M. Miten ihmeessä niin?

s.m. Tarkoitan tällä kaikkea sitä hössötystä ja riippuvuutta, johon nykyiset

"tietoyhteiskunnan valtaapitävät" ovat meitä johdattamassa. Tietotekniikka on

Keskustelu 113 edennyt niin huimasti viime vuosikymmeninä, että periaatteellisia vaihtoehto-ja ihmisen vaihtoehto-ja koneen väliseen kommunikointiin on runsaasti. Teknisen kehi-tyksen nopeudesta johtuu, ettei esiin tulevien vaihtoehtojen välille pääse syn-tymään aitoa luonnonvalintaa. Vain kaupallinen kilpailu on rajua. Kehitys näet määräytyy pääoman ja alan vaikuttajapiirien ehdoilla ja mieltymyksillä.

Myös luonnollisen valinnan ehtona olevalla sattumalla on siinä näppinsä pe-lissä - mutta tapahtumat vierivät liian nopeasti, jotta luonnollisen valinnan muut ehdot täyttyisivät.

S.M. Etkö siis sallisi enää vapaata kilpailua ATK-alalla?

s.m. Turha kysymys, sillä kukapa sitä olisi estämään. On silti joskus vaikea välttää turhautumista. Jo monta vuotta sitten minulla oli tilaisuus esitellä Sur-voa merkittävän amerikkalaisen ohjelmistotalon johtajalle, joka teki pikavie-railun Helsinkiin. Jo kättelyssä - ennenkuin olin päässyt puhumaan Survosta sanaakaan - hän ilmoitti, ettei merkitse mitään, mikä on ohjelmatuotteen laatu, vaan se, miten hyvin sitä markkinoidaan. Noin tunnin kestäneen esittelyn ai-kana sain hänet oireellisesti tajuamaan, että Survossa saattaisi olla jotain kiin-nostavaakin. Hän ilmoitti lähtiessään olevansa valmis järjestämään USA:ssa tapaamisen heidän asiantuntijoittensa kanssa. Kehotti varautumaan siihen, et-tä 15 minuutissa minun on saatava heidät vakuuttumaan Survon mahdolli-suuksista. Ehdotettua matkaa en koskaan tehnyt. Kyseinen ohjelmistotalo me-ni konkurssiin muutaman vuoden kuluttua.

Vastapainoksi ynseille suhtautumisille on aina ollut ilo kohdata ihmisiä, jotka hyvin nopeasti äkkäävät, mistä Survossa on kysymys. Näitä olen kohdannut sekä Suomessa että ulkomailla. Mieltäni on erityisesti lämmittänyt Osmo Soi-ninvaaran lausuma sen jälkeen, kun olin ensimmäistä kertaa esitellyt edito-riaalista käyttötapaa tilastotieteen laitoksen tutkijoille ja opettajille. Hän totesi viileästi: "Jos olisit elänyt keskiajalla, ne olisivat polttaneet sinut noitana!"

En ole yksin, kun väitän, että mainonnalla suosituiksi tyrkytetyt työtavat ovat monin tavoin epäonnistuneita. Ennen muuta niiden tuottamat hyödyt kustan-nuksiin nähden ovat liian pienet. Ne myös rajoittavat ihmisten valinnanva-pautta eivätkä suosi omintakeisuutta eikä luovuutta.

Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että olen voinut riittävän ajoissa hah-motella itselleni mieluisia työtapoja. Kun jo 1970-luvun puolivälissä pääsin kokeilemaan pientietokoneella vuorovaikutteista työskentelyä ja rakensin en-simmäistä "keskustelevaa" Survoa, minulle tultiin sanomaan, että "tuo on vain leikkiä tietokoneella". Väitettiin jopa, että tieteellisissä sovelluksissa vuoro-vaikutteisuus on "turhaa ylellisyyttä" eikä sitä tulla koskaan tarvitsemaan.

Koetin puolestani selittää, että vaikkei interaktiivisuuden aika vielä ollutkaan koittanut, olisi kyllin varhain opittava, miten koneen kanssa seurustellaan.

Sitä taitoa ei kukaan keksi hetkessä.

Olen siis varsin pitkään päässyt kokeilemaan ja toteuttamaan ideoitani. Edel-leen olen vapaa jatkamaan omalla tavallani riippumatta siitä, miltä trendit näyttävät.

S.M. Sikäli kun sain jotain selvää tuosta vuodatuksestasi, syytät siis johtavia alan vaikuttajia siitä, ettei kehitys ole mennyt oikeaan suuntaan - eli sinun suuntaasi. Vaikka aina löytyy jotain arvosteltavaa, eiköhän sentään valtaosa ihmisistä ole tyytyväisiä nykytilanteeseen. Eikö ole nähtävissä, että tietojen-käsittelyyn on syntymässä selvä yhtenäiskulttuuri? Tiedon valtatietä me kaikki kohta kuljemme.

s.m. Vaikka en ole sokea tehokkuusajattelulle, en ymmärrä, miksi pitäisi pyr-kiä siihen, että olisi vain yksi tapa ajatella ja työskennellä. Kun luonnon moni-muotoisuuden vaalimisesta ja harvinaisten eliölajien säilyttämisestä pidetään huolta, eikö tämän pitäisi koskea myös henkisempiä asioita. Itse näkisin tieto-jenkäsittelyn tulevaisuuden mieluummin monimuotoisena. Tulee olemaan jat-kuvasti tiettyjä valtakulttuureja massoille, mutta tilaa myös vähemmistökult-tuureille.

Musiikissa, joka on lähellä sydäntäni, näin on tapahtunut. Kun sielläkin kau-pallisuus on saanut yliotteen luonnollisesta kehityksestä, pinnalla rehottaa pop-musiikki lieveilmiöineen. Jää kuitenkin ihmettelemään, miksi ihmiset tyytyvät noin vähään. Esim. klassisen musiikin ystävät muodostavat valitetta-vasti yhä pienenevän vähemmistön.

On tyypillistä, että helpoimmin ihmisiin tehoavat "suuret" ilmiöt. Määrä kor-vaa laadun. Jopa kieleemme on iskostunut pysyvästi "suurenmoisia" ilmaisuja.

Klassisessa musiikissakin "suuret" teokset, ennen muuta oopperat, nauttivat suurinta suosiota. "Suurten" tenorien yhteiset konsertit ovat suuria mediata-pahtumia. Kuitenkin pienikin voi olla "suurta". Domenico Scarlatti (1685-1757), joka syntyi samana vuonna kuin Bach ja Händel, jäi aikanaan monien muiden säveltäjien varjoon. Domenico Scarlatti ei luonut suurimuotoisia teok-sia. Hänen tuotantonsa pääosa koostuu yli 500 lyhyestä yksiosaisesta cemba-losonaatista. Tämän muodoltaan suppean mutta sisällöltään uskomattoman rikkaan tuotannon arvostus on noussut vasta viime vuosikymmeninä. Niinpä musiikin ystävät asettavat hänet nykyisin "suurten" mestareiden rinnalle. Mo-nia hänen oman aikansa "suuria" säveltäjiä muistaa enää tuskin kukaan.

S.M. Hei, maltapa nyt! Tajuan jotenkuten innostuksesi musiikkiin, mutta ei-hän noita asioita mitenkään sovi rinnastaa puhtaasti tiedollisiin ilmiöihin?

s.m. Miksi ei! Tunteehan tieteenkin historia neroja, joita oma aika ei koskaan ymmärtänyt ja joiden saavutukset on noteerattu vasta paljon myöhemmin. On mielestäni syytä uskoa, että tälläkin hetkellä keskuudessamme toimii tutkijoi-ta, joiden saavutuksia vasta jälkipolvet arvostavat. "Tietoyhteiskuntamme"

tulvii tietoa, josta vain murto-osa pääsee perille. Kun maailman kaikkina ai-koina eläneistä tutkijoista yli puolet elää juuri tällä hetkellä, voi paremminkin epäillä tilanteen pahentuneen kuin parantuneen.

Haluamatta millään tavalla leimautua "väärin ymmärretyksi neroksi" minulla on sen verran itsetuntoa, että väitän tiedemaailmankin arvostusten olevan jäl-keen jääneitä ja "paperinmakuisia". Nyt keskustellaan laajasti yliopistojen

Keskustelu 115 losvastuusta ja tieteellisen työn arvioinnista. Tilastotieteen edustajana joudun kohtaamaan mittaamisen ylivoimaiset vaikeudet moniulotteisissa ilmiöissä.

Silloin tiedän, että on vastuutonta väittää, että jopa yksilötasolla joillain nu-meerisilla osoittimilla voitaisiin mitata tutkijan saavutuksia. Varsinkin pu-huttaessa vapaasta perustutkimuksesta kaikki se työ, mitä maailman tutkijat tällä hetkellä tekevät, tarvitaan, että tuolta maaperältä aina silloin tällöin nou-see jotain uutta, merkitsevää, ainutlaatuista. Mitä nounou-see ja milloin, sitä ku-kaan ei pysty ennakoimaan saatikka välittömästi mittaamaan.

En henkilökohtaiselta kannalta niin paljon piittaa siitä, miten työtäni arvoste-taan. Minua ahdistaa enemmän huoli, etten ole kyennyt tekemään tiettäväksi, miten moni ihminen, tutkija, asiantuntija, suunnittelija, opettaja, toimistotyön tekijä, opiskelija saattaisi hyötyä Survon antamista mahdollisuuksista. Tästä syystä päätin kirjoittaa tämän Sepostuksen.