Muiden kanssa jaetut ja tulkitut henkilökohtaiset kokemukset piirtävät kuvaa siitä, millaista tämän sukupolven tyttöjen oli kasvaa tyttöenergian aikakaudella ja miltä se tuntui. Seuraavissa luvuissa keskityn muistelu-ryhmissä jaettuihin yksilöiden muistoihin ja vertaan niitä keskenään.
Käsittelen tässä luvussa kahta temaattista näkökulmaa, jotka muisteluai-neistosta nousivat suureen rooliin muistelijoiden itsensä esille tuomina niin tyttöenergian määrittelyssä kuin muistelukertomuksien kehyksenäkin.
Nämä kaksi näkökulmaa ovat koetun tyttöenergian ajallinen ja paikallinen konteksti sekä sosiaalisuus ystävyyden ja sukupolvisuhteiden käytäntöinä.
Tässä sekä seuraavassa analyysiluvussa on kyse omista elämänkokemuk-sista: mistä kukakin tyttöenergian löysi, miten sitä omassa elämässään käytti tai olisi halunnut käyttää? Mikä tyttöenergian kuvastossa oli itselle hankalaa ja vastustettavaa?
Henkilökohtaisia kokemuksia kerrottiin kaikissa tapaamisissa samalla kun nimettiin ja muisteltiin kunkin tapaamiskerran teemaan liittyvää populaarikulttuuria. Muistelijoiden kokemuksissa kuuluvat vahvasti monenlaiset tunteet. Pirjo Korkiakangas (1996, 17) on todennut, että muistoissa korostuvat tunnepohjaiset ja yksilöllistä elämystä koskevat piirteet. Muistelutapaamisissa kuvaillut tunteet olivat usein paikannetta-vissa ääripäihin: joko vihattiin tai rakastettiin, joku oli ärsyttävä tai aivan ihana. Äärimmäisin tuntein puhuttiin etenkin niistä populaarikulttuurin tuotteista, jotka itselle olivat kaikkein läheisimpiä.
Fanius ja ihailu tunteina ovat toistuva tyttöenergiakulttuurin koke-misen kehys. Kun muistellaan tyttöenergiaan yhdistyvää faniutta, piirtyy kuva ”hullusta”, intohimoisesta ja erittäin innokkaasta fanista. Esiin tuli myös faniuden moninainen toiminnallisuus: leikit, tanssiminen, laulaminen, videokuvaaminen, nauhoitukset, lehtien ja sarjakuvien te-keminen, novellien kirjoittaminen, omien näytelmien ja videoprojektien käsikirjoittaminen ja kuvaaminen, musiikin tekeminen, soittaminen sekä myöhemmin myös omien (fani)nettisivujen tekeminen. Eräs muistelija puhui ”omasta kulttuurituotannosta”. Itse tekeminen oli tyttöenergisen asenteen soveltamista omaan elämään.
Varför måste vi bo i fucking jävla kuk-Åmål?
Elin elokuvassa Fucking Åmål (1998)
5.1 Muisteltu aika ja paikka
Muistot liittyvät aina johonkin aikaan ja paikkaan. Muisteluaineistossa tyttöenergian muistot ja populaarikulttuurinen nuoruus asettuvat konk-reettisiin paikkoihin. Jotkin näistä mainittiin ryhmissä usein, toiset satun-naisemmin. Paikka ja tila ovat arkikielessä synonyymin tavoin toimivia käsitteitä, joilla viitataan alueeseen, seutuun, maisemaan, rakennukseen tai muuhun täsmällisempään kohtaan. Teoreettisina käsitteinä paikka ja tila kuitenkin eroavat. Paikka perustuu pysyvyyteen ja järjestykseen, ja se voidaan ymmärtää fyysisenä sijaintina tai rajallisena tilana. Paikka muut-tuu tilan tarkasteluksi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kokemuksen merkitystä korostettaessa. Kun painotetaan paikkaa, yhteiskunnalliset valtarakenteet, arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu asettavat eri ihmis-ryhmien toiminnalle rajoituksia. (Kiilakoski, Kivijärvi, Gretchel, Laine
& Merikivi 2011, 59–60; Kullman, Strandell & Haikkola 2012, 14–17;
Saarikangas 2006, 43, 132–138.) Muistitietotutkimuksen käsitteenä konkreettinen paikka on tilaa yleisemmin käytetty. Omakohtaisesti koet-tuun paikkaan liittyy usein vahvoja ruumiinmuistoja ja tunne-elämyksiä.
Paikka näyttää, tuoksuu tai kuulostaa joltain: siellä on polkuja ja teitä, joita on kuljettu, sekä kiviä ja penkkejä, joilla on istuttu. Paikan muis-teleminen herättää mielihyvää, inhoa, haikeutta tai turvallisuuden tun-netta. Muistelun kehyksessä paikka ja aika kutoutuvat monimutkaiseksi verkostoksi. (Kortelainen 2006, 291.)
Tässä alaluvussa tarkastelen, kuinka muistelijat sijoittavat tyttöener-gian kokemuksiaan aikaan ja paikkaan. Tarkastelen ensin muistelijoiden elämänvaiheita ja -siirtymiä eli muisteltua aikaa ja alueellisuuteen liit-tyviä kysymyksiä. Tämän jälkeen analysoin kolmea muisteluaineistossa keskeiseksi määrittämääni paikkakokemusta: omaa huonetta, kirjastoa ja Spice Girlsin vuoden 1998 toukokuun konserttia. Ajallisuus eri muo-doissaan – vuosituhannen vaihde, lapsuus ja nuoruus sekä kouluasteet elämänvaiheina – ovat koko ajan läsnä paikan analyysissa.
Siirtymävaiheet ja ajan muistelu
Elämänvaiheet ja nuoruuden siirtymät ovat nuorisotutkimuksen kes-keiskäsitteitä. Usein siirtymät nuoruudesta aikuisuuteen ovat hyvin konkreettisia, sillä erilaiset instituutiot ylläpitävät askelmia. Kouluasteet, koulun lopettaminen, kotoa muuttaminen, työelämä, itsenäinen elämä, oma raha, parisuhde ja perhe-elämä asemoivat ihmiset tietyn ikävaiheen edustajiksi. Viimeistään 2000-luvulla on huomattu, että elämänvaihe- tai elämänkaarimalli ei entiseen tapaan toimi siirtymien analyysissä, sillä modernissa yhteiskunnassa selkeitä vaiheita ei perinteisessä mielessä ole tai ainakaan kaikki eivät asetu samaan malliin. Ikäjäsennykset ja -järjes-tykset muuttuvat ja liikkuvat. Enää yhtä selkeää siirtymäriittiä nuoresta aikuiseksi ei ole, vaan polkuja ja tapoja kulkea elämäänsä on lukuisia.
Nuoruus on pitkittynyt ja elämänvaiheita nimitetään nykyisin toisin kuin aiemmin. (Hopkins 2010, 14–15, 230; Jokinen 2014, 250–251;
Niemelä 2002, 107.)
Tyttöenergia ajoittuu muistelijoiden ala- ja yläkouluaikaan. He nimit-tävät kokemuksensa ajankohtaa muun muassa ”teini-iäksi”, ”murrosiäksi”
tai ”tyttöiäksi”. Muistelemista helpottivat sellaisten elämäntapahtumien kuin luokalta toiselle siirtymisen, syntymäpäivien tai vaikkapa polku-pyörän hankinnan mieleen palauttaminen. Hahmotin myös oman au-toetnografisen aikajanani ikäkausien ja koululuokkien avulla. Muutoin lapsuus ja nuoruus tuntuivat muistelijoista nyt, 20–30-vuotiaina, olevan
”kaukainen asia siellä jossain” ja ”yhtenä myttynä”.
Kaikkien tunnistama elämää jäsentävä tapahtuma oli ala-asteen lop-puminen ja siirtyminen yläasteelle, mikä tapahtui usein konkreettisesti vaihtamalla koulurakennusta tai jopa paikkakuntaa ja kaveripiiriä. Silloin elettiin ”viimeistä kesää”, kuten Vilma ja Siiri kuvaavat leikin loppumisen ajankohtaa, kuudetta luokkaa.
Siiri: Minä leikin vielä barbeilla sillon, mutta se oli viimeinen kesä.
Vilma: Niin se on se viimeinen kesä yläasteelle siirtyessä.
Siiri: Niin ja sillonkin jo nolotti että eihän kukaan leiki barbeilla, mutta se oli tosi hienoa elämää varten harjottelua kyllä. (JpaN 13.2014.)
Leikin loppuminen liittyy muistelijatyttöjen Barbie-nukkien tavoin leikkikaluista luopumiseen. Muistelijat puhuvat välillä suoraan ”leikki-misestä”, mutta leikistä voidaan puhua myös abstraktimmin tyyliin ”me
tehtiin”. Toisille tanssiesitykset, pukeutumiset ja videoinnit sen sijaan eivät enää olleet leikkiä, vaan kyseinen toiminta asettui ikään kuin väliin, sellaiseen vaiheeseen, jossa tasapainoillaan leikin ja esimerkiksi vakavan harrastamisen, kuten tanssin, välillä ja harjoitellaan naiseutta ja feminii-nisen esittämistä.
Agraaria lapsuutta tutkinut Pirjo Korkiakangas (1996, 199–200) on muisteluaineistonsa pohjalta havainnut leikkimisen lopun ajoittuvan useimmiten ikävuosien kymmenen ja kaksitoista välille. Sama ikäkausi ajoittuu tutkimukseni muistelijoille ala-asteen viimeisiin luokkiin. Myös Elli kuvaa yläasteen alkamista mainiten ”viimeisen kesän”.
Se muuttu jotenkin siinä, et siinä oli hirvee se niinku kesä. Semmosta et mitä mä teen? Mitä voin, mitä pitää laittaa päälle sinne? Ja just se, että mitä voi kuunnella, että eihän nyt kukaan mee ekana ”moi mie oon Elli seiska beeltä, mie tykkään Spice Girlsistä” niin ei kuuna päivänä. Et siinä piti vaan tapahtua joku tietynlainen muutos, ehkä just tavallaan sopeutua siihen massaan, vaikka kaikki muutkin teki sen saman jutun minkä ite teki, mut silti siinä oli joku semmonen. (JpaN 19.2014.)
Kun Elli kertoo, hän vaihtaa muistelukerronnalle tyypillisesti koko ajan aikatasoja ja käyttää erilaisia kerronnan keinoja kuten omien mennei-syyden ajatustensa ääneen lausumista. Välillä kerronta on imperfektissä, välillä se siirtyy preesensin avulla tilanteen sisään ja Ellin ajatuksiin tai vuorosanoihin. Näin kuulijalle muodostuu ikään kuin ”silminnäkijävai-kutelma”. (Kortelainen 2008, 91; Latvala 2005, 182.)
Koulun vaihto ja yläaste jaksottavat ajan kulua ja määrittävät muis-telijoiden tyttöikää, aikaa johon he kertomiaan kokemuksia sijoittavat.
Eräässä muisteluryhmässä tyttöiän määritelmäksi asettui nimenomaan kotona asuminen. Peruskoulun jälkeisestä ajasta muistelijat puhuivat huomattavasti vähemmän ja kun yläastetta myöhempiä aikoja mainittiin, puheessa oli jo sävy tyttöiän ohittamisesta, aikuisemmaksi kasvamisesta.
Toinen yhtä selkeä vuosiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin liittyvä kasvun ajankohta oli rippikoulu tai – kuten muistelijoideni joukossa monien kohdalla – tälle sukupolvelle mahdolliseksi tullut vaihtoehto, Prometheus-leiri (Niemelä, 2002).
Erityisen vaikeaa muistelijoille oli sijoittaa populaarikulttuurin tuot-teita tiettyihin vuosiin. Jotkin kokemukset lapsuudesta ja nuoruudesta ovat kuitenkin painuneet mieleen vuosilukujen kera.
Oona: Red Hot Chili Peppers kävi Suomessa 1999 syksyllä
Henni: Robbie Williams julkaisi ensimmäisen soololevyn [...] mä muistan sen, kun sen piti nimittäin tulla Rantarockiin ja sitten se peruuntu ja sit alettiin puhua Provinssirockista ja sit se katkeruuden määrä
Oona: Rokeista tulee mieleen mie olin ekan kerran Ilosaarirokissa mielestäni vuonna 1997
Henni: Mä oon ollu Ankkarokissa sillon ekaa kertaa. Se ei sillon vielä ees maksanu, se oli ihan mahtava (JpaN 7.2014.)
Muistelijat kuvailivat useaan otteeseen eri tavoin elämänsä siirtymiä esimerkiksi pikkutytöstä ”angstiseen” teinivaiheeseen ja murrosikään, kiltistä tytöstä hevimetallin kuuntelijaan. Heta kertoo olleensa ”rämäpää ja tyttömäinen ala-asteella”, kun taas ”yläasteella mä olin ihan hirvee femi-nisti ja kasvisyöjä ja hippi ja kaikkee muuta mahollista” (JpaN 15.2014).
Elämänvaiheet, faniudet, innostukset ja tyylit nimetään muisteluaineis-tossa niin hevosten, purkkapopin, fantasiakirjallisuuden kuin erilaisten bändien ja musiikkigenrejen mukaan.
Populaarimusiikki on muisteluaineistossa yleisin vaiheiden nimittäjä.
Musiikkimaku voi muuttua nopeasti, ja siihen vaikuttavat niin kaverisuh-teet, sukulaiset, perheenjäsenet kuin musiikin markkinointi, tuotteistus ja menestys. Muistelijoiden puhe eri vaiheista mukailee Mikko Salasuon (2014) havaintoja 1970-luvun sukupolvesta, jolle juuri musiikki on keskeinen asia nuoruutta muistellessa. Kyseinen sukupolvi hahmottaa elämäänsä ajan soundtrackin avulla. Samoin tutkimukseni muistelijoille populaarikulttuuri on ollut keskeinen ikä- ja sukupuoliryhmien määrittäjä ja yksilön elämänkokemusten ajoittaja (myös Saaristo 2003a). Elämä saa siis rytminsä myös muuten kuin instituutioiden mukaan: populaa-rikulttuuri toimii yhtenä sukupolven siirtymien ja ajan jaksottamisen yhteisenä nimittäjänä.
Nuoruus eri puolilla Suomea
”Jostakin kotoisin oleminen” liittyy identiteetin ja toimijuuden kysy-myksiin. Paikat joista ollaan kotoisin, mutta myös paikat joissa oleillaan, vaikuttavat nuorten identiteettiin. Ihmiset identifioidaan paitsi heidän kansallisuutensa perusteella, myös heidän kotipaikkakuntansa, asuinalu-eensa, kadun tai koulun perusteella. (Hopkins 2010, 11; Jukarainen &
Tuhkunen 2004, 94; Pöysä 2015, 103.) Populaarikulttuuriseen nuoruuden muisteluun kasvuympäristöllä on keskeinen vaikutus ja siitä puhutaan muisteluaineistossa paljon, ennen kaikkea mahdollisuuksiin liittyen.
Tutkimukseni muistelijat ovat kasvaneet enimmäkseen kaupunkien lähiöissä tai pienten kaupunkien ja taajamien kirkonkylissä. Suurissa yli 100 000 asukkaan kaupungeissa oli nuoruuttaan muistelijoista elänyt neljä. Vain kaksi muistelijaa oli kasvanut pääkaupunkiseudulla eikä ku-kaan Helsingissä. Alle kolmasosan kotipaikka oli ollut kylä, mutta lähes puolet kuvasi kasvuympäristöään maaseutumaiseksi.
Kaupunki ja maaseutu asettuvat voimakkaasti vastakohdiksi muistel-taessa nuoruuden harrastuksia ja kuluttamista sekä populaarikulttuurin seuraamista. Erityisesti Helsinki koettiin lähes eksoottiseksi paratiisiksi, Oonan nauravin sanoin ”etelän eldoradoksi”. Helsingin erikoisemmat kaupat olivat pääkaupungin nuorelle turistille erilaisia ostospaikkoja ennen internetin tarjoamia verkko-ostosmahdollisuuksia. Etelä-Suomi näyttäytyy muisteluhetkellä paikkana, jossa vaihtoehtoja oli enemmän, sillä pienessä pitäjässä vaatteet ostettiin lähikaupasta ja ”kaikki näytti aika samalle”. ”Ei meillä ees käyny mielessä et kukaan ois ollu kauheen erikoinen, koska ei siihen ollu mitään vaihtoehtoja” (Asta, JpaN 15.2014).
Toisaalta myös täytyi ”olla yhestä muotista” (JpaN 15.2014), ettei olisi joutunut vertaisryhmässä kiusatuksi (myös Kulmalainen 2015, 54–55;
Tolonen 2002, 2001). Vaihtelua oman paikkakunnan tarjontaan toivat esimerkiksi koulujen loma-aikoina tehdyt vierailut muihin kaupunkeihin:
”Oli aivan tosi mahtavaa, että mun kaverin isä oli kaupparatsu ja sit me päästiin sen kanssa aina säännöllisesti esimerkiks Ouluun shoppailemaan ja sit me oltiin silleen erilaiset, että meillä oli niitä erilaisia vaatteita.”
(Sanni, JpaN 2.2014.)
Populaarikulttuurin kuluttamisen muistelu herättää myös katkeruuden tunteita ja saa muistelijat vertailemaan itseään toisiin. Muistelijat kokevat esimerkiksi muodin tulleen pohjoiseen ja maaseudulle ”takapajuisiin paikkoihin” jälkijunassa. Jopa 1990-luvun eläinaktivismin myötä yleis-tynyt kasvisyönti tuli mahdolliseksi itäsuomalaisessa koulussa muistelijan mukaan vasta 2000-luvun puolella. Kun ei ollut elokuvateatteria eikä videovuokraamoakaan, jäi etenkin uusien elokuvien katsominen vähälle.
Helsinkiläisistä 10–18-vuotiasta nuorista vuonna 2000 elokuvissa vähin-tään kerran kuukaudessa kävi yli puolet (Keskinen 2001, 71). Kaupunkien ulkopuolella asuneille elokuvateatterit sijaitsivat useiden kymmenien kilometrien päässä: ”Piti lähtee 70 kilsaa, et oli lähin leffateatteri” (Sari,
JpaN 4.2014). Videoiden vuokraaminen ja lainaaminen oli mahdollista, mutta VHS-videonauhuria ei kaikissa kodeissa ollut. Jos omalla paikka-kunnalla elokuvia näytettiin, niitä katsottiin kunnantalon tai paikallisen kulttuurikeskuksen salissa: ”Mut ne oli aina jotain suomalaisia tyyliin joku vitun Lapin kullan kimallus ja joku Kummelitarinoita” (JpaN 4.2014).
Lapsena kun meillä, mistä oon kotosin ei näkyny mikään musiikki-tv eikä sil-lon näkyny kyllä MTV3:kaan, oltiin jossain kylässä Etelä-Suomessa ja siellä oli musiikki-tv ja sieltä sattumoisin tuli Cyndi Lauperin musiikkivideo Girls just wanna have fun now ja mä olin ihan myyty. (Ulla, JpaN 15.2014).
Televisiokanavia näkyi 1990-luvulla maaseutualueilla kahdesta kol-meen, ja vierailut ”kaapelikanavakoteihin” tarjosivat uusia elämyksiä.
Useampi muistelija ajattelee lapsuudenkotinsa sijainneen ”korvessa”, missä oltiin antenniverkon varassa eivätkä kaupalliset televisiokanavat, kuten vuonna 1997 aloittanut Nelonen, näkyneet. Sanni kysyy ryhmässään esille tulleesta Blossom kullannuppu tv-sarjasta: ”Millä kanavalla se tuli?
Varmaan ei taas näkyny meillä [...] oikeesti meillä alko näkyä kolmonen-kin vasta joskus 96, helvetti soikoon” (JpaN 2.2014). Muisteluhetkellä Sanni kimpaantuu kiroamaan useampaankin kertaan tuskastuessaan oman lapsuutensa syrjäisyyteen. Kiroamisen ohessa Sanni kuitenkin myös nauraa huvittuneena alueellisuuteen liittyvää eroa yhdessä mui-den ryhmäläisten kanssa. Myös Anu kokee televisiokanavien vähyymui-den rajanneen hänet paikoin ulos yhteisistä sukupolvikokemuksista. Nelosella näytetystä amerikkalaisesta nuortensarja Dawson’s Greekistä (1998–2003) Anu toteaa varsin pettyneenä: ”Sekin on semmonen mistä on jääny ulos”
(JpaN 22.2014).
Maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla kasvaneiden muistoissa do-minoi haave päästä pois, muuttaa kaupunkiin. Vuosituhannen vaihteen Suomessa muuttoliike kohti etelän kasvukeskuksia vilkastui ja valtaosa muuttajista oli 18–30-vuotiaita nuoria (Gissler, Orre & Puhakka 2004).
Populaarikulttuurin paikat tarjosivat todellisuuspakoa synnyttäen samalla haaveita tulevaisuudesta, kaupungeista, jopa ulkomaista. Muutama maalla kasvaneista muistelijoista kertoo, kuinka amerikkalaisessa The Baby-sitters Club -kirjasarjassa viehätti nimenomaan kirjan tapahtumapaikan, ku-vitteellisen pikkukaupungin lähiöympäristön kuvaus. Kaupunkikuvaus tarjosi lukijoilleen eräänlaista eskapismia (myös Kokkonen 2013, 73).
Kirjoissa lastenvahtikerhon ystävykset asuvat samassa naapurustossa ja
esimerkiksi lähettelevät salaisia viestejä taskulampuilla iltaisin vastapäi-seen makuuhuoneevastapäi-seen. Samoin amerikkalainen kirjasarja Sweet Valley High tarjosi lukijoille eksoottista, kaukaisen paikan kuvausta. Yi-Fu Tuan (2006, 21–26) laajentaa maantieteellisen paikan käsitystä ja ulottaa sen taideteoksiin, valokuviin, elokuviin, musiikkiin ja kirjallisuuteen. Erilaiset taide- ja kulttuuriteokset sekä esineet luovat paikkoja, mutta Tuan väittää myös niiden olevan paikkoja. Ne tarjoavat paikkoja tai sijaispaikkoja, joissa aika on kuin pysähtynyt ja joiden avulla ihminen voi palata aina uudelleen joko kuvitteelliseen tai todelliseen toiseen maailmaan.
Eri puolilla Suomea tyttöenergian välittämät mallit vaikuttivat eri tavoin. Pohjanmaalla kasvanut Essi nostaa muistelutapaamisessa esille laulaja Anoukin kappaleen kuvaillen lyriikan herättämiä ajatuksia ja omaa asemaansa kotiseudun yhteisössä.
Siis Anoukin ’Nobody’s Wife’ biisi sinänsä. Mä kasvoin paikkakunnalla, missä tosi iso osa asukkaista on lestadiolaisia ja mun ala-asteen luokalla kaikki muut tytöt oli lestadiolaisia ja mä olin ainoo joka ei ollu ja sit sitä kuuntelin siinä vaiheessa kun opin englantia puhumaan ja sitte olin että ’nii hitto ei musta tuu kenenkään vaimoo’. (JpaN 1.2014.)
Usein lapsuuden kotipaikka, josta oli kiihkeästi halunnut muut-taa pois, voi ajan myötä muuttua nostalgiseksi lapsuudenmaisemaksi.
Telakkatyöläisnaisten muistoja tarkastellessaan Taina Ukkonen (2000, 140) on havainnut muistelijoiden puheessa samanaikaisesti sekä lämpi-män nostalgisia että katkeria tunteita. Katkeruuden tai nostalgian erittely muistelupuheesta on erittäin tulkinnanvaraista, sillä näitä tunteita tuo-daan enemmän esille epäsuorasti äänensävyjen ja ilmeiden avulla kuin suoraan kertoen (mt.). Tyttöenergiaa muistellessa 1980-luvulla synty-neiden puheessa nostalginen suhde lapsuudenkotiin ei vielä positiivisena kaipuuna kuulu. Kun muistelijat palaavat menneisyyden maisemaan populaarikulttuurin näkökulmasta, puhetta sävyttää yhä ennen kaikkea katkeruus, joka tosin on jo useamman kohdalla saanut humoristisiakin sävyjä. Tunnistan katkeruuden sävyjä muistelijoiden äänenpainoista, naurunsekaisesta kiroilusta, yhäkin koetuista eriarvoisuuden tunteista ja lyhyistä, jopa keskenjäävistä kommenteista. Toistuvasti puhutaan katkeraan sävyyn televisiokanavista, mutta samaan aikaan lämpimän nostalgisesti siitä, että tuolloin oli vielä ”pakko” katsoa televisiota perheen kanssa ja viettää näin aikaa yhdessä.
Onkin huomattava, että nostalgia kertoo enemmän henkilön nykyi-sestä mielialasta kuin menneestä aikakaudesta (Raninen-Siiskonen 1999, 111). Muistitietohistorian tutkijat ovat korostaneet sitä, että muistelijan nykyisyys vaikuttaa merkittävästi siihen, muisteleeko hän menneisyyttään esimerkiksi asiallisen toteavasti, nostalgisesti tai katkerasti (Korkiakangas 1999, 171–173; Portelli 1991, 61; Ukkonen 2000, 138). Muistelijoideni tapauksessa muisteltu aika on yhä lähellä. Populaarikulttuurin tuotteisiin, joista koetaan jäädyn ulkopuolelle, törmätään kenties toistuvasti nyky-hetkessä. Mahdollisesti juuri muisteluryhmässä tapahtunut nuoruuden vertailu on herättänyt ajatuksen tai muistuttanut erilaisuuden kokemuk-sesta. Oma lapsuudenkodin sijainti näyttäytyy vielä ristiriitaisena, ei ainoastaan auvoisena kaipuuna vaan ennen kaikkea omia mahdollisuuksia ja kokemuksia rajoittaneena. Jos olisimme puhuneet populaarikulttuurin sijaan esimerkiksi muistelijoiden luontosuhteesta, uskoisin sävyn olleen päinvastainen. Lapsuus puhtaan luonnon ympärillä olisi voinut tuottaa nostalgista ja kiitollista puhetta luonnon arvostuksesta, kuten Lapissa kas-vaneiden nuorten positiivinen tapa puhua omasta kotipaikastaan (Ollila 2004, 85), tai myönteistä kotiseutuylpeyttä osana kotiseutuidentiteettiä (Jukarainen & Tuhkunen 2004, 100).
Muistelijoiden joukkoa yhdistää osin itäsuomalaisuus ja yleistetymmin ei-pääkaupunkiseutulaisuus, mikä kuuluu paikkaan liittyvissä muistoissa.
Muistelijoille ovat tuttuja esimerkiksi kokemukset Venäjältä tuoduista piraattivaatteista. Rajan pinnassa erityisesti ”oli tosi tärkee aina et onks niinku kahen raidan adidakset eli Venäjältä haetut vai niinku aidot”
(Hannele, JpaN 18.2014). Raja- ja syrjäseutunuoruutta tutkineiden Jukaraisen ja Tuhkusen (2004) mukaan useimpiin kotiseutumääritel-miin sisältyy eräänlainen ”ruoho on vihreämpää aidan takana” -eetos.
Niin pohjoisella kuin idälläkin on nuorten mielikuvissa sangen huono kaiku. Dikotominen jako kaupungin ja maaseudun välillä on yleinen ja perustuu pitkälti mielikuviin ja eri alueiden imagoihin. (Mt. 97–99.) Maaseutuympäristössä asuvien nuorten on tutkimuksissa havaittu tapaa-van kavereitaan muita ikäisiään harvemmin, sillä kaverit asuvat kaukana ja välimatkat ovat pitkiä. Etäisyydet tai kotipaikkakunnan puutteellinen tarjonta rajoittavat harrastuksiin osallistumista. (Armila, Halonen &
Käyhkö 2016; Harinen 2014; Myllyniemi 2009, 55; Myllyniemi &
Berg 2013.)
Niissä muisteluryhmissä, joissa enemmistö osallistujista oli kotoisin maaseutumaisilta alueilta, korostui kaupungin ihannointi, kaupunkiin haaveilu ja puhetavat maaseudun kurjuudesta. Muisteluryhmä loi näitä pu-hetapoja yhdessä, toinen toistaan muistoillaan ruokkien. Muistelupuhetta ja yleisempää ”folklorea” yhdistää ihmisten tapa kertoa menneisyydestään opitusti siten kuin heidän yhteisöissään tai kulttuureissaan on yleisesti tapana (Makkonen 1996, 155; Ukkonen 2000, 136). Eräs nostalgian alakomponentti, oman lapsuuden kurjuuden kärjistäminen, on myös kulttuurinen malli (Raninen-Siiskonen 1999, 110), jota muistelijani muistelukertomuksissaan toistavat samalla kun ylläpitävät ja uusintavat mielikuvaa maaseudun ja kaupungin vastakkaisuudesta.
Maantieteellisen alueen lisäksi kaikkien muistelijoiden kokemuksissa liikutaan erilaisissa konkreettisissa julkisissa tiloissa. Näitä tiloja ovat esimerkiksi koulu, kirjasto, (koulu)disco, kaupat ja muutamissa kerto-muksissa myös ostoskeskukset sekä harrastuspaikat kuten hevostallit.
Lisäksi kertomuksissa ollaan ”kylällä” ja ”kaupungilla”. Koulu on paikka, jossa nuori viettää kotinsa lisäksi usein suurimman osan ajastaan. Koulu toimiikin varsin usein nuoruuden muistojen näyttämönä. Koulusta puhutaan muisteluryhmissä paljon, mutta pikemminkin muistojen ajal-listajana kuin varsinaisena tapahtumien paikkana. Koulukokemuksissa korostuivat paikkaa enemmän vertaisryhmät, auktoriteetit sekä tunteet, joita käsittelen enemmän myöhemmissä luvuissa. Seuraavaksi tarkastelen kotia julkisen tilan vastakohtana, ja keskityn tyttötutkimuksessa paljon käsiteltyyn omaan huoneeseen.
Oma huone yksityisen ja ystävyyden tilana
Lapselle oma huone edustaa usein kotona ominta paikkaa ja pysyvyyttä, kiintopistettä ja lähtökohtaa kodin tilan hahmottamiselle (Saarikangas 2006, 134; Tuan 2006). Muistelijat sijoittavat kotiin liittyvät kertomuk-set enimmäkseen omiin huoneisiin. Muita kodin paikkoja ovat keittiö, etenkin ruokapöytä, jossa vanhempien kanssa käytiin keskusteluja, sekä olohuone, jonne televisio usein oli sijoitettu ja jonka äärellä oltiin yhdessä perheen kanssa. Omiin huoneisiin sijoittuvat tyttökulttuurit on nähty paikkoina, joissa tytöt saattoivat harrastaa feminiinisiksi miellettyjä asioita, kuten meikkausta, musiikin kuuntelua ja sellaisten idolien ihailua, jotka eivät olleet muissa tiloissa arvostettuja (Ojanen 2011a, 227; 2011b, 15).
Vilma: Sen takia että mie voin kuunnella Spaissareita omassa huoneessa, oli se minkä takii mie ostin mankan sillon. Mie olin neljännellä tai viidennellä ja se oli joulu. Ja sen takia, että mie saan kuunnella sitä musiikkia mitä mie ite haluan.
Että semmonen itsenäistymisprosessi, että minun oma musiikki, minun oma huone, minun oma cd tai c-kasetti.
Siiri: Mullakin se liittyy aika vahvasti siihen aikaan, tietty semmonen kasvu, että tässä on minun huone, minä vuoraan sen sellaisilla julisteilla kun minä haluan ja minä kuuntelen semmosta musiikkia. Että tulee niinku sitä tiettyä omaa tahtoa ja omaa näkemystä siihen miten asiat hoidetaan. (JpaN 12.2014.)
Oma huone muistelijatyttöjen elämässä on tarkoittanut omien rajojen vetämistä ja paikkaa itsenäistymiselle, kuten Siiri ja Vilma edellä muis-televat. Nuorten omahuonekulttuuria tutkinut Sian Lincoln (2005) on nähnyt musiikin toimivan avainmekanismina, jonka avulla nuoret antavat merkityksiä omalle huoneelleen muodostaen oman tilan kontrollin ja autonomian tunteita (myös Poikolainen 2015, 208).
Toisin kuin McRobbien (1991) tutkimuksessa, jossa osoitettiin tyt-töjen musiikin kuuntelun omissa huoneissa liittyvän faniuteen ja ro-manttiseen haaveiluun pop-idolista, Lincoln (2005) korostaa teinin makuuhuoneen ja musiikin kietouman kertovan yksilön kulttuurisista kiinnostuksista ja sosiaalisesta elämästä yleisemmin sekä tavoista käyttää musiikkia tunteiden käsittelyssä. Muisteluaineistossani Alanis Morissette esimerkiksi oli ”vihasempaa musiikkia [...] just semmosta että paiskataan ovet kiinni ja laitetaan musiikit täysille” (Satu, JpaN 3.2014).
Populaarimusiikin kuuntelulla sekä faniuden merkitsemisellä nuoret ovat voineet määritellä kodin sosiaalisia tiloja ja niiden valtasuhteita, ottaa haltuun tilaa ja tehdä omaa persoonaa ja identiteettiä näkyväksi
Populaarimusiikin kuuntelulla sekä faniuden merkitsemisellä nuoret ovat voineet määritellä kodin sosiaalisia tiloja ja niiden valtasuhteita, ottaa haltuun tilaa ja tehdä omaa persoonaa ja identiteettiä näkyväksi