Pro gradu -työtäni koskevat ensimmäiset konkreettiset, joskin vielä haparoivat askeleeni otin syksyllä 2016 yliopiston tutkimusseminaarin käynnistyttyä. Olin nähnyt Uusi alku -hankkeesta A-klinikan uutiskirjeessä maininnan ja alustavasti tiedustellut hankkeen projektityöntekijöiden kiinnostusta mahdolliseen graduyhteistyöhön. Kun ehdotukseeni suhtauduttiin positiivisesti, tapasimme ja keskustelimme ensimmäisen kerran tutkimusideastani, joka kiteytyi ajatukseen motivoitumisen prosessista. Alkuperäinen ideani on kuitenkin matkan varrella saanut uusia painotuksia ja vivahteita. Tässä luvussa pyrin avaamaan tutkimuksen toteuttamisen eri vaiheita kuvailemalla metodologisia valintojani, aineiston hankintaa ja analyysiä sekä tutkimuseettisiä kysymyksiä. Eri vaiheiden läpinäkyväksi tekeminen on tutkimuksessa tärkeää, jotta lukijalla on mahdollisuus arvioida tutkijan tekemiä valintoja (Riessman 2008, 195–196).
4.1 Metodologiset valinnat
Tutkimuksessa käytettävät aineistonkeruu- ja analyysimenetelmät kumpuavat tutkijan omaksumasta tieteenfilosofiasta ja tutkimustraditiosta. Omaa ajatteluani viitoittavat fenomenologia ja konstruktivismi. Fenomenologialla tai oikeammin fenomenologis-hermeneuttisella painotuksella tarkoitan pyrkimystä ymmärtää haastateltavieni näkemyksiä ja asioille antamia merkityksiä. Stan Houstonin (2014, 94) tavoin pidän fenomenologisen otteen vahvistamista sosiaalityössä tärkeänä. Käytännössä tämä tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää ihmisen toimintaa tämän omien havaintojen ja asioille antamien merkitysten kautta. Tästä syystä ihmisten kertomusten eli narratiivien kuunteleminen on tärkeää. Fenomenologispainotteisessa, suhdeperustaisessa asiakastyössä tavoitteena on lisäksi identiteettityössä ja muutoksessa tukeminen. (Mt. 88–98.) Konstruktivismin vaikutus taas ilmenee tutkimukseni narratiivisessa lähestymistavassa.
Hännisen (1999, 11) tapaan olen kiinnostunut siitä, miten ihmiselämä rakentuu merkitysten tuottamiselle narratiivien kautta. Olen Hännisen kanssa samalla kannalla, että narratiivit – vaikka todellisuuden tulkintoja ovatkin – eivät kuitenkaan ole irrallaan ulkopuolisesta todellisuudesta, vaan rakentuvat reaalimaailmassa. Lähestymistapaani voi siis luonnehtia realismin sävyttämäksi, maltilliseksi konstruktivismiksi. (Mt., 25, 27.) Ihmisen ymmärrän
kokonaisvaltaisesti olentona, jolla on fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja henkinen ulottuvuutensa. Ihmiskäsitykseni on siis paljolti yhteneväinen Lauri Rauhalan (2005, 32) holistisen käsityksen kanssa.
Aineistonkeruumenetelmänä käytän yksilöhaastattelua. Sovellan tutkielmassani laadullista menetelmää, koska pyrkimyksenäni ei ole perusjoukkoa koskevien laajojen yleistysten tekeminen, vaan yksilöllisen kokemuksen esille tuominen. Olen pyrkinyt toteuttamaan haastattelut narratiivisina ja puolistrukturoituina. Narratiivinen haastattelu edellyttää tapahtumia sisältävän kertomuksen, jolloin huomio kiinnittyy muutokseen, transformaatioon ja prosessiin (Hyvärinen & Löyttyniemi 2005, 190). Narratiivisessa haastattelussa tavoitellaan yksityiskohtaista kuvausta lyhyiden vastauksien sijaan (Riessman 2008, 23).
Haastateltavalle esitetään kertomuspyyntö ja kertomiselle annetaan tilaa (Hyvärinen &
Löyttyniemi 2005, 191). Haastateltava saa itse valita, mitä asioita haluaa tuoda esiin, mitä painottaa ja missä järjestyksessä. Tämä edellyttää, että tutkija puuttuu kerrontaan mahdollisimman vähän. Taustalla on ajatus, että ihmiset kertovat mielellään itselleen merkityksellisistä asioista, kokemuksista ja muistoista. (Nousiainen 2004, 44.)
Päädyin puolistrukturoituun haastattelurunkoon, jotta voisin tasapainotella tiukan kysymys-vastaus -muodon ja täysin avoimen kerronnan välimaastossa (Tiittula &
Ruusuvuori 2005, 11). Tutkielmani aihe rajasi haastatteluja tiettyyn suuntaan, mutta olin myös avoin kerronnassa mahdollisesti ilmeneville uusille näkökulmille. Kertomuspyyntöni kuului: ”Kertoisitko omin sanoin elämästäsi alkoholinkäyttäjänä aina käytön aloituksesta tähän päivään asti? Voit kertoa asioista haluamassasi järjestyksessä” (ks. Liite 3). Pyyntö kutsui haastateltaviani yksityiskohtaiseen kerrontaan, ja haastattelurungon tehtävänä oli toimia muistilappuna ja eräänlaisen ankkurina haastattelutilanteissa. Olin hahmotellut haastattelurungon elämänkaarellisesti neljään eri vaiheeseen: alkoholin käytön aloittamiseen, ongelmakäyttöön, muutokseen motivoitumiseen ja nykytilanteeseen. Monet haastattelurungon kysymyksistä olivat sellaisia, joihin oletin saavani kertomuspyynnölläni vastauksen. Käytännössä ne toimivat usein tarkentavina kysymyksinä haastattelun aikana.
Välillä pohdin, toteutuiko narratiivisuus haastatteluissani riittävästi. Vaikka tarkoituksenani ei ollut takertua haastattelurunkoon, nojauduin siihen selvästi jatkokysymyksiä esittäessäni.
Narratiivinen haastattelu ei välttämättä ole kokemattomalle haastattelijalle helpoin mahdollinen tiedonkeruutapa. Toisaalta raja strukturoidun ja strukturoimattoman haastattelun välillä on suhteellinen. (Hyvärinen & Löyttyniemi 2005, 200.) Vuorovaikutustilanteesta riippuen haastateltava voi ottaa rutinoituneen tarinankertojan roolin, kertomuksesta kieltäytyvän puhujan roolin tai juuri nyt kertovan, kokemuksensa kertomukseksi muokkaavan vastaajan roolin. Haastattelijan tehtävä on luoda tilaa viimeiselle vaihtoehdolle, mutta yksin hän ei siihen pysty. (Mt., 218.) Haastateltava saattaa myös kokea epävarmuutta siitä, mitä haastattelija hänestä haluaa, jolloin puhuminenkin vaikeutuu (Silverman 1993, sit. Nousiainen 2004, 43–44). Nousiainen (mt., 44) on pyrkinyt helpottamaan tilannetta korostamalla haastateltavilleen, ettei heidän tarvitse kantaa huolta kertomustensa ”hyödyllisyydestä”; olennaista on se, minkä kertoja itse kokee tärkeäksi nostaa esiin. Osaa tämä varmasti auttaakin, muttei kaikkia. Jotkut toivovat haastattelijalta vahvempaa tai ainakin osallistuvampaa roolia haastattelussa (Hyvärinen & Löyttyniemi 2005, 222). Tämä käy ilmi seuraavasta katkelmasta:
LK […] joo mä oon tehnyt tähän tämmösen siis haastattelurungon mutta me, meiän ei tartte niinku tähän takertua et voidaan iha-
H -joo joo mut se on ihan hyvä et jos sä kysyt niin se on helpompi.
Olen katkelmassa kertomassa haastateltavalleni, että vaikka olenkin laatinut tilannetta varten puolistrukturoidun haastattelurungon, ei keskustelun tarvitse edetä sen mukaisesti. Tässä vaiheessa haastattelua on kestänyt vajaat 20 minuuttia. Haastateltavani tarttuu mainintaan haastattelurungosta ja ilmaisee kerronnan olevan helpompaa, jos haastattelu etenee vuoropuheluna. Näin siitä huolimatta, että tälle haastateltavalleni ei ole tuottanut suuria vaikeuksia vastata yksityiskohtaisella kerronnalla kertomuspyyntööni. Käytännössä haastatteluni etenivätkin Nousiaisen (2004, 44) kuvailemaan tapaan keskustelevassa hengessä; vain yhdessä haastattelussa minulla oli selvästi passiivisempi rooli.
Tim Rapleyn (2004) mukaan haastattelemista ei tulisi nähdä harvojen ja valittujen erikoistaitona; yksinkertaisimmillaan haastattelussa on kyse ymmärtämiseen pyrkivästä
vuorovaikutuksessa olemisesta. Kaikki lähtee lopulta haastateltavien kunnioittamisesta.
(Mt., 25–26.) Olen samalla kannalla. Pirkko-Liisa Rauhala ja Elina Virokannas (2011, 243–
244) huomauttavat, että myös tutkimuksen luonne vaikuttaa siihen, minkälaista vuorovaikutusta tiedonkeruutilanne edellyttää. Oman aiheeni näkökulmasta avoimen ja luottamuksellisen ilmapiirin luominen tuntui tärkeältä. Kokemukseni mukaan ystävällisyydellä ja läsnäolevalla kuuntelulla pääsee yleensä hyvään alkuun. Haastattelijan empaattista asennetta pidetään usein tärkeänä (Ruusuvuori & Tiittula 2005, 41). Olin aidosti kiinnostunut siitä, mitä haastateltavani kertoivat minulle, ja arvostin heidän halukkuuttaan osallistua tutkimukseen. Toivon tämän välittyneen heille edes pienissä määrin. Voi toki pohtia, miten haastattelujen nauhoittaminen vaikutti avoimuuteen ja luottamuksellisuuteen (Rapley 2004, 18–19). Varsinaista suoraa epäluottamusta en haastattelutilanteissa havainnut.