Lapsuus on yksilön elämässä keskeinen elämänvaihe, sillä sen vaikutukset heijastuvat aikuisuuteen saakka (Forsberg ym. 2006, 9.) Bardy (2009, 41) määrittää lastensuojelun perustehtäväksi lapsen kehityksen ja terveyden turvaamisen ja sitä vaarantavien tekijöiden poistamisen. Lastensuojelulain mukaan lastensuojelua on yksilö- ja perhekohtainen lastensuojelu, ja lastensuojelun tarpeen arvioinnissa ja toteuttamisessa ensisijaisesti on otettava huomioon lapsen etu (Lastensuojelulaki 13.4.2007/417, 4§). Lastensuojelutarve aiheutuu monimutkaisista yksilöllisistä ja yhteisöllisistä tekijöistä muodostuvista kokonaisuuksista (Bardy 2009, 41). Tilastojen valossa vanhempien päihteiden käyttö, mielenterveysongelmat, rikokset sekä perheväkivalta ovat keskeisiä lastensuojeluasiakkuuden taustatekijöitä. Myös rakenteelliset muutokset näkyvät lasten hyvinvoinnin erojen lisääntymisessä. Lähes puolet lastensuojelun avohuollon asiakkuuteen tulevista perheistä on saanut tai saa parhaillaan toimeentulotukea ja toisaalta työssä käy tilastojen valossa huomattavasti pienempi joukko kuin väestöstä keskimäärin. Tilastotiedon mukaan koko väestöön verrattuna lastensuojelun asiakkaina on keskimääräistä enemmän yksinhuoltajia. (Heino 2009, 62-65.) Tyypillisesti kuitenkaan lasten ja perheiden pahoinvointiin ei ole yksiselitteistä syytä, vaan useat tekijät vaikuttavat lastensuojelutarpeen syntymiseen (Kananoja ym. 2011, 173).
Vuonna 2009 lasten ja nuorten avohuollon piirissä oli yli 70 000 lasta. Lastensuojelun avohuollon asiakasmäärät ovat olleet koko ajan kasvussa. Sen sijaan vuonna 2009 kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrä väheni edellisvuoteen verrattuna, mikä oli poikkeuksellista edellisvuosien kehitykseen nähden. (Kuoppala & Säkkinen 2010, 2.) Uusista huostaanotoista kolme neljäsosaa alkaa kiireellisinä sijoituksina, mikä kertonee siitä, että lapset ovat yhä useammin kriisitilanteissa ensimmäisellä sijoituskerralla (Bardy 2009;
Kuoppala & Säkkinen 2010, 2).
Lastensuojelussa liikutaan lasten, vanhempien ja yhteiskunnan välisissä suhteissa. Salmi, Bardy ja Sauli (2004) tuovat esiin, että lapsuus ylipäänsä on yhteiskunnallinen ilmiö, ja yhteiskuntapolitiikka vaikuttaa monella tapaa lapsiväestön elinoloihin ja kasvuedellytyksiin.
Yhteiskunta esimerkiksi asettaa lainsäädännössä ja julkisessa keskustelussa raamit sille, mitä on riittävän hyvä vanhemmuus. Toisaalta se myös voi ja sen täytyy eri interventioin puuttua vanhemmuuteen, jos vanhemmat eivät kykene heille asetettua roolia hoitamaan. Salmi ym.
(2004, 36-37) pohtivat vaikeaa kysymystä vanhempien ja toisaalta yhteiskunnan vastuusta lapsista. Useimmiten keskusteluissa määritetään ensisijaiseksi ajatus vanhempien vastuusta.
Yhteiskunnan luomien edellytysten tärkeyttä auttaa vanhempia hoitamaan tehtäväänsä ei voida kuitenkaan unohtaa. (mt.)
Sosiaalityössä lapsilähtöisyyden periaate on viime vuosina ollut keskeinen intressien kohde, jonka myötä korostetaan lasten yksilöllistä huomioimista ja kohtaamista. Toisaalta 1990-luvun laman jälkipyykkinä käydään keskustelua lasten pahoinvoinnista. Pahoinvointikeskustelu on nostanut esiin aikuisten vastuun ja entistä tiukemman kontrollin, mikä voi muodostaa jännitteitä suhteessa lapsilähtöisyyden ajatukseen. (Forsberg ym. 2006, 5.) Toisaalta yhteiskunnallisessa keskustelussa sivutaan usein lastensuojelun yhteiskunnalle aiheuttamia kustannuksia. Ongelmien kasautuminen voi olla kohtalokasta lapsen tulevaisuuden kannalta, mutta eettisten arvojen ja moraalisen velvollisuuden rinnalla käydään myös keskustelua taloudellisista tekijöistä. (Sipilä 2011, 366.) Aiemmin hyvinvointivaltioajattelu sisälsi ajatuksen kaikkien lasten hyvinvoinnin turvaamisesta. Nykyisin lastensuojelupuhe korostaa suppeampaa lapsien ryhmää, jotka ovat erityisen tuen ja puuttumisen tarpeessa. Tätä tukee
nykyinen talouspolitiikka, jossa korostetaan tuloksellisuutta, ja myös juridista näkökulmaa painotetaan aiempaa enemmän. (Forsberg ym. 2006, 15.)
Lastensuojelun työskentelyä raamittaa ja ohjaa uusi 2008 voimaan tullut lastensuojelulaki, joka määrittää asiakasprosessia kokonaisuudessaan. Lapsen edun arviointi ja toteuttaminen on lastensuojelun ydintehtävä, mutta myös yksi vaikeimmista tehtävistä (Kananoja 2011, 174).
Ensisijaisesti lapsen edun katsotaan toteutuvan lapselle tärkeiden ihmissuhteiden, erityisesti oman perheen parissa (Upanne 2004, 341). Mikäli lastensuojelun puuttumista tarvitaan, tulee toiminnan olla mahdollisimman hienovaraista, ja jollei lapsen etu muuta vaadi, käytetään avohuollon tukitoimia. Edun määrittelyn ja sen toteutumisen varmistamisen voidaan katsoa olevan osa työntekijän ammattitaitoa. Laadukas, kunnioittava ja asiakasta kuunteleva kohtaaminen syntyy muun muassa työntekijän taidosta jäsentää kulloisessakin tilanteessa lapsen etu. (Haarala 2005.)
Lastensuojelulaki sekä oikeuttaa että velvoittaa työntekijää työssään ja päätöksen teossa.
Lastensuojelussa juridisen päätöksen teon rooli voi korostua, vaikka työ on viranomaistyön lisäksi myös vuorovaikutustyötä. (Kananoja ym. 2011, 174.) On osittain jännitteistä, että sosiaalityöntekijän tulee työskennellä yhteistyössä perheen aikuisten kanssa samalla lapsen etua valvoen (Upanne 2004, 341). Lastensuojelun sosiaalityöntekijän päätöksillä on usein myös kauaskantoisia ja merkittäviä vaikutuksia asiakkaiden elämään, mikä tekee työstä hyvin haasteellista.
Vaikka lastensuojelutyöskentelyn lähtökohtana on yhteistyö asianosaisten kanssa, ovat tavallisia tilanteet, joissa lapsen etu ja vanhemman näkemys asiasta ovat ristiriidassa. Lapsen edun arviointi ja toteuttaminen on lastensuojelutyön päätehtävä, mutta samalla yksi vaikeimmista tavoitteista. (Kananoja ym. 2011, 174.) Työntekijät joutuvat työssään puuttumaan perheen yksityisyyteen ja vanhempien ensisijaiseen vastuuseen lapsistaan, mikä luo jännitteitä työhön (Bardy 2009, 42). Tässä kohtaa ohjenuorana toimii pienimmän välttämättömän puuttumisen ajatus. Ristiriitatilanteita ratkotaan eettistä harkintaa käyttäen, ja joskus voidaan olla tilanteessa, jossa on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta parempi.
(Raunio 2004, 91, 93.) Kyösti Raunio (2004, 85) puhuu ihmisarvon kunnioittamisesta yhtenä
asiakastyön periaatteena, ja toteaa, että vaikka se on ilmiselvä sosiaalityön perusta, voi sen toteuttaminen joutua koetukselle käytännön asiakastyössä. Ammattilaisen taholta tuleva valta ja kontrolli ovat enemmän ja useammin läsnä lastensuojelutyössä kuin monella muulla sosiaalityön alalla. Tarjottu lastensuojelun tuki on ehdollista, jos tukitoimien vastapainoksi asiakkaan odotetaan sitoutuvan työntekijän asettamiin ehtoihin tai esimerkiksi toimintatapojen muuttamiseen (Laitinen & Väyrynen 2011,180).
4 TYÖHYVINVOINTI
Keskustelua työhyvinvoinnista voidaan perustella sekä yksilön että yhteisön tasolla. Ihmiselle työ on oleellinen osa arkielämää ja identiteettiä, ja työssä jaksaminen vaikuttaa yksilön hyvinvointiin myös elämän muilla osa-alueilla. Viimeisten vuosikymmenten aikana työelämän vaatimukset työntekijöitä kohtaan ovat kiristyneet ja työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän.
2000-luvun aikana työssä jaksamisen teemat on huomioitu myös valtion tasolla tutkimus- ja toimenpideohjelman muodossa (Työssä jaksamisen tutkimus- ja toimenpideohjelma 2003).
Tässä tutkielmassa keskitytään tutkimaan kuntasektorin sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointia. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna työntekijöiden työhyvinvointia voidaan pitää yksilön lisäksi sekä työnantajan että koko yhteiskunnan kysymyksenä. Jos työntekijät voivat huonosti tai jopa uupuvat, näkyy se oletettavasti myös kansalaisille tarjottavien sosiaalipalvelujen laadun heikkenemisenä. Tässä luvussa esittelemme työhyvinvoinnin käsitettä ja siihen liittyviä osa-alueita.