Miia: Puhetulvaa ja puhumattomuutta

Miian kertomuksissa erilaisuuden ja samankaltaisuuden rajankäynti keskittyy selkeästi Miian lapsuudenperheen ja siinä esiintyvien perhedynaamisten ilmiöiden kuvailuun. Kertoessaan perheestään Miia kuvailee tilannetta, jossa isä on kotona vain viikonloppuisin ja äidin alkoholiongelmat värittävät lapsuuden arkea.

”Isä oli tota hän kävi viikot töissä Keskisuomalaisessa kaupungissa hän että hän kävi vaan viikonloppusin kotona […] sinänsä se oli vähän outo asetelma että isää näki vaan viikonloppusin ja lomalla ja.. sit se ehkä nii..

sinänsä niinku hänellä se kasvatusrooli on ehkä sitten ollut pienempi kuin äidillä sen takia […] ku äiti jäi työttömäks ku mä olin aika nuori.. ala-asteella..isä o ollu enemmänki semmonen niinku joka on maksanu kaikellaista”

”hänellä [äitillä] on se jonka takia minä ehkä täällä olen että hänellä on alkoholin kanssa ongelmia”

Kertomuksessa isän poissaoloa kuvataan sanalla ”outo”, mikä tuo yhteiskunnallisen mallitarinan perheestä mukaan kerrontaan ja positioi Miian oman perheen mallitarinan ulkopuolelle, erilaiseksi. Kasvatusrooli on perheessä isän poissaolevuuden vuoksi jäänyt äidille, kun taas isä on työskennellyt kodin ulkopuolella perheen elannon eteen. Äitiään Miia ei kuitenkaan tulkintamme mukaan positioi perinteisen kotiäidin asemaan, vaan kuvailee häntä sanalla ”työtön”; työssäkäyvän vanhemman rooliodotus koskee siis äitiäkin, mutta hänestä ei työttömänä rakennu kuvaa tähän odotukseen vastaajana. Äitinsä alkoholinkäyttöä Miia kuvaa sanalla ”ongelma”, mikä luo kuvaa haitallisesta, normien vastaisesta käytöksestä. Miia myös positioi äitinsä alkoholinkäytön ja sen seuraukset vertaistukiryhmään osallistumisen syiksi ja tuen tarpeen aiheuttajiksi Miian nykyisyydessä.

Kuvatessaan avun hakemistaan koskevia syitä Miian kertomuksissa nousee esiin toistuvasti perheen sisäinen dynamiikka ja etenkin puhumiseen ja puhumattomuuteen liittyvä tematiikka.

Miia kuvailee perheen sisäistä kulttuuria, joita värittävät toistuvasti paitsi perheenjäsenten jatkuva puhumattomuus, myös äidin ja Miian väliset keskustelut, joiden katalysaattorina on äidin humalatila.

”se mulla äitin kanssa on se ongelma että hän humalassa tykkää jutella asioista.. keskustella asioista joista minä en välttämättä haluaisi keskustella ainakaan kun hän on humalassa.”

”mä oon ollu siellä periaatteessa yksin lapsena ja sitte isä on ollu viikot niinku töissä nii sitte jos äiti o ollu vii- viikolla baarissa nii sitte se on saattanu olla niinku sillee että minä oon sitte ollu siellä yksin niinku sitte kuuntelemassa häne häne juttujaa.. ja tota.. tota tota sit se ei se on ehkä.. sitte nytte jotenki.. ruennu miettimää

että onko se sitte vaikuttanu asioihin se että sitte o joutunu nuorempana kuuntelemaa asioita joita ei ehkä ois halunnu kuunnella”

”tämä on vielä jatkuva että sitte joskus jos olen siellä viikolloppuna ja äiti saattaa sitten juoda ja sitten taas minä olen siellä ja isä menee jo nukkumaa aikasi ja sitte äiti jää mulle juttelemaa ja minä en pääse nukkumaan ku hän ei halua lopettaa niitä juttujaan.”

”tämä ei ole semmone asia josta minulle pitäisi puhua tai josta minun pitäisi tietää..”

Äidin humalassa kertomat asiat rakentuvat Miian puheessa sellaisina, joita hän ei haluaisi tai joita hänen ”ei pitäisi” tietää; jälkimmäinen huomio etenkin tuo normatiiviset perheen käyttäytymismallit ja odotukset mukaan kertomukseen. Miia myös rakentaa kuvaa äidin puheen kuuntelusta asiana, jolla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia Miaan ja hänen nykyiseen hyvinvointiinsa, minkä voi nähdä olevan implisiittisenä kerronnan taustalla. Ongelmat äidin juomisen ja puhumisen kanssa eivät myöskään rajoitu vain Miian lapsuuteen, vaan jatkuvat myös nykypäivänä Miian vieraillessa lapsuudenkodissaan; äiti-lapsisuhde rakentuu jatkuvan haastavana.

Äidin humalaisen puhetulvan vastapainona Miian kertomuksessa on perheen sisäinen puhumattomuuden kulttuuri, joka vallitsee paitsi Miian ja selvinpäin olevan äidin, myös Miian ja isän sekä veljien kesken.

”me ei meidän perheessä ei keskustella asioista niin tota mä en tiedä miten mun veljet on kokeneet äidin alkoholinkäytön.. sitten”

”niistä ongelmista mitä meillä kotona puhutaan ni ne puhutaan sillon kun on humalassa.”

”meijän perheessä on niinkun silleen että mä oon kaks kertaa kuullu mulle sanottavan että minua rakastetaan kotona ja se on ollu molemmat kerrat on ollu silleen että äiti on ollut humalassa.”

”mä en uskalla avaut- puhua äitille asioista sillon kun hän on.. ei ole humalassa.. ja sitten kun mää jos mää uskaltaudun sanomaan jotain sillon kun hän on humalassa niin sit mä en enää tiedä että niinkun muistaako hän niitä asioita.. et se on aina vähä sitten semmonen mikä on varmaa vaikuttanu siihen että niinku sitten nykyään on joskus vaikee niinkun kuvitella että puhuis asioista sitten”

”se [äiti] viittas vähän siihe niinku mitä me oltiin juteltu sillon ku hän oli humalassa.. niin nyt mä oon sillee että no muistatko sinä sitte kuitenki vaikka sen että minä oon sanonu että mä oon käyny psykolo- niinku psykologilla.. että se niinku jotenki tosi niinkun tekee semmoseks hataraks sen pohjan hänen kanssaan”

Kertomuksissa Miia kuvailee perheen sisäistä puhumattomuutta: ongelmista ei keskustella selvinpäin, eivätkä vanhemmat kerro Miialle rakastavansa häntä. Vanhempiin liittyvät rooliodotukset rakkauden osoituksista tuntevat koskevan kuitenkin vain perheen äitiä. Isästään Miia sanoo: ”isä on perussuomalainen jörö joka ei varmasti sano sitä ikinä ääneen kenellekkään.”

Se, ettei isä kerro tyttärelleen rakastavansa tätä rakentuu Miian puheessa normatiivisena, kun taas äidin osalta sama käytös kuvataan epätavalliseksi. Äidin kanssa käydyt keskustelut äidin ollessa humalassa rakentuvat kertomuksissa epävakauden aiheuttajina Miian ollessa epävarma siitä, mitä äiti keskusteluista muistaa jälkikäteen. Tämän Miia kertoo kokevansa olevan syy siihen, miksi hänen on nykyisin hankala avautua omista asioistaan muille.

Kyvyttömyys ennustaa sitä, mitä äiti humalaisista keskusteluista muistaa kuvataan viimeisessä katkelmassa myös suorasti tekijäksi, joka luo epänormatiivista epävarmuutta ja turvattomuutta äidin ja Miian suhteeseen.

Keskustelukulttuurin positiointi erilaiseksi tulee erityisen selväksi kuitenkin vasta Miian verratessa sitä ystäviensä kertomuksiin omista perheistään.

”mulla on kavereita jotka o hyvin niinku puhuu.. no varsinki niinku äitilleen niinku jakaa asioita hyvinki vapaasti ja mä oon vaan sille en mää ikinä pystyis tai niinku että en kuvit- py- osaa kuvitellakaa et ois semmonen suhde äidin kanssa et pystys jakamaan asioita ihan niinku vapaasti..”

”sitte taas jotkut kaverit on joku kaveri on sillee että niinku hän saattaa veljensäki kanssa pitää iha yhteyttä niinku normaalisti ja serkkujen jotka ihan normaalisti niinku laittaa useinki viestejä sisaruksille ja mä oon vaa sillee emmää emmää tommosta tee..”

Vertaillessaan oman perheensä ja itsensä käyttäytymistä siihen, mitä hänen ystävänsä pitävät normaalina, Miia kertoo kyvyttömyydestään edes kuvitella tilannetta, jossa hän pystyisi vapaasti jakamaan omia asioitaan äidille. Ystävien suhde äiteihinsä ja sisaruksiinsa rakentuu tulkintamme mukaan yhteiskunnan odotusten mukaisena, kun taas Miian oman perheen puhumattomuus ja asioiden jakamattomuus positioituu tälle käytökselle vastakohtaisena ja epänormatiivisena. Sana ”normaali” toistuu Miian puheessa suhteessa muihin, mutta ei häneen itseensä.

Kertomuksissaan Miia kuvailee perheensä sisäistä dynamiikkaa ja rakentaa siitä kuvaa, jossa äidin humalainen puhetulva ja yleinen puhumattomuus vuorottelevat, molemmat piirtyen

”normaalin” perheen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Tilannetta Miia kuvailee nykypäivään jatkuvana ja perhesuhteisiin turvattomuutta aiheuttavina. Miia kuvaa kertomuksissaan miten vaikea hänen on puhua omista asioitaan. Kertomuksissa perhedynamiikka ja sen ongelmat rakentuvat Miian oman puhumattomuuden aiheuttajiksi. Puhumattomuus asettaa Miian erilleen muista, etäälle ”normaalin” perheen omaavien kategoriasta.