2. Aika ja paikka
2.3. Esivalta vaihtuu, isäntävalta horjuu
2.3. Esivalta vaihtuu, isäntävalta horjuu
Suomen sodassa Venäjän armeija valloitti Suomen ja Savon. Kaukana kaskimailta Euroopan suurvaltojen mahtimiehet tekivät päätöksiä, jotka tulivat koskettamaan myös maanosan reuna-alueitten elämää. Ranskan ja Venäjän keisarit Napoleon ja Aleksanteri kohtasivat Tilsitissä 1807 ja sopivat Ruotsin painostamisesta Englannin vastaiseen mannermaasulkemukseen.
Tämä oli tausta, kun Venäjä aloitti sodan Ruotsia vastaan talvella 1808. Itä-Suomen alueella Savon prikaatin komentaja J. A. Cronstedt veti joukkonsa ylipäällikön W. M. Klingsporin ohjeitten mukaisesti kevään kuluessa pohjoiseen. Perääntyminen päättyi Siikajoella ja Revonlahdella venäläisistä huhtikuussa saatuihin voittoihin. Eversti J. A. Sandels joukkoineen
93 Åström 1993, s. 131–132, 172–173, 257–276; Räsänen 2008, s. 247–252.
94 Suolahti 1993, s. 342.
95 Toivanen 1985, s. 4–6. Eräs keskeinen henkilö oli Skellefteåsta (aluksi paroni Carpelanin kamaripalvelijaksi tullut) kestikievarinpitäjä Petter Bränlund. Lappalainen 1982, s. 375–376 .
eteni Savon tien suunnassa, mutta joutui jättämään Kuopion kaupungin venäläisille, joiden voimia sidottiin kesän häirintähyökkäyksillä Toivalan salmen takaa. Saarrostusuhkan takia Sandels vei joukkonsa syksymmällä Iisalmeen, missä lokakuun lopulla taisteltiin Koljonvirralla. Torjuntavoitosta huolimatta sotilaallinen tilanne oli kääntynyt lopullisesti Venäjän eduksi ja marraskuussa 1808 solmittu Olkijoen aselepo velvoitti suomalais-ruotsalaiset joukot vetäytymään Kemijoen länsipuolelle. Tämän jälkeen keisari Aleksanteri saattoi keskittyä järjestelemään valloitusmaansa oloja.96
Porvoon valtiopäivillä maaliskuusta heinäkuuhun 1809 Suomen säädyt solmivat suhteen uuteen hallitsijaan samaan aikaan kun entinen menetti valtansa. Epäonnisen sodan seurauksena suosionsa menettänyt Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf pakotettiin eroamaan maaliskuussa ja hänen sedästään tuli kuningas Kaarle XIII. Haminan rauha allekirjoitettiin syyskuussa 1809.
Ruotsi luovutti Venäjälle Suomen Ahvenanmaata sekä Tornion- ja Muonionjokea myöten.97 Ruotsin kruununperilliseksi oli valittu tanskalainen prinssi, mutta tämä kuoli yllättäen keväällä 1810. Huhut, joiden mukaan maamarsalkka Axel von Fersenillä olisi ollut sormensa pelissä kruununprinssin kuolemassa, johtivat siihen, että kesäkuussa 1810 von Fersen joutui hautajaissaattueessa Tukholman katurahvaan vihan kohteeksi ja pahoinpideltiin kuoliaaksi.
Lokakuussa Ruotsiin saapui uusi kruununperillinen ranskalainen marsalkka Jean Baptiste Bernadotte, josta tuli maan todellinen vallanpitäjä ja sittemmin kuningas Kaarle XIV Juhana.98 Paitsi näissä ”ylätason” vallanperimyskiistoissa, sodan myötä kärjistyivät myös yleisemmät lain ja laittomuuden, lojaliteetin, esivallan, väkivallan ja omankädenoikeuden kysymykset.
Savo-Karjalan maaherra Olof Wibelius vastusti sodan aikana venäläisten ylipäällikön kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenin antamaa julistusta, jossa Ruotsin armeijaa palvelevat upseerit tuomittiin menettämään omaisuutensa ja virkatalonsa. Wibelius menetti oman virkansa vetäytyessään joukkojen mukana Ruotsin puolelle. Hän jatkoi sodan jälkeen Vermlannin maaherrana, aateloituna af Wibeli -nimisenä. Kuopion läänin muu virkamiehistö jäi paikoilleen ja sitä johtamaan saapui tehtävässä aikaisemminkin palvellut paroni Simon Wilhelm Carpelan. Noin vuoden kuluttua tämä 76-vuotias ikämies vetäytyi maatilalleen Runnille ja uutena maaherrana aloitti kevätpuolella 1810 eversti Gustaf Aminoff.99
96 Savon taistelut Lappalainen 2008, s. 98–112, 130–141, 233–243; Vihola 2008a, s. 7–36.
97 Tommila 2008, s. 59–97.
98 Meri 1993, s. 323–334; Ramel 2001, s. 298–300 , 303; Hultman 2002, s. 73–102 ; Berglund 2009, s. 78–92 .
99 Mielonen 1944?, s. 8; Hårdstedt 2007, s. 250–251.
Sota kosketti myös alempia virkamiehiä, pappeja ja paikallista siviiliväestöä. Talonpoikia pidettiin yleensä Ruotsin kuninkaalle uskollisina. Tämä ilmeni Pohjois-Karjalassa Olli Tiaisen sissien toimintana samoin kuin Savossa talonpoikien hyökkäyksissä venäläisten kuormastoja vastaan sekä avustuksessa Kuopion takaisinvalloituksessa keväällä 1808. Ruotsin aseet joutuivat kuitenkin taipumaan. Syys–lokakuussa 1808 ruhtinas Dolgorukin pääjoukkojen sivustassa kulki tuhannen sotilaan vahvuinen venäläisjoukko Kaavin – Juantehtaan – Nilsiän kautta kohti pohjoista.100 Voi vain arvailla, miten Nilsiässä samoihin aikoihin käräjille kokoontuneet tuomari, lautamiehet ja muu yleisö tai Juantehtaan ruukinpatruuna suhtautuivat tapahtumien kulkuun. Säätyläisväestö lienee Savossakin ollut rahvasta valmiimpi hyväksymään tosiasiat ja myöntymään uuden vallan alaiseksi. Ainakin ruukinpatruuna Ekholm piti joulukuussa 1808 Kuopion venäläistä sotilashallintoa hyväksyttävänä esivaltana, jonka puoleen hän kääntyi saadakseen röyhkeän ja hankalan alaisensa, entisen hiilenpolttaja Johan Elgin aisoihin.
Sunnuntaina joulukuun 11. päivänä 1808 Ekholmin luo tulivat irtolaismies Heikki Korhonen, Tuomas Parviainen sekä ruukin entinen hiilenpolttaja ja torppari Johan Elg, jotka pyysivät patruunalta lupaa saada haudata Elgin lankomies, Säyneisessä asunut suutari Johan Forsström ruukin hautausmaahan. Ekholm kielsi perustellen, että hautausmaa oli jo täynnä ruumiita ja että se oli tarkoitettu vain ruukin omaan käyttöön eikä muualta kuljetettuja epävarmoissa oloissa kuolleita varten.101 Hän kehotti miehiä kääntymään Kaavin seurakunnan puoleen. Kun miehet olivat poistuneet, kävi ilmi, että he olivat kiellosta huolimatta menneet hautausmaalle.
Patruuna lähetti palvelijansa kieltämään hautauksen, mutta tätä ei toteltu. Ekholm riensi itse hautausmaalle, mutta hänenkään esittämänsä kiellot, nuhtelut tai uhkaukset eivät auttaneet.
Patruuna kohtasi kolmikon taholta vain röyhkeyttä ja tottelemattomuutta. Suutarivainajan haudattuaan miehet poistuivat ja sanoivat, että patruuna saisi nyt menetellä ruumiin kanssa, miten parhaiten taisi. Koska Kaavin pastorilta Samuel Kiljanderilta ei tullut apua, Ekholm kääntyi Kuopion venäläisen komendantin everstiluutnantti Gericken puoleen.
Joitakin päiviä myöhemmin ruukille saapui venäläinen sotilasosasto. Hauta avattiin, kaksi upseeria tutki ruumiin ja totesi miehen kuolleen väkivaltaisesti. Ekholm epäili hautaajia
100 Pylkkänen 2008, s. 80–82, 225–233; Lappalainen 2008, s. 104–107.
101 Juuri edeltävinä viikkoina ruukilla oli kuollut kymmenkunta ihmistä, aikuisia ja lapsia, kuumetautiin. Patruuna lienee tarkoittanut juuri näitä ruumiita, jotka ilmeisesti oli toimitettu hautausmaalle mutta jotka saivat yhteisen hautaansiunaamisen vasta seuraavan vuoden maaliskuussa. Kuopion maasrk:n kuolleet ja haudatut 1808, TK 1653, mf.
suutarin surmaajiksi. Tämän lisäksi patruuna listasi näiden väkivallantekijöiden rikoksiksi koti- ja sapattirikoksen, tottelemattomuuden isäntää vastaan, irtolaisuuden sekä Elgin osalta vastuun piilotetusta kivääristä. Uusi venäläinen esivalta oli määrännyt aseet takavarikoitavaksi rahvaalta. Elg oli saamastaan häädöstä piittaamatta oleskellut hiilenpolttajantorpassaan.
Tämän vuoksi venäläiset pidättivät Johan Elgin ja veivät vangittuna Kuopioon.
Ekholm käytti mieskolmikosta nimitystä ”väkivallantekijät” (wåldwerckare). Sana ei tarkoittanut pelkästään fyysistä väkivaltaa, vaan myös omavaltaisuutta, laittomuutta, tottelemattomuutta ja patruunan isäntävallan kyseenalaistamista. Ruukinpatruunan toteamus Johan Elgistä oli paljon puhuva:
”Elg, joka on ollut hiiilenpolttajana Juantehtaalla, on jatkuvasti osoittautunut röyhkeäksi, tottelemattomaksi ja laiskaksi, laiminlyönyt tehtäviään ja kieltäytynyt sitoumuksistaan. Hän on yllyttänyt muita ruukkilaisia tottelemattomuuteen minua kohtaan ja mitä hävyttömimmin ilmauksin haukkunut minua. Hänet on häädetty hiilenpolttajan torpasta, mutta tästä huolimatta on siellä edelleen pysytellyt. Minun on ollut pakko jättää toistaiseksi hänen häätämisensä sodan levottomuuksien aikana, jolloin minkäänlaista toimeenpanevaa valtaa ei ole ollut tavoitettavissa.”102
Johan Elg oli aiheuttanut patruunalle jo ennenkin harmia maksamattomien velkojensa takia.103 Ekholm tervehti epäilemättä tyydytyksellä venäläisen sotilasosaston tuloa Juantehtaalle ja toimia tottelemattoman torpparin pidättämisessä.