Maan pinnan muodot ja maaperän geologinen kehitys

Maaperän aiheuttamiapinnanmuotoja tarkastelifin karttojen jailmakuvien avulla sekä maastossa. Maaperässä näkyvien muotojen sekä kirjallisuudesta saatujen hetojen perusteella on saatu kuva alueen maaperän geologisen kehityksen yleis piirteistä (kuva 2).

Mannerjäätikkö vetäytyi Lapista viimeksi n. 9500-9000 vuotta sitten. Vetäy tyminen tapahtui tällä alueella pääasiassa luoteeseenpäin(Kurimo 1979, Sufinen &

Pollari 1980, Ignatius ym. 1980). Vetäytyessäänjäätikkölienee ollut jakautuneena kielekevirroiksi (Kontturi ym. 1981). Kielekkeiden saumojen paikkojen muutoksia ja paikaliisia uudelleenetenemisiä on ilmeisesti tapahtunut.

Pohjamoreeni on pääosin jäätikön pohjalla kulkeneesta aineksesta kerrostu nutta. Se verhoaa kaifioperän muotoja ja muodostaa päällimmäisen maaperän ker roksen laajoifia alueilla mm. Kokonvaaran ympäristössä sekä muilla korkeammilla vaaroifia (Kujansuu 1973). Paikoin pohjamoreenipeitteiset muodostumat ovat epä selvästi jäätikön liikkeen suuntaisia.

ilmeisesti kielekkeiden väliseen saumaanliittyenjäätikössä on alueen länsi reunan tuntumassa ollut hyvin rakoillut vyöhyke, johon keskittyi voimakkaita sulavesivirtauksia. Virtaavat vedet kerrostivat tunneleihin ja raioihin lajittunutta hiekkaa ja soraa pitkäksi, koko selvitettävän alueen läpi ulottuvaksiharjuksi.Tämä harju haaraantuu alueen keskellä olevan Rytivaaran-Ahvenvaaran kohdalla. Haa rauman kohdalla harjun pinnanmuodoissa on nähtävissä jään reunan suuntaislin railouhin tai tunneleihin kerrostuneita haijukumpareita, jotka todennäköisesti peit tävät varsinaisia harjuselänteitä.

Jäätikön vetäytyessä harjujakson kohdalle ja laajalti sen ympäristöön jäi il meisesti runsaasti paikalleen sulavaa “kuollutta” jäätä. Harjuun hautautuneiden jäälohkareiden sulaessa koko harjujakso muodostui pinnanmuodoiltaan hyvin vaihtelevaksi, siinä on lukemattomia suppakuoppia ja erillisiä kumpareita. Harjun ympäriläon laaja kumpumoreenikenttä. Kumpareet ovat eri kokoisia, yleensä pie nehköjä, muodoltaan pyöreähköjä tai epämääräisesti jääbkön ifikesuuntaa vas taan poildttaissuuntaisia. Niiden aines koostuu pääosin löyhästä, kohtalaisen la jittuneesta pintamoreenista. Joissakin kumpareissa lajittunutta ainesta voi olla paljonkin (Kujansuu 1973). Tämä kumparealue lienee kerrostunut paikalleen sula neen, hildwmattoman jään sisältämistä aineksista.

Alueen suurimmalla harjujaksolla tavataan lajittuneiden hiekkojen ja sotien päällä ohut moreenipeite hyvin laaja-alaisesti useimmilla harjuselänteifiä ja kuin pareifia. Tämän voi selittää siten, että haijuaines on kerrostunut laajassajäätikkö tunnelissa, jonka katto on lopuksi hävinnyt ja pinnan moreenia on päässyt valu maan päälle. Tämän kaltainen rakenne on hyvintavallinen Lapin harjuissa (Suti nen 1977). Kujansuu (1973) on kuitenkin esittänyt, että harjun moreenipeite voisi olla tulosta jäätikön sulamisen aikaisesta uudelleenetenemisestä, joka olisi tapah tunut kuolleen jään päälle, jolloin haijun muodot olisivat säilyneet muuttumatto mina.

Varsinaisen haijuselänteen ympanfi on etenkin Reikäinharjun suunnalla run saasti harjukumpareita, joiden aines on usein hiekkaista, paikoin kuitenkin sorais ta tai moreenin sekaista. Nämä lienevät pääosin kerrostuneet sulavan jään reunan

0

Suomen ymparisto 635

0

,.‘

1

r

*

n

r’ r’_1•’

1

(r. n 1

::

‘‘ rv

r..

Harju5e1nfle

0 ^Suppa

-E arjukuniparaita Harjudelta

f’ Kumpumoreeflirnaastsa Hylitty ^joenUnsia

Jckisuist5fl hiekkaa ja hiaraa jäjärven purkaesuoma Jiä järven purkauseedimefltteiä Tulaavalli nykyisen joen rannalla.

Takana tasanne ti painanne Heanderivallaja

Salkoiseksi jätetty lähinnä DeitemoreenialUeet ja suot.

10km

-0

Kuva 2. Maaperän aiheuttamat pinnanmuodot Vuotoksen alueella.

lähellä oleviin painanteisiin ja railoihin. Tämän harjujakson pohjoisosassa oleva Pitkänjärven-Sorakuopanlammen kangas onjäätikönreunalle kerrostunut harju delta (Sutinen 1977).

Pohjoisempi haijujakso ulottuu Iso Akanjoen varressaaivantutkittavan alu een tuntumaan. Kemijoen laakson kohdallajäätikön sulamisolot tässä harjujak sossa ovat kuitenkin jostain syystä muuttuneet niin, ettäjääfikköjokiaineksensi jasta onkin alkanut kenostua pintamoreenia. Akansuvannon tienoifia tavataan kuitenkin melko paljon Kemijoen uudelleen kerrostamaa hiekkaista ainesta, joka lienee harjujakson muodostumista peräisin. Jakson jatkeena olevaa kumpumoree nialuetta edustaa laaja Saunakankaan muodostuma Kemijoen länsirannalla, jossa tavataan moreenin seassapaikoinhyvinkin lajittuneita kerroksia (Kujansuu 1973).

Vähäisempiä harjumuodostumia tavataan myös alueen itäreunalla Koutelonjoki varressa. Täällä on joitakin pieniä ja kapeita harjuselänteitä. Ne ovat ilmeisesti kerrostuneet jäätikkötunneleissa.

Jääfikön vetäytyessä Kemijoen valuma-aluetta itään ja etelään rajoittavien vedenjakajien yli, patoutui jäätikön ja vedenjakaja-alueiden valimsarjajääjärviä, joiden korkeus ja laskusuunta muuttuivat jään reunan aseman muuttuessa. Ne laskivat yleensä kaakkoon päin.

Itämeren vaiheiden ylinrantatällä alueella on vajaa 200 metriä (lounaislaidassa noin 200 metriä, koillisosassa 190 metriä) (Kurimo 1979) nykyisen merenpinnan yläpuolella. Näin meri peitti jään vetäydyttyä aluksi jokseenkin koko tutkimus-alueen. Tällöin kerrosftil ilmeisesti painanteisiin vähäisiä määriä siifiä. Tälle alu eelle ylettynyt Itämeren vaihe lienee Ancylus-järvi (Hyvärinen 1973) (Kuva 3).

Ancylus-järvi ulottui alueelle suhteellisen pienialaisena ja suljettuna lahtena.

Maan kohotessa ranta siirtyi hyvin nopeasti, jo muutaman sadan vuoden kuluttua jään vetäytymisestä alue oli jo noussut lähes kauttaaltaankuivaksi maaksi (Taipa le & Saarnisto 1991). Näin rantavoimat eivät yleensä päässeet kovin voimakkaasti muokkaamaan maaperää. Koillisesta vfrtaava Kemijoki kasasi suistoonsa hiekkaa ja hietaa deltoiksi. Suiston vaiheisiin ifittynevät useimmat niistä vanhoista jo enuomista, joita alueella on. Kaikkein eniten näitä uomia on siellä, missä maaperä on herkästi kuluvaa lajittunutta ainesta.

Soistuminen lienee alkanut laajoilla alueilla heti maan paljastuttua veden alta.

Soistumisen ikää on selvittänyt Lappalainen (1970) välittömästi alueen pohjois puolella olevifia Luiron varren soila, jotka sijaitsevat samalla tasolla kuin tufldtta van alueen suurimmat suot, Kairanaavalla on mitattu suon pohjana olevan joen uoman liejukerroksesta iät $410± 150 ja 8430 ± 160 vuotta. Tämän yläpuolelta on tiirpeen iäksi saatu 8450 ± 150 vuotta (korkeustaso n. 150 m mpy, noin viiden metrin syvyydefiä nykyisestä suon pinnasta). Näin voidaan sanoa, että viimeis tään $500 vuotta sitten pääosa tutkittavasta alueesta oli jo kuivaa maata, ja soistu minen painanteissa pääsi käyntiin.

Joki on suistovaiheen jälkeenkin virrannut useissa uomissa. Toisten uomien syvetessä tai kokonaan uusien uomien syntyessä entiset ovat ensin jääneet vain tulvan aikaisiksi, ja lopulta muuttuneet tavaifisiksi soiksi. Uomia on eniten Kemin-saarten ympärillä sekä Akansuvannon tienoilla. Näistä Keminsaaria ympäröivä alue on jonkinlainen avainkohta koko alueen kehitystä selvitettäessä. Uomien ikä-suhteita on näiden alueiden sisällä arvioitu pääasiassa sen perusteella, mikä on uoman pohjan korkeus. Samalla tasolla olevien uomien on oletettu toimineen sa manaikaisesti. Uomien korkeustason perusteella on myös arvioitu vedenpinnan korkeutta ja päätelty kynnysten takaisten järvien pinnan tasoa.

Vuotosjoen tienoffle oli jokiuomien sijainnista ja korkeudesta päätellen pa toutunut melko huomattavia järviä. Ne pienenivät hiljalleen laskujoen kuluttaes sa uomaansa syvemmälle, rantojen soistuessa ja maan kallistuessa. Hyvin monissa kohdissa entisten järvien kohdalla on havaittu Karesniemen (1975) tutkimuksessa

0

Kuva 3. Vuotoksen alueenvesistöjenarvioitu kehitys.

Suomen ympän6 635

0

liejukerroksia turpeen alla. Nykyään alue on suota ja jokivarsia, lukuunottamatta Säynäjäjärveä ja monia pienempiä lampia. Aikaisempien järvivaiheiden laajuuden ja iän tarkempi selvittäminen vaatisi stratigrafisia tutkimuksia.

Maankohoaminen on alueella ollut voimakkainta lounaispuolisella alueella.

Näin maa on lievästi ikäänkuin kaifistunut koilliseen tai pohjoiskoihiseen päin.

Nykyisin maankohoaminen on Kemijärven tienoifia n. 6 mni/v ja Savukosken kir konkylän tienoilla n, 5 mm/v. Maankohoamisen samanarvokäyrät kulkevat näiden välisellä alueella likimain luoteesta kaakkoon (Kakkuri, ks. Taipale & Saarnisto 1991, s. 255). Ylimmän rannan samanarvokäyrät kulkevat suunnffleen samansuun taisesti (Kurimo 1979). Näin ne järvialtaat, jotka laskevat lounaaseen, pyrkivät toi selta laidalta laajenemaan, mikäli lasku-uoman syveneminen tai järven umpeen-kasvu eivät tätä estä. Kyseisen alueen merkittävimmät järvialtaat lienevät olleet nykyisen Vuotosjoen varsifia ja laskeneet pohjoisluoteeseen, joten maan kaifistu misen vaikutus näihin järvilu ei liene ollut kovin suuri, mutta järven tai järviketjun eteläpäässä maan kohoaminen on ilmeisesti ollut hiukan voimakkaampaa kuin laskukohdassa. Tämä on jonkin verran edesauttanut vedenpinnan laskua järvial taissa.

Nykyisten Keminsaarten kohdalla on alkuvaiheessa ollut harjuselänteitä, ja joki on kiertänyt niiden etelä- ja pohjoispuolelta ja vain vähäiseltä osalta Kemin-saarten poikki. Alkuvaiheessa huomattava osa virtauksesta on kulkenut nykyises tä täysin poikkeavasti Kotakkojärven kautta Arvospuolelle. Jossain vaiheessa joki on kuitenkin puhkaissut saarten kohdalla olleen kynnyksen, ja näin virtaus on keskittynyt nykyiseen uomaan.

Keminsaaret ovat suunnffleen nykyisen kaltaisinakin olleet olemassa epäile mättä jo tuhansia vuosia päätellen saarten vaihtelevasta pinnanmuodostuksesta ja siltä, että mantereella olevissa vanhemmissa jokiuomissa on varsin paksuturpei sia soita. Ennen Keminsaarten syntyäidn tällä alueella, jossa joki ylittää harjujak son, on ollut vastaavia muodostumia.