Mitä suullinen perimätieto kertoo murhasta?

Olli Tuovisen ”tunnustus” on vielä tarkemmin esittelemättä. Sen yhteydessä päästään samalla tutkimaan suullisen perimätiedon ominaispiirteitä. Jo useaan kertaan siteerattujen vuonna 1920 Savo-lehdessä julkaistujen Kotiseutumuistelmien lopussa kerrotaan, miten Olli Tuovinen eli Taaton Uolu saapui vuonna 1849 metsästysreissunsa yhteydessä Antti Ahosen kanssa Haasianiemen taloon, missä hän kertoi tarinansa.

”Haasiaisniemen talon omisti tähän aikaan Paawo Pasanen⁴³¹ ja oli hänellä aikamiehiä jopa joukollisiakin poikia Juho, Heikki ja Antti. Kun otustajat oliwat talonmiehille

429 Kusti Leskisen kertomus 5.7.2007, liite 8C.

430 Se seikka, että herra ja rouva Ekholm olivat riidoissa, ei tee Lovisa-leskestä epäiltyä murhaan, ilman muita todisteita. Ja vaikka Anders Westerlundin suhtautuminen kumppaninsa kuolemaan vaikuttaa jotenkin

kylmäkiskoiselta, sekään ei tee hänestä tekoon osallista. Kirjeessään kihlakunnantuomarille Westerlund noin viikko murhan jälkeen toteaa melko tylysti samassa sivulauseessa hautajaiskustannukset ja tarpeettomien hevosten lahtaus- ja rehukulut ruukin taloutta rasittavina menoerinä. (Kuopion sk 1810 § 563, Pien-Savon ylinen tmk, Cbb:1, JoMA.) Periaatteessa voidaan tietenkin pohtia, olisiko esim. Lovisa-rouvan tai liikekumppani-Westerlundin kannalta ollut edullista hankkiutua Ekholmista eroon. Mikäli näin olisi ollut ja mikäli mainitut henkilöt olisivat olleet murhan takana, olisiko tällaisesta säilynyt todisteita? Niiden puuttuminen ei kuitenkaan ole peruste ”salaliittoteorian” puolesta (todisteet olisi tuhottu), vaan uskottavampi vaihtoehto on, ettei sellaista ollutkaan (todisteita ei ole).

431 Pasanen, Paavo Juhonpoika (1789–1856 ), ”kuninkaissakävijä” Paavo Pietarinpoika Pasasen pojanpoika, joutui vuonna 1809 venäläisten sotakuljetuksiin Pohjanmaalle. Hän lähti Vuotjärven Jokelasta vuoden 1811

ylen tuttuja, otettiin he taloon wieraiksi. Kahwipannua ei kyllä talossa ollut, mutta wiinaa ei puuttunut ja sitä kohta tarjottiin wieraille, jotka alkoiwat sitä wanhan isännän kanssa nautiskella, poikain ollessa wiinan maistamattomina. Ukkojen tultua puhetuulelle alkoiwat pojat kysellä heiltä kaikenlaista entisistä tapahtumista. Silloin ukko Uolu aukaisi sydämensä, lausuen: ”kolme miestä olen tappanut, mutta nyt en enää tapa kuin jäniksiä”. Joku pojista kysyi, tarkoittiko hän tällä lauseellaan mahdollisesti myös Ekholmin surmaa, johon lausui Uolu: ”kyllähän sen asian nyt jo saa kertoa niin kuin se on tapahtunut” ja sitte seurasi edellä olewa kertomus. Puhetta oli kuulemassa myös Heikin wanhin poika Juho, silloin kahdeksannella ikäwuodella eikä kukaan häneen huomiota laskenut, mutta poikasella – synt. 18.6.1841, nykyinen Howin talon wanha isäntä – olikin hywä muisti, josta hän tämän tarinan minulle kertoi Howin kammarissa 5 päiwänä lokakuuta 1917 illalla – ja kuluipa siinä melkoinen osa yötäkin.”⁴³²

”Minä” eli toimittaja, joka Kotiseutumuistelmat Savo-lehdessä joitakin vuosia myöhemmin (22.10.1920) julkaisi, merkitsi lehtikirjoituksen alle nimensä alkukirjaimet ”R.I.” Hovin Juho Pasanen, joka juttua kertoessaan oli 76-vuotias, kuoli melko pian tarinan julkaisun jälkeen, alkuvuodesta 1921.⁴³³

Savo-lehteen talletettu perimätieto on mainio esimerkki muistitiedon kantavuudesta.

Vuosisadan takaiset asiat kulkeutuvat kerrottuna tietona sukupolvelta toiselle. Patruunan murhan osalta on mielenkiintoista vertailla tällaista suullisen perimätiedon kuljettamaa tarinaa asiakirja-aineiston avaamaan näkymään, kuten edellä on tehty. Muistitiedon osalta on kuitenkin otettava huomioon varsin monta epävarmuustekijää – etenkin näin pitkän ajanjakson ollessa kyseessä. Onko humalaisen vanhuksen kertomus miltei 40 vuoden takaisista asioista pätevä todistajanlausunto, varsinkin kun lausunnon kertoo lehtimiehelle lähes 70 vuotta myöhemmin henkilö, joka tarinan kuullessaan oli vasta seitsenvuotias poikanen? On selvää, että tällaiseen tarinankulkeutumisprosessiin liittyy monenlaisia mielikuvituksen, unohduksen, erehdyksen, väärinymmärryksen, liioittelun, kehumisen ja

vaiheilla, oli sittemmin perheineen torpparina Lastulahdessa, Haasiannniemessä, Saunalahdessa, Suuressa-ahossa ja Lastulahden Jokelassa, jonne vanhin poika Juho tuli talolliseksi. Toiseksi vanhimman veljen Heikin (1814–

1877) vanhin poika oli Juho. Paikkala 2009, s. 171–172.

432 Kotiseutumuistelmia XVII, Savo 22.10.1920, ks. liite 8A.

433 Pekka Pitkäsen arvelun mukaan ”R.I.” voisi olla eversti Ragnar Ignelius, joka toimi Suomen

sotilasasiamiehenä Virossa ja Latviassa. Hän oli naimissa Hovin Juho Pasasen pojan Oskarin tyttären Elman kanssa. Kotiseutumuistelmia Nilsiästä vuodelta 1917( http://koti.welho.com/ppitkan4/). Tarinan kirjalliseen muotoon saattamisen lisäksi ”R.I” on tehnyt kirjoitusta varten ainakin jonkinlaisia tutkimuksia Nilsiän rippikirjojen avulla.

peittelyn elementtejä, kun vielä otetaan huomioon, että ollaan Savossa, armoitettujen tarinansepittäjien maakunnassa, missä vastuun sanotaan olevan kuulijalla eikä kertojalla.⁴³⁴ Ihmisen muisti on valikoiva, ja yleensä muistelija itse näyttäytyy edullisessa valossa. Monet asiat, etenkin ikävät, unohdetaan helposti. Olli Tuovinenkin taisi unohtaa tai ainakin jätti kertomatta vankeusaikansa vai unohtiko sen tarinan välittäjä? Monen ihmisen kautta kulkevana kertomus väistämättä muuttuu. Jokainen kertoja ”luo” tarinan uudestaan omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja uudesta historiallisesta kontekstista käsin. Sekin vaikuttaa tarinan sisältöön, kenelle tarinaa kerrotaan.⁴³⁵ Juho Pasasen kertomus vuonna 1917 oli varmasti erilainen kuin Olli Tuovisen kertomus vuonna 1849, puhumattakaan siitä, millaiset olivat todelliset tapahtumat vuonna 1810.

Näistä varauksista huolimatta tämäntyyppinen tarina on kallisarvoinen historian tutkimuksessa. Muistelma voi valottaa asioita, joita asiakirja-aineisto ei kerro. Jotkut tietyt yksityiskohdat saattavat olla hyvinkin todenmukaisia. Mutta ennen kaikkea kansanperinne esittää kiteytyneenä kansan oman käsityksen tapahtumista, omine asenteineen ja arvoineen.

Jo pelkästään kansanperinteenä ja tarinana kertomus on kiinnostava.⁴³⁶ Savo-lehden Kotiseutumuistelmissa ilmenee vastakkainasettelu väärämielisen ruukinpatruunan ja kansan oikeutettujen vaatimusten välillä, talonpoikien hätä maatilojensa menetyksestä sekä pyrkimys hakea oikeutta. Kun tämä ei tuota tulosta, talonpoikaisyhteisö langettaa kuolemantuomion ruukinpatruunalle. Oikeuden pöytäkirjojen esittämä kuva talonpojista on toisenlainen: ”säätyläissidonnaisten silmälasien” läpi katsottuna he ovat metsien haaskaajia, toisen omaisuuden turmelijoita ja rikollisia, jotka päälle päätteeksi murhaavat isäntänsä.

Uhrin lähipiirissä murhaajan muisto esitettiin sata vuotta myöhemmin seuraavasti:

”Murhaaja oli voimistaan ja villeydestään tunnettu työläinen nimeltään Olli Tuovinen, joka teostaan kuuluu saaneen kyläkunnalta kolme tynnyriä ruista.”⁴³⁷ Se, että Tuovista sanotaan

434Kusti Leskisen luonnehdinnan mukaan Hovin Juho Pasasen puheet kuuluisivat kategoriaan ”Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä”, toisin sanoen eivät kovin luotettavia. Kusti Leskisen haastattelu 5.7.2007, liite 8C.

435 Kustaa H.J. Vilkuna on laajasti pohtinut (isoavihaa kuvaavien) historiallisten kertomusten luonnetta, Vilkuna 2005, s. 275–277, 294–300.

436Muistitiedon ja todellisuuden välisestä suhteesta ks. esim. Turunen 2005, s. 18, 330. Ulla-Maija Peltonen ja Mirja Turunen ovat analysoineet vuoden 1918 tapahtumista kertovia ”punaisia ja valkoisia tarinoita”. Vastaavalla tavalla voidaan ajatella Suomen sodan 1808-09 tapahtumien synnyttäneen sukupolvien ajan eläneitä ja

muuntuneita, kulloisenkin kertojan maailmankatsomuksen läpi heijastuvia tarinaperinteitä. Myös patruunan murhasta kertovassa suullisessa (ja kirjallisessa) perinteessä on erotettavissa talonpoikais- ja säätyläisnäkökulmat.

Niin ruukin ympäristökylien suvuissa (liite 7A) kuin Ekholmin suku-, lähi- ja säätypiireissä (liite 7B) on epäilemättä tapahtumien pohjalta tarinoitu.

437 Tigerstedt 1909, s. 178.

”työläiseksi” (arbetare) saattaa heijastaa 1900-luvun luokkaristiriidan ajatuksia sata vuotta aikaisempaan aikaan.

Kotiseutumuistelmien Olli Tuovinen eli Taaton Uolu edustaa kansanperinteen ”Robin Hood” - tai ehkä pikemminkin ”Pikku-Jussi” -tyyppiä, joka miltei syyttä suotta joutui oikeuden toteuttajaksi väkivallan kautta, kun muut keinot eivät riittäneet. Tuovisen kerrotaan olleen suurikokoinen, rauhallinen, oikeamielinen ja eläneen sovussa naapureittensa kanssa, mutta ”jos hänen oikeudentuntoaan loukattiin niin woi hän raiwostua, ja silloin saattoiwat hänen harwinaiset ruumiinwoimansa tulla ilmi”.⁴³⁸ Talonpoikana hän puolusti talonpoikien oikeutta niin ”ryösteleviä ryssiä” vastaan kuin ilkeää ja ahnetta ruotsinmaalaista ruukinpatruunaa vastaan. Uolu lähti kertomuksen mukaan murharetkelle ruukille vain oppaaksi ja lainasi aseensa varsinaiseksi murhamieheksi valitulle Olkkoselle. Kun murhaajan hermot pettivät, otti Uolu kokeneena metsämiehenä asiakseen ampua ratkaisulaukauksen: ”Annapa puu paremman miehen käteen.”⁴³⁹

Anna-Maria Åström, joka on tutkinut kansanperinteen välittämänä savolaisrahvaan käsityksiä maakunnan säätyläistöstä, on havainnut kansan pyrkimyksen ”vieraannuttaa” tai

”epäinhimillistää” herroja. Tätä piirrettä voidaan huomata myös patruunan murhasta kertovissa tarinoissa. Ekholmista puhuminen härkänä, pässinä tai sikana teki kenties helpommaksi ajatuksen vastustajan tappamisesta. Åströmin mukaan herrasväen kulttuurin vieraus ja rahvaan oma alistussuhde loivat voimakkaan torjunnan, vihan, halveksinnan, pilkan, mutta myös ihmetyksen, huumorin ja joskus myötätunnonkin värittämiä kertomuksia. Kartanonherrat ovat tarinoissa usein liitossa paholaisen kanssa, he ovat moraalittomia ja ”sopimattomia”, ”epäkulttuurin” edustajia.⁴⁴⁰ – Vertauskohtana kirjallisuudesta tulee mieleen Selma Lagerlöfin ”Gösta Berlingin tarussa” esiintyvä ilkeä ruukinpatruuna Sintram, joka oli tehnyt sopimuksen pirun kanssa.⁴⁴¹

438Kotiseutumuistelmien kansanperinne tietää Uolun olleen pitkä, roteva, mustatukkainen ja isonenäinen.

Tällaisiakaan kuvauksia ei pidä välttämättä ottaa aivan täytenä totena. Pohjalainen puukojunkkari Anssin Jukka, joka kansanlaulun mukaan oli ”pitkä ja hoikka ja hiaman verran musta” oli käräjäkirjurin kuvauksen mukaan lyhytvartinen, tanakka mies, tummatukkainen kylläkin. Ylikangas 1974, s. 131. Kuopion käräjillä Olli Tuovista ei mitenkään kuvailtu; todettiin vain, ettei miehellä ollut mitään ruumiillisia vammoja (mikä oli tapana arvioitaessa miehen kestävyyttä mahdollisia rangaistuksia varten). Hänen veljensä Antin sen sijaan todettiin Taaton tappelua 1809 käsittelevässä oikeudenkäynnissä olevan ruumiinrakenteeltaan vanttera (undersätsig).

439 Sitaatti Leskisen sukuhistorian mukaan, Jokinen 1984, s. 12.

440Åström 1995, s. 208–235.

441Tälläkin tarinalla (niin kuin tarinoilla usein) on todellisuuspohjansa. Ernst Lampénin mukaan vermlantilainen ruukinpatruuna Mitander, joka vaati sikäläisiltä savolaisilta hiilisuorituksia ja kun ei saanut, revitytti näiden mökit, olisi antanut esikuvan Lagerlöfin hahmolle. Hän rinnastaa tarinan myös Juantehtaalle, tosin 1700-luvulle:

Savo-lehden Kotiseutumuistelmissa kirjallisen asun saanut suullinen perimätieto antaa oman lisävahvistuksensa Olli Tuovisen syyllisyydelle Ekholmin murhaan. Siltä pohjalta, miten yhtäältä oikeudenkäynnin pöytäkirjoissa ja toisaalta Savo-lehden muistelmassa vastataan alla oleviin kriminalistiikan peruskysymyksiin, voidaan laatia seuraavanlainen vertailuasetelma (taulukko 5):

MILLOIN? 7.10.1810 klo 10 illalla, syksyisenä iltana,

KUKA? teosta syytettyinä Olli

Taulukko 5: Ruukinpatruunan murhasta kertovan kirjallisen ja suullisen tiedon vertailu.

(Kuopion kihlakunnankäräjien pöytäkirjat 1810–1813 sekä Kotiseutumuistelmia XVII, Savo 22.10.1920.)

”Samoin Juvantehtaan hiilenpolttajat samalla vuosisadalla ampuivat kuoliaaksi erään tällaisen Sintramin.”

Lampén 1925, s. 70–71, 220–221. Myös Juantehtaan ruukinpatruunalla tiedetään olleen oma ”pajapirunsa”. ”Taru kertoo, että muinoin kun takkirautaa tehtiin malmista masuunassa, niin sitä taukoomatta kuumennettiin kolme vuotta, siis kolme pitkäperjantaita, niin siitä liekistä nousi kauhea eläin, sarvipää piru, joka juoksenteli koko ruukkialueen, poltti kaiken mikä eteen sattui. Se oli Paja Piru. Siitä eteenpäin ei ole uskallettu masuunaa käyttää kolmea täyttä vuotta taukoomatta.” (Nilsiä, Kalle Pirinen, 1936; SKS/KRA Merkkipäivät 60). Kirjoittaman Pia Kyyrö-Harjulta saama tieto.

Ruukinpatruunan murhasta kertovien oikeudenkäynnin pöytäkirjojen ja Savo-lehden Kotiseutumuistelmien sisällöissä on huomattavia yhtäläisyyksiä, samoin kuin Taaton tappelun kuvausten osalta. Suurenahon häränteurastuskin on jättänyt jälkensä suulliseen kertomukseen. Käräjien kuulusteluissa kerrottiin, että palkkioksi murhamiehelle oli luvattu viisi riksiä joka talosta, Kotiseutumuistelmissa palkkion tiedettiin olleen kolme ruistynnyriä.

Selvimmät erot koskevat Ekholmin ”petollisuutta”, murhaa edeltäneitten kuninkaissakäyntien todenperäisyyttä ja ajankohtaa, toisen murhamiehen henkilöllisyyttä sekä oikeudenkäynnin kulkua ja lopputulosta. Tarinan kulkeutumishistoria huomioon ottaen voisi sisältöjen yhtäläisyyttä pitää hämmästyttävän hyvänä. Vaikka Hovin ukko Juho Pasanen olisikin ollut ”satuiluun” taipuvainen, niin hänen välittämässään tarinassa on kulkeutunut yli sadan vuoden takaa monta totuuden jyvästä – tai ainakin samankaltaisia tietoja kuin mitä oikeudenkäyntipöytäkirjoista on luettavissa.