotoutuu kohti objektiivista.
(Gerldrad ym. 2016, 11, 63, 128–129.)
Kypsymättömyys näyttäytyy myös mustavalkoisena ajatteluna, joka toimii suojautumiskeinon tavoin nuoren oman sisäisen maailman rauhoittamiseksi. Mustavalkoinen ajattelu auttaa nuorta irtautumaan vanhemmistaan, kun tämä pitää esimerkiksi toista vanhempaansa hankalana ja arvottomana samalla kunnioittaessaan toista vanhempaansa. Näin nuori katkaisee siteitä pala palalta vanhempiinsa mustavalkoisen ajattelu avulla. Sama irtautuminen mustavalkoisen ajattelun kautta toimii myös muiden auktoriteettien kanssa. (Havighurst 1972, 55; ks. Gerldrad ym.
2016, 11, 63, 128–129.)
Tällainen siteiden katkaisu vanhempiin aiheuttaa kuitenkin usein ristiriitoja, kun vanhemmat eivät ymmärrä kypsymättömyydellä ja itsekkyydellä olevan tärkeä tehtävä nuoren kehitystehtävien positiivisessa ratkaisemisessa. Vanhemmat eivät aina osaa suhtautua nuoren ajatusmaailman polarisoitumiseen ja nuoren mahdolliseen hankalaan käytökseen muuten kuin henkilökohtaisella tasolla. Vanhemman tai muun auktoriteetin lähteminen mukaan nuoren kiukutteluun vain ruokkiikin näiden ongelmallista käytöstä. (Havighurst 1972, 55, 57.)
Nuorelle ominaisena piirteenä on myös ulkoistaminen ja dramatisointi kaikissa ihmissuhteissa. Nuori luo näin osittain tahtomattaan konflikteja ulkopuolelleen, mikä toimii hallinnan keinona sisäisen tasapainon järkkymiselle. Kun yksilö tuntee sisällään jotakin, mitä ei voi hallita, ulkopuolella olevasta kaaoksesta saa hallinnan tunteen. Sisäiset ristiriidat ratkaistaan nuoruudessa toiminnalla ja vasta aikuisuudessa ajattelemalla.
Itsenäistymisen kehitystehtävään nuoruudessa liittyvät kokeilut, kun nuori etsii sitä, mikä hänen arvomaailmaansa sopii tai ei sovi. Toiminta ennen ajattelua on syynä nuoren riskikäyttäytymiselle, kun tälle on ominaista riskien ottaminen etsiessään uteliaasti uutta. Tästä syystä nuoret joutuvat tai heidän koetaan joutuvan hankaluuksiin. Oman identiteetin, arvomaailman ja moraalikäsityksen etsimistä ei voi ratkaista kuin kokeilujen kautta. Aikuisen tehtävänä onkin taata nuorelle turvallinen ympäristö näihin kokeiluihin, ettei tämä satuta itseään henkisesti tai fyysisesti, kun ei vielä ole tietoinen omista rajoistaan. (Havighurst 1972, 62; Arnett 1992; Geldrad ym. 2016, 10, 30–31, 45, 241.)
Riskikäyttäytymisen voi sisäisen tasapainon järkkyessä ja sen hallitsemattomuuden tunteesta aiheuttaa nuorelle ongelmakäyttäytymistä. Lisäksi ongelmakäyttäytymistä lisää se, jos yksilön identiteetin kehitys ei etene onnistuneesti positiivisten kehitystehtävien ratkaisujen kautta. Tämä vaikuttaa merkittävästi yksilön mielenhyvinvointiin, mikä ilmenee ulkosuuntautuneen ongelmakäyttäytymisen, kuten käytöshäiriöiden, aggressiivisuuden ja rikollisuuden sekä sisäänpäin
14
suuntautuvien ongelmien, kuten masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden kautta. (Arnett 1992; Aiken 1998, 49; Gerldrad ym. 2016, 45, 47, 65–66, 68, 128–129, 227, 241.)
Nuoruus on ikävaiheena ajanjakso, jolloin itsenäistytään vanhemmista irrottautuen ja omia rajoja kokeillen, jotta saadaan tilaa etsiä ja rakennetaan omaa identiteettiä. Vastuunottoa harjoitellaan vuorovaikutuksessa ikätovereiden ja muiden ihmisten kanssa. Kehitysvaiheisiin vaikuttavat biologiset, sosiaaliset, psykologiset ja yhteiskunnalliset tekijät, ja kehitystehtävien läpikäyminen itse on välttämätöntä yksilön psyykkiselle kasvulle kohti tasapainoista aikuista ja yhteiskunnan jäsenyyttä.
Koska nuoruus kehitysvaiheena on yksilöllinen prosessi, sen alkaminen ja kesto sekä vaiheet eivät ole määriteltävissä vuoden tarkkuudella mihinkään ikään, eivätkä ne nykypäivänä muotoudu järjestyksessä kronologisen iän mukana. Nuoruus on oma kehitysvaiheensa siirryttäessä lapsuudesta aikuisuuteen, ja se voi nykyään sijoittua useamman kymmenen vuoden ajalle. Kronologinen ikä ei ole yhtä tärkeä tekijä aikuisen kehitysvaiheessa kuin lapsen, mikä pitkittyneen nuoruuden myötä tuo haasteita nuoruuden määrittelyyn, kun nuoruuden kehitysvaiheen kehitystehtävät eivät ole enää ikään sidottuja. (Havighurst 1972, 51; Nurmi ym. 2008, 166.)