Nuorten työpajat ovat toiminnallisia tekemisen paikkoja erilaisissa elämäntilanteissa oleville, pääasiassa työttömille nuorille. Työpajatoiminnan järjestämisestä säädetään Nuorisolaissa (72/2006). Nuorisolain mukaan kuntien on järjestettävä nuorisotyön ja politiikan osana työpaja- tai vastaavaa toimintaa tarvittaessa. Julkisen sektorin palvelukokonaisuudessa työpajatoiminta asettuu sosiaalialan ja nuorisotyön sekä avointen koulutus- ja työmarkkinoiden välimaastoon (Bamming &
Hilpinen 2016, 5).
Työpajoista on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut merkittäviä nuorten hyvinvointi- ja sosiaalipolitiikan käytännön toteuttajia. Vuonna 2015 nuorten työpajoja oli valtaosassa, yli 90 prosentissa Suomen kunnista (Bamming & Sundvall 2015, 7). Valtakunnallisen työpajakyselyn mukaan samana vuonna työpajoilla oli lähes 15 000 alle 29-vuotiasta ja yli 11 500 alle 25-vuotiasta nuorta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana työpajatoiminta on kasvanut huomattavasti: vielä vajaat kymmenen vuotta sitten, vuonna 2007 työpajoilla oli reilut 8 000 alle 29-vuotiasta nuorta, joista valtaosa oli alle 25-vuotiaita. (Bamming & Hilpinen 2016, 9.)
Nuorten työpajoilla on eri teemoja, mutta tyypillisimpiä ovat pajat, jotka keskittyvät käsillä tekemiseen (ks. esim. Helsingin kaupungin nuorten työpajat 2016; Jyväskylän kaupungin nuorten taidetyöpaja 2016; Lapin nuorten työpajatoiminta 2016). Useimmiten nuoret ohjautuvat työpajoille työ- ja elinkeinotoimiston, sosiaalitoimiston tai jalkautuvien palveluiden, kuten etsivän nuorisotyön kautta (Valtakunnallinen työpajatoiminta Suomessa 2016; Työ- ja elinkeinopalvelut 2016;
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014; Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 2.3.2001/189). Työpajoille voi hakeutua myös itsenäisesti.
Pajatoiminta ei ole työtä. Riippuen siitä, onko nuori työpajalla työkokeilussa, vai kuntouttavassa työtoiminnassa, nuori voi kuitenkin saada toimintaan osallistumisesta perusetuuttaan suuremman korvauksen. Laki kuntouttavasta työtoiminnasta sekä työvoimapoliittista työkokeilua jäsentävät käytännöt ja säädökset määrittävät pajatoimintaan osallistumisen useutta ja pajapäivän pituutta.
Lähtökohtaisesti nuoret osallistuvat pajatoimintaan useasti viikossa. Pajatoiminnan lähtökohtana tulisi kuitenkin olla kunkin nuoren yksilöllinen tilanne. Keskeistä on, että nuoret osallistuvat toimintaan suunnitelmallisesti. (Työkokeilun käytännöt ja säännökset 2016; Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 2.3.2001/189.)
Myös työpajatoimintaan liittyvä termistö viittaavaa toiminnan tavoitteellisuuteen.
Työpajatoiminnan yhteydessä nuorista käytetään yleisesti nimitystä "valmentautuja".
Työpajatoiminnan yhteydessä puhutaan tyypillisesti myös "yksilö- sekä ryhmävalmennuksesta", joiden tarkoituksena on tukena nuoren elämän- tai arjenhallintataitoja ja toimintakykyä. (Bamming
& Hilpinen 2016, 3; Opetus- ja kulttuuriministeriön päätös OKM/10/600/2014.) Nuorten työpajatoimintaa ohjaavassa Opetus- ja kulttuuriministeriön (2014) päätöksessä työpajatoiminnan yleisemmäksi tavoitteeksi hahmottuu nuoren työllistyminen tai työllistymisvalmiuksien paraneminen. Päätöksessä työpajatoimintaa kuvataan paitsi nuoren valmentautumisjaksona myös
"siirtymävaiheena" matkalla opintoihin tai avoimille työmarkkinoille. Päätöksessä myös pajatoiminnan yleiseksi vaikuttavuuden arviointikriteeriksi määritellään opiskelu- tai työpaikkaan kiinnittyminen pajajakson jälkeen. Vuonna 2014 voimaan tulleen sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukaan pajatoiminta voi kuitenkin olla myös sosiaalista kuntoutusta. Silloin pajatoiminnan tavoitteeksi voidaan määritellä yksin nuoren kiinnittyminen työpajatoimintaan, sen arkisiin rutiineihin ja vuorovaikutussuhteisiin.
Lakien ja ohjesääntöjen osittaisten ristiriitaisuuksien voi nähdä kuvastavan työpajatoiminnan
Työpajatoiminnan taustalla oleva Nuorisolaki (72/2006) ja sen yleisemmät yhteiskunnalliset tavoitteet, kuten aktiivisen kansalaisuuden ja tasa-arvon edistäminen sekä yhdenvertaisuus ja yhteisvastuu, luovat sinällään työpajatoiminnalle melko väljän toimintakehikon. Lain perusteella työpajatoiminta voi olla yhtä lailla sekä kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevien nuorten että oletetusti hyvin väliaikaisesti vailla työtä tai opiskelupaikkaa olevien nuorten hyvinvointia tukeva työ- ja sosiaalipoliittinen palvelu tai toimenpide.
Työpajatoimintaa koskeville tutkimuksille on tyypillistä, että niissä nuoret arvioivat itse pajatoimintaan osallistumista hyvin positiivisesti. Tutkimusten perusteella nuoret ovat kokeneet työpajatoiminnan sille asetettujen tavoitteiden mukaisesti sekä hyvinvointia että työllistymismahdollisuuksia tukevana. (Esim. Makkonen 2015, Seppä 2013, Korhonen & Limpi 2011, Laakso 2000.) Esimerkiksi Sonja Makkosen (2015, 45) pro gradu -tutkimuksen mukaan toistamiseen työpajalla olleet nuoret pitivät merkityksellisenä jo sitä, että työpaja oli kodin ulkopuolinen paikka, jonne voi mennä ja jossa voi tavata muita ihmisiä. Nuorille työpajalla käynti oli tuonut elämään sisällön tunnetta. Se oli myös ehkäissyt ajatusten kiertymistä oman itsen ympärille.
3 Nuorten aikuisten päihteiden käyttö kulttuurisina toiminnan tapoina
Päihteiden käyttöä toimintana voi lähestyä eri tavoin ja erilaisista teoreettisista lähtökohdista.
Tutkimuksessani käsitän päihteiden käytön Tigerstedtin ja Törrösen (2005) kulttuurisen juomatavan mallin mukaisesti sosiaalisina, vuorovaikutuksessa syntyneinä tapoina. Tigerstedtin ja Törrösen kulttuurinen "käyttötavan" käsite sisältää kolme analyyttisesti toisistaan erotettavaa aspektia, joihin pyrin kiinnittämään huomiota myös omassa tutkimuksessani.
Kulttuurisen juomatavan mallin mukaan päihteiden käyttöön liittyvät tavat ymmärretään jossakin tietyssä kontekstissa melko vakiintuneita merkityksiä ilmentävinä toiminnan muotoina.
Ensimmäinen kulttuurisen juomatavan aspekti onkin kommunikatiivinen. Mallin mukaan päihteiden käytön tavat ja niihin kietoutuvat merkitykset mahdollistavat ihmisille itsen ilmaisun ja muiden tulkitsemisen ymmärrettävällä tavalla. Toinen käsitteen ulottuvuus liittyy käytön säätelyyn. Koska päihteet muuttavat tajuntaa ja niiden käyttöön liittyy terveydellisiä riskejä, päihteiden käyttöä kontrolloidaan sekä virallisin että epävirallisin normein ja tekniikoin. Siksi jokaisessa käyttötavassa on myös normatiivinen aspekti. Kolmas käyttötapa-käsitteen aspekti liittyy päihteiden käytön tilanteiseen vaihteluun. On helppoa havaita, että esimerkiksi päihtymyshakuinen päihteiden käyttö yksin ja seurassa tai eri vuorokaudenaikoihin ilmentävät kulttuurisesti erilaisia asioita. Käyttötavan ilmaisemat merkitykset vaihtelevatkin siis ajan ja paikan, käytön tilanteisen kontekstin, mukaan.
Lisäksi käyttötavan merkitykset ja laajemmat merkitysrakenteet, joihin käyttötapa kiinnittyy, voivat muuntua ajan saatossa muun sosiaalisen ja yhteiskunnallisen liikkeen myötä.
Tigerstedt ja Törrönen (2005, 46) korostavat, että ihmisillä kulttuurisina toimijoina on käytössään tyypillisesti useita, myös keskenään ristiriitaisia päihteiden käytön malleja. Näin kulttuurisen juomatavan mallin mukaan käyttötavat voidaan ymmärtää resursseina, joita ihmiset hyödyntävät eri tilanteissa. Luova käyttötapojen hyödyntäminen myös muuntaa tapoja ja synnyttää kulttuurisesti uusia toiminnan malleja. Kulttuurisen juomatavan malli lähestyy päihteiden käyttöä kuitenkin lähinnä inhimillisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvana viestintänä. Toimijuuden näkökulmasta päihteiden käyttö voidaan ymmärtää lisäksi kulttuurisesti sisäistettyinä toiminnan mahdollisuuksina, joita ihminen voi hyödyntää myös silloin, kun hänen tavoitteensa tai motiivinsa eivät liity välittömästi sosiaaliseen kanssakäymiseen (ks. Jyrkämä 2008, 194–6, ks. luku 4.3.2.2).
Tällaisissakin tilanteissa päihteiden käyttö ilmentää ihmisen kokemusta maailmasta tai
todellisuudesta (Tigerstedt & Törrönen, 40), mutta käytön tarkoituksena ei välttämättä ole saattaa tuota kokemusta muiden tietoon.
Teoreettisten lähtökohtieni mukaisesti oletan, että tässä tutkimuksessa työttömien nuorten päihteiden käytön yhteydessä esille tulevat toiminnan tavat ja merkitykset ovat ainakin jossain määrin sosiaalisesti jaettuja. Tutkiessani työttömien nuorten päihteiden käyttöä pyrinkin hahmottamaan, millaisia ja mihin toimijaryhmiin kiinnittyviä päihteiden käytön tapoja ja merkityksiä aiemmassa tutkimuksessa on tunnistettu. Tarkoituksenani on selvittää edelleen, miten työttömien nuorten käyttötavat näyttäytyvät suhteessa niihin. Tähän tavoitteeseen liittyen luon tässä luvussa katsauksen siihen, millaisena ilmiönä päihteiden käyttö näyttäytyy etenkin 2010-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa.
Päihteiden käyttöön liittyviä tapoja voidaan tarkastella sekä laadullisen että (sosiaali)epidemiologisen tutkimustiedon avulla. Epidemiologiset, tyypillisesti käytön karkeita suuntimia, kuten runsautta ja terveyshaittojen esiintyvyyttä, koskevat tutkimustulokset antavat vihjeitä kulttuuristen käyttötapojen yleisistä piirteistä ja mahdollisesta keskittymisestä joihinkin väestöryhmiin. Laadulliset tutkimukset taas tuovat nyanssisemmin esille, miten päihteiden käyttö merkityksellistyy ja millaisia motiiveja siihen liittyy.
Tässä luvussa käsittelen sekä epidemiologista että laadullista tutkimusta kahdessa erillisessä alaluvussa, joiden järjestys on samankaltainen. Lähestyn sekä kysely- että laadullisia tutkimustuloksia ensin koko nuorten ikäryhmän tasolla, minkä jälkeen luon lyhyen katsauksen päihteiden käytön tai käyttötapojen eriytymiseen ikäryhmässä ja väestössä yleensä. Luvussa perustelen aiempaan tutkimukseen nojautuen, miksi työttömien ja matalasti koulutettujen nuorten päihteiden käytön tutkiminen on tärkeää, ja miksi se on erityisen on tärkeää juuri nyt.