1. JOHDANTO
Laki lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistuu ja vuoroasuminen mainitaan uudessa, 1.12.2019 voimaan tulevassa laissa ensimmäistä kertaa lapsen virallisena asumismuotona.
Vuoroasumisella tarkoitetaan asumismuotoa, jossa lapsi asuu vanhempien erottua vuorotellen molempien vanhempiensa kodeissa. (HE 88/2018.) Vuoroasumisen muuttuessa viralliseksi asumismuodoksi vuoroasumisen asema tulee tunnustetuksi eronneiden perheiden asumismuotona, vaikkakin asumismuotoa on jo pitkän aikaa toteutettu monissa perheissä käytännössä. Viime vuosikymmenten aikana vuoroasuminen on yleistynyt niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa eronjälkeisenä asumismuotona. (Forsberg & Ritala-Koskinen 2018.) Tähän saakka vuoroasuva lapsi on asunut toisen vanhemman luona virallisesti ja toista vanhempaa lapsi on tavannut laajalla tapaamisoikeudella. Tosiasiassa lapsi on voinut viettää aikaa kummankin vanhempansa luona aivan yhtä paljon. Uudessa laissa vuoroasuminen on kirjattu lakiin huoltoon liittyvänä järjestelynä (HE88/2018.) Vuoroasumisen tullessa viralliseksi asumismuodoksi saattaa sen suosio eronjälkeisenä asumismuotona lisääntyä entisestään, kuten monissa muissa maissa on tapahtunut (ks. esim.
Bergström, Fransson, Modin, Berlin, Gustaffson, Hjern, 2015).
Tässä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoroasumisesta erityisesti ammattilaisten näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteenani on se, mistä näkökulmista ammattilaiset tarkastelevat vuoroasumista ja miten he arvioivat lapsen etua vuoroasumisjärjestelyssä.
Asumismuodon vakiintuessa ja tullessa kirjatuksi lakiin on tärkeää tarkastella, mitä eron jälkeistä tukea tarjoavat ammattilaiset ajattelevat vuoroasumisesta, sillä ammattilaisten pitää pystyä tukemaan vanhempia lapsen edun mukaisen ratkaisun tekemisessä (avioliittolaki 234/1929 21 §; lapsenhuoltolaki 1983/361 8 §). Lapsen edun arvioiminen vaatii ammattilaiselta kriittistä ja analyyttistä lähestymistapaa, sillä lapsen edun käsite on sisällöltään avoin ja myös moraalisen retoriikan väline (Pösö 2012, 77). Leena Autonen-Vaaraniemi ja Hannele Forsberg (2015) korostavat, että vuoroasuminen on hyvin moni-ilmeinen käytäntö ja ammattilaisilta ja tutkijoilta vaaditaan herkkyyttä nähdä ilmiön moniulotteisuutta ja yksilöllisyyttä. Vuoroasumisen yhteydessä ammattilaisen on lähestyttävä jokaista vuoroasumistapausta yksilöllisenä, moni-ilmeisenä kokonaisuutena eikä normimainen lähestymistapa sovellu moniulotteisen ilmiön tarkasteluun ja arviointiin.
2
Vuoroasuminen voi lapsen näkökulmasta saada hyvin monenlaisia erilaisia sisältöjä. (Emt., 455.)
Olen aiemmassa työssäni työskennellyt lyhyen aikaa lastenvalvojana ja kohtasin vuoroasumista harkitsevia perheitä ja perheitä, joissa vuoroasuminen oli ollut jo pitkään käytäntönä. Koin haastavana arvioida lapsen edun toteutumista vuoroasumisessa, joka muotoutuu joka perheessä hieman omanlaiseksi arkiseksi käytännöksi. Ammattilaisen rooli eron jälkeisessä neuvottelutilanteessa voi olla hyvin merkityksellinen ja yksittäisiin vanhempien neuvottelutilanteisiin kiteytyy suuria pohdintoja, jotka vaikuttavat lapsen ja tämän perheen elämäntapaan suuressa määrin. Lastenvalvojan työssä voi olla haastavaa varmistua siitä, että vuoroasumisratkaisu on lapsen edun mukainen. Mistä asiantuntija saa tukea omalle ammatilliselle ajattelulleen? Esimerkiksi Lastenvalvojat ry (2017) on ottanut kantaa, että lastenvalvojille ei ole olemassa valtakunnallista ohjeistusta ja moni lastenvalvoja työskentelee itsenäisesti ilman työyhteisön tukea. Oikeustieteen väitöskirjassa Virve-Maria Toivonen (2017, 245) toteaa, että ammattilaisen sisäiset ja henkilökohtaiset perhearvot saattavat vaikuttaa lapsen edun arviointiin aivan huomaamatta, eikä päätöksentekijä välttämättä tunnista, millä perustein hän pohjimmiltaan lasta koskevat ratkaisut ja tulkinnat lapsen edusta tekee. Tutkimukseni kiinnittää huomiota asiantuntijoiden näkökulmien ja asenteiden merkitykseen ja siihen, miten ammattilaiset arvioivat lapsen edun toteutumista.
Tutkimuksen tulokset ovat merkityksellisiä pohdittaessa sovittelu- ja lastenvalvojapalvelujen roolia vuoroasumisjärjestelyn vakiintuessa ja mahdollisesti yleistyessä, kun vuoroasuminen kirjataan lainsäädäntöön.
Olen kiinnostunut ammattilaisten tulkinnoista myös siksi, että asumismuodosta on esitetty hyvin monenlaisia näkemyksiä, joihin ammattilaiset voivat mahdollisesti tukeutua.
Vuoroasumisesta tehdyt tutkimukset ovat nostaneet esiin pääasiassa vuoroasumisen myönteisiä vaikutuksia lapsen hyvinvointiin (mm. Linnavuori 2007; Nielsen 2014; Rissanen 2016). Perinteinen perhekäsitys on kuitenkin korostanut kodin pysyvyyden merkitystä lapsen turvallisuuden ja eheän identiteetin rakentumiselle, ja vuoroasumisen yleistyminen on haastanut perinteistä käsitystä siitä, mikä oikeastaan onkaan lapsen edun mukaista (Autonen-Vaaraniemi & Forsberg 2015, 455). Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu ammattilaisten suhtautuvan ristiriitaisesti vuoroasumiseen (ks. esim. Rissanen, Kääriäinen, Rantala, Sarasoja 2017). Tutkimukset vuoroasumisesta ja asumismuodon vaikutuksista lapsen hyvinvointiin ovat herättäneet voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan, ja
3
tutkimustuloksia on joissain yhteyksissä haluttu tulkita joko vuoroasumista puoltaviksi tai asumismuotoon kielteisesti suhtautuviksi (Aaltonen 2009, 97; ks. esim. Pere 2017; Warshak 2014).
Tutkielmani aineistona käytän lastenvalvojien ja perheasioiden sovittelupalvelujen ammattilaisten haastatteluaineistoa, jonka olen kerännyt ryhmähaastatteluilla keväällä 2019.
Haastattelemani asiantuntijat ovat haastatteluissani asiantuntijoina ammattinsa ja työnkuvansa perusteella ja olen kiinnostunut ammattilaisten tulkinnoista ja käsityksistä vuoroasumisesta. Analysoin keräämääni aineistoa Erving Goffmanin (1974) kehysanalyysin teoreettisista lähtökohdista käsin. Tarkastelen sitä, millaisia tulkintakehyksiä sosiaalihuollon ammattilaisilla on vuoroasumisesta. Kehykset kuvaavat erilaisia näkökulmia, joista käsin ilmiötä voi tarkastella ja tulkita. Kehykset nostavat esiin myös erilaisia merkityksiä ammattilaiselle ja asiakkaalle erilaisten roolien kautta, sekä eri kehyksistä käsin lapsen etu saa hieman erilaisia sisältöjä. Kehykset muotoutuvat sosiaalisissa tilanteissa, ja ne yhdistävät yksilötason tulkintaa laajempaan yhteisöön, sillä kehykset ovat kulttuurisesti rakentuneita yhteisön jäsenten tapoja käsittää erilaisia ilmiöitä.
(Puroila 2002, 35.) Tapauskohtaisen lapsen edun arvioiminen vaatii tulkintaa monista eri näkökulmista, eri kehyksistä. Vuoroasumisen onnistumiseen vaikuttaa pitkälti myös se, miten vanhemmat saavat käytännön toimimaan, ja vuoroasuminen tulee nähdä myös muuttuvana ja muotoutuvana käytäntönä (Rissanen, Kääriäinen, Rantala, Sarasoja 2017).
Pro gradu -tutkielmani tutkimustehtäväni on tarkastella, mistä tulkintakehyksistä käsin ammattilaiset tarkastelevat vuoroasumista ja miten ammattilaisten asiantuntijapuheessa näkyy lapsen etu. Tutkimukseni tavoitteena on kiinnittää huomiota lapsen edun käsitteelliseen tarkasteluun ja tuoda esiin vuoroasumiseen liittyvän moniulotteisen moraalisen järkeilyn vaadetta (Pösö 2012). Tutkimukseni paikantuu kriittiseen perhetutkimukseen, jossa perhe nähdään monimuotoistuvana sosiaalisena sidoksena.
Postmodernin perhekäsityksen ja institutionaalisen, pitkälti edelleen ydinperhemuotoisen perhekäsityksen määritelmät ovat keskenään ristiriitaisia, ja perheen käsitteellisen avautumisen tulkitaan haastavan institutionaalisesti rakentunutta ydinperheen mallia (Silva
& Smart 1999, 10). Sosiaalityön näkökulmasta tutkielman tarkoituksena on voimakkaiden äänenpainojen sijaan painottaa vuoroasumisen monia eri vivahteita ja tulkintatapoja ennen kaikkea lapsen näkökulmasta. Tämä on tutkielmani keskeinen lähtökohta.
4