Lapsen etu hallinnollisena ja tutkimuksellisena käsitteenä

Lapsen hyvän käsite on viime vuosikymmeninä muuttunut lapsen edun käsitteeksi ja lapsioikeudelliseksi asiaksi (Nätkin 2003). Nätkinin mukaan aiemmin puhuttiin ennemmin lapsen hyvinvoinnista tai lapsen hyvästä ja sillä tarkoitettiin terveyttä, ravintoa raitista ilmaa, virikkeitä ja hyviä tapoja. Nyt lapsen hyvinvoinnille tärkeiksi asioiksi korostetaan ihmissuhteiden laatua eli kiintymyssuhdetta, tasapainoista kehitystä ja normaalia elämänkulkua sekä myös lapsen osallisuutta. Nätkin toteaa, että mediajulkisuus tarjoaa lapsen hyvinvoinnille tärkeiksi asioiksi ”rajoja ja rakkautta”, kun taas kriittisessä perhetutkimuksessa nähdään, että lapsen hyvää voi tarjota monista asemista käsin. (Emt., 38.) Käsitys siitä, mikä on lapsen edun mukaista, riippuu ajasta ja paikasta. Asiantuntijatieto muuttuu, mikä muuttaa myös lapsen etua koskevia tulkintoja. Lapsen edun käsitteen taustalla on pitkälti käyttäytymistieteen ja erityisesti psykologisen tiedon muuttuminen. (Kurkio-Suonio 1999, 350.) Leena Autonen-Vaaraniemi ja Hannele Forsberg (2015) toteavat, että perinteisen käsityksen mukaan kodin pysyvyys on ratkaisevaa lapsen turvallisuuden ja eheän identiteetin rakentumiselle. Viime vuosina vuoroasumista on normaalistettu ja samalla haastettu perinteistä käsitystä siitä, mikä todella on lapsen edun mukaista. (Emt., 455.)

Lapsen etu ja lapsioikeus ovat nousseet myös juridisiksi kysymyksiksi ja lapsi on siirtynyt perheen piiristä ikään kuin itsenäiseksi yksilöksi. Lapsioikeus omana oikeudenalanaan on syntynyt vasta 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin lapsi on alettu nähdä itsenäisenä yksilönä eikä vain perheenjäsenenä. Vuonna 1984 voimaan tullut laki lapsen huollosta ja tapaamisesta pohjautuu ensisijaisesti lapsen etuun. Lapsen etu on keskeisin ratkaisukriteeri, mutta samalla se on myös avoin normi, jonka tulkitseminen jättää runsaasti tapauskohtaista harkintaa.

Esimerkiksi lasta koskevassa huoltoriidassa tuomarin harkintavalta on hyvin laaja ja huoltoriitaan tarvitaankin eri tieteenaloja ylittävää tietoa. Yksittäisessä tapauksessa tuomioistuimen on pystyttävä määrittämään lapsen etu perheen tosiasiallisissa olosuhteissa.

(Aaltonen 2009, 15–18.) Lapsen edun käsitettä käytetään Johanna Hiitolan (2015, 31) arvion mukaan laissa erityisesti sellaisissa kohdissa, joissa lapsen tilanne saattaisi jäädä vanhempien muuttuvien olosuhteiden varjoon tai lapsen tilanne on niin erityislaatuinen, että tavanomainen lain soveltaminen ei olisi lapsen kannalta parhaaksi.

22

Lapsen etu käsitteenä pohjautuu YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen (LOS). Sopimuksen kolmannen artiklan ensimmäisen kohdan mukaan lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon kaikissa lapsia koskevissa sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa. Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsen etu määritellään tapauskohtaisesti, mikä tarkoittaa lapsen yksilöllisen tilanteen ja tapaukseen liittyvien olosuhteiden huomioimista. Myös lapsen oma näkemys on otettava huomioon. Sopimuksessa on keskeistä oikeusperustaisuus, lapsen oikeuksien ja lapsuuden suojeleminen sekä lapsen osallisuus. (Hakalehto 2016, 430.) Käsitteellisesti lapsen edulla on Virve-Maria Toivosen (2017) mukaan yksityinen ja julkinen taso, eikä lapsen etu perheessä ja julkisen vallan toiminnassa tarkoita samaa asiaa. Lapsen etu juridisessa päätöksenteossa vaatii tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista arviointia, johon herkästi vaikuttavat päätöksentekijän omat kokemukset ja subjektiivinen arvioi siitä, mikä on lapsen parhaaksi.

Perhe- ja lapsioikeuteen liittyvässä arvosidonnaisessa arvioinnissa yksityisen ja julkisen tason sekoittuminen ei-toivotulla tavalla on lähes väistämätöntä. Uhkana on, että lapsen etua ei tällöin määritellä riittävän läpinäkyvästi, vaan käsite jää avoimeksi ja epämääräiseksi.

(Emt., 79.)

Epämääräisesti muotoillun käsitteen riskinä on käsitteelle annetut huolimattomat merkitykset. Hiitola (2015, 20) toteaa, että ”käsitteet, kuten lapsen etu tai hyvä vanhemmuus, tullaan helposti määrittäneeksi valkoisen, keskiluokkaisen ja heteroseksuaalisen ydinperheen kautta tai siihen verraten”. Hiitola on väitöskirjassaan tutkinut perheen ja vanhemmuuden määrittelyjä hallinto-oikeuden huostaanottohakemuksissa ja havainnut, että niissä arvioidaan lasten laiminlyönnin lisäksi myös perheen kunnollisuutta. Kunnollisen perheen yhtenä määrittelynä on juuri ydinperhenormatiivisuus, jota myös perheet itse tuottavat. Muita päätöksentekoon vaikuttavia normatiivisia kunnollisuuden arvioinnin osa-alueita ovat esimerkiksi yhteiskunnallinen asema, etninen tausta, sukupuoli ja vanhempien vammaisuus. (Emt.)

Lapsen etu on Tarja Pösön (2012) tulkinnan mukaan nykyaikana myös moraalisen retoriikan tärkeä väline. Moring (2013) toteaa, että lapsen edulla pystytään retorisesti perustelemaan hyvin monenlaista ja lapsen etu taipuu moniin eri selitysmalleihin, ollen perusteluna keskenään vastakkaisilla kannoillakin. Samalla lapsen etu on ehdoton ideaali lapsista käytävässä keskustelussa. (Emt, 61.) Lapsen etu vaatiikin kriittistä tarkastelua ja moraalista järkeilyä, jotta lapsen edulla ei perusteltaisi asioita huolimattomasti (Pösö 2012, 77). Lapsen

23

edun käsite pohjaa ajatukseen, että toimenpiteitä arvioidaan lapsen kannalta ja varmistetaan, että lapsen tarpeet huomioidaan. Lapselle tärkeänä nähdään varttuminen ja kasvaminen pysyvissä ja huolehtivissa olosuhteissa. Sittemmin etenkin pienten lasten etua on tulkittu kiintymyssuhdeteorian avulla, jolloin vuorovaikutussuhteen merkitystä on painotettu.

Lastensuojelulaissa lapsen etua on pyritty erittelemään tarkemmin, mutta Pösö toteaa muotoilun olevan edelleen hyvän lapsuuden yleisen normiston mukaista jääden lopulta varsin laajaksi muotoiluksi. Lapsen edun käsitteellisenä painotuksena lastensuojelulaissa on lapsen lähisuhteiden pysyvyyden ja lapsen osallisuuden korostaminen. (Emt., 79–81.)

Moring (2013, 218) toteaa, että lapsen edun käsitteelliselle määrittämiselle on annettu laissa runsaasti tilaa ja monitulkintaisen käsitteen ytimeksi on nostettu lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukainen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi. Lapsen etua muotoillaan siten tapauskohtaisesti. Pösön (2012, 91) mukaan lapsen edun käsitteellinen määritelmä on laaja, jolloin sosiaalityön tilannesidonnaisuus ja moraalisen järkeilyn merkitys korostuu erityisesti. Postmoderniin sosiaalityöhön kuuluu epävarmuus, ristiriidat ja toistuva neuvottomuus, ja se on ikään kuin työhön kuuluva asia, ei niinkään ongelma, joka olisi pysyvästi ratkaistava tai edes ratkaistavissa. Moraalisen järkeilyn tueksi tarvitaan Pösön mukaan kuitenkin teoreettisempaa erittelyä lapsen edusta, jotta käytännön sosiaalityön moraaliselle järkeilylle olisi myös teoreettista tukea. (Emt., 92.)

Juridisesta näkökulmasta lapsen edun käsitteellinen ”epämääräisyys” ei ole Susanna Hakalehdon (2016) mukaan niinkään ongelma, vaan ongelmallista sen sijaan on, ettei lapsen edun osatekijöitä riittävästi avata ratkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimuksessa ei Hakalehdon mukaan tavoitteena ole ollut käsitteen määrittäminen, vaan lapsen edun arvioinnin on todettu olevan tapauskohtaista. Lapsen oikeuksien komitean suosituksena on ollut, että lapsia koskevissa ratkaisuissa aina mainitaan, mistä lapsen etu koostuu, miten sitä on arvioitu ja painotettu ja miten lapsen näkemykset on selvitetty. (Emt., 432–433.) Toisaalta on arvioitu, että lapsen edun täsmällisemmällä määrittämisellä voitaisiin parantaa lasten oikeusturvaa juridisissa prosesseissa (Toivonen 2017). Toivonen arvioi, että päätöksentekijän sisäiset ja henkilökohtaiset perhearvot saattavat vaikuttaa päätöksentekoon aivan huomaamatta, eikä päätöksentekijä välttämättä huomaa, millä perustein hän pohjimmiltaan lasta koskevat ratkaisut ja tulkinnat lapsen edusta tekee. (Emt., 245.) Keskeistä molemmissa tulkinnoissa on, että lapsen etuun ei saisi viitata löyhästi, vaan joko laissa tai sen käytännön soveltamisessa pitäisi pystyä erittelemään lapsen edun merkitys.

24

Myös lapsen näkökulmaa olisi huomioitava aiempaa kokonaisvaltaisemmin tuomioistuinprosessissa. Toivonen toteaa, että kansainvälisesti on korostettu moniammatillisen ja ajantasaisen tutkimustiedon merkitystä lapsioikeudessa. (Emt., 245–

247.) Eri ammattikunnissa on kuitenkin erilainen käsitys lapsen edun sisällöllisistä kysymyksistä ja tämä tekee moniammatillisesta työskentelystä haastavaa, mutta toisaalta myös osoittaa moniammatillisen arvioinnin välttämättömyyden lapsioikeudessa (Salminen 2018, 219).

25