Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä oli ”millaisia merkityksiä aikuisten lastenkaltaisuudella voisi kulttuurisesti olla?”. Kun ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksessa kuvailin empiirisessä aineistossa esiintyviä käsityksiä, toiseen kysymykseen vastaan enemmän teoriakirjallisuuden perusteella. Käytän kuitenkin aineistossa esiintyneitä käsityksiä myös toisen tutkimuskysymyksen vastauksen raamittamiseen ja havainnollistamiseen.
Teoriaosuudessa kuvattiin kehityskulkua, jossa lapsuus on hiljalleen, noin 1900-luvun aikana, alettu erottaa omaksi, itsessään arvostettavaksi elämänvaiheekseen. Aikaisemmin historiassa lapsuutta ei välttämättä erotettu aikuisuudesta, ja lapsuus saattoi tietyn elämänvaiheen sijasta merkitä esimerkiksi riippuvaisuutta tai voimattomuutta. Lapset voitiin nähdä pieninä aikuisina, työvoimana.
Vaikka tutkijoiden näkemykset lapsuuden historiasta ovat myös vaihdelleet, käsitykset ja tutkimustieto lapsista ja lapsuudesta lisääntyivät 1900-luvun aikana joka tapauksessa merkittävästi.
Niin sanotun perinteisen ikäkäsityksen, jossa yksilön elämä jaetaan toisiaan seuraaviin ja toisistaan erillisiin lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja vanhuuden elämänvaiheisiin, katsottiin vakiintuneen noin 1900-luvun puolivälissä. Perinteisen ikäkäsityksen ymmärretiin teoriaosuudessa säilyttäneen normatiivisen voimansa nykypäivään saakka. Perinteistä ikäkäsitystä vasten aikuisuuden myöhentymisen ja aikuislasten kaltaiset ilmiöt saivat tutkimuskirjallisuudessa kielteisiä sävyjä.
Toisaalta teoriaosuudessa käytiin läpi teorioita, joiden mukaan lapsuutta oltaisiin myös ihannoitu, ja ihmisen todellinen minuus alettu paikantaa ihmisen sisällä olevaan lapseen.
Aineistossa esiintyvien käsitysten voi katsoa rikkovan perinteisen ikäkäsityksen elämänvaihemallin.
Erityisesti Hellstenille ja Takaselle lapsuus määrittyi koko elämän kestäväksi tilaksi, ja esimerkiksi Takaselle aikuiset olivat enemmän lapsia kuin aikuisia. Vastaavasti käsitykset lapsenkaltaisuudesta aikuisuudessa määrittyivät aineistossa pääosin myönteisiksi. Monia perinteisessä ikäkäsityksessä aikuismaisiksi liitettyjä ominaisuuksia, kuten itsen ja elämän kontrollointia, pidettiin aineistossa jopa näennäisesti aikuismaisina, vääristyneeseen lapseen kuuluvina ominaisuuksina, kun taas sellaiset perinteisessä ikäkäsityksessä ei-aikuismaisina pidetyt ominaisuudet kuten spontaanius ja elämään heittäytyminen määrittyivät tavoiteltavaksi, oikeaksi aikuisuudeksi. Toisaalta Takanen ja Hellsten puhuivat myös vastuullisesta aikuisuudesta, joka huomioi sisäisen lapsen. Voisi siis katsoa, että jonkinlainen perinteisen ikäkäsityksen mukainen erottelu lapsiin ja aikuisiin aineistossakin säilyi, vaikka monilta osin lapsille ja aikuisille annetut ominaisuudet vaikuttivatkin aineistossa vaihtaneen paikkaansa perinteiseen ikäkäsitykseen peilattuna.
Toisaalta tietyt perinteisen ikäkäsityksen mukaisesti aikuisuuteen kuulumattomat ominaisuudet nähtiin myös aineistossa kontrollointia vaativina, lapsenkaltaisina ominaisuuksina. Esimerkiksi Takaselle mielen osoittaminen, kuten kiukuttelu, säilyi vastuullisen aikuisen kontrollointia vaativana ominaisuutena. Tällaiset huomiot vaikuttaisivat edelleen mukailevan perinteistä ikäkäsitystä, vaikka samalla on muistettava, ettei Takaselle lapsenkaltaisuudessa sinänsä voinut olla mitään väärää, vaan vastuu lapsen toiminnasta oli aina aikuisella.
Lapsenkaltaisuus nähtiin aineistossa aikuisuutta todellisempanakin tilana. Lapsenkaltaiseen tilaan yhdistettiin esimerkiksi totuudellisuus, aidot tunteet ja tarpeet sekä aito minuus.
Teoriakirjallisuudessa syitä ihmisen minuuden paikantamiselle ihmisen sisällä olevaan lapseen etsittiin etenkin psykologisen teorian kehittymisestä ja valtavirtaistumisesta, terapeuttisesta kulttuurista. Erityisesti Freudin psykoanalyyttisen teorian katsottiin muuttaneen käsityksiä lapsuuden vaikutuksesta ihmisen myöhempään elämään. Psykoanalyyttisen teorian myötä kuvattiin kehittyneen ymmärrys lapsuuden kokemusten vaikutuksesta nykyhetkessä alitajunnan tasolla.
Kuten pohdinta-osiossa esitän, mielestäni on varteenotettavaa pohtia, onko myös sisäisen lapsen näkeminen ihmisen todellisena minuutena tämän kehityskulun perillinen.
Myös muut yhteiskunnalliset kehityskulut ovat voineet vaikuttaa lapsuutta ja lapsenkaltaisuutta kohtaan koettuun kiinnostukseen. Terapeuttisen kulttuurin kuvattiin teoriaosuudessa kehittyneen rinta rinnan moderniteetin kanssa. Moderniteettia kuvasivat muun muassa perinteiden merkityksen heikkeneminen, valintojen runsaus sekä institutionaalinen refleksiivisyys, eli taipumus tarkastella ja uudelleenjärjestellä uuden tiedon valossa eri sosiaalisen elämän osa-alueita. Perinteiden rapautuessa ja toimintaympäristön jatkuvasti muuttuessa oman minuuden tarkastelu ja refleksiivisen projektin muodostaminen voi muodostua keskeiseksi elämänkulun jaksottajaksi. Jos samalla psyyken ymmärretään rakentuvan oleellisesti lapsuudenaikaisten tapahtumien päälle, refleksiivinen tarkastelu kohdistunee merkittävältä osin lapsuuteen ja sen vaikutuksiin nykyhetkessä.
Tässä yhteydessä osuva voi olla myös Blattererin huomio siitä, että jatkuvasti muuttuvan toimintaympäristön keskellä oma minuus saattaa muodostua ainoaksi pysyvyyden lähteeksi.
Blattererin kuvaaman kahden aikuisuuden käsityksen (ks. luku 2.2.4.2) tavoin epävarma, muuttuva ympäristö saattaa näyttäytyä epäautenttisena, ja pysyvyyden lähde, oma minuus ja muut psyykkiset kokemukset, autenttisempina. Blattererin ajatuksista edelleen ammentaen, pohdinnan arvoista myös on, onko lapsenkaltaisuuden arvostaminen, esimerkiksi aikuislasten elämäntyylin muodossa, oikeastaan adaptiivinen suhtautumistapa nuorten aikuisten aiempaa epävarmempaan yhteiskunnalliseen asemaan. Blattererin ja Marynkin mukaan esimerkiksi valmius muuttua voi olla nykyaikaisessa työelämässä adaptiivisempaa kuin perinteiseen aikuisuuteen liitetty vakaus ja lojaliteetti.
Lapsenkaltaisuuden arvostamisessa voinee siis olla kyse myös uudenlaisen aikuisuuden määrittelystä (Blatterer). Vaikka Blatterer korosti nykyaikaisen aikuisuuden analyysissaan rakenteellisia tekijöitä, normit, arvot ja ihanteet saattavat olla muutoksessa myös ilman yhteiskunnan rakenteiden muutokseen pakottavaa vaikutusta. Autio ja Vänskä (2009, 65–65) kysyvät, onko infantilistisessa eetoksessa mahdollisesti kyse myös pyrkimyksestä irtautua
”aikuisten maailmaa” rajoittavista ajattelutavoista ja kategorisoinneista ”lasten maailman”
avoimuuteen – ja miksi se, että aikuiset ja lapset pitävät samoista kulutustuotteista, merkitsisi aikuisuuden katoamista?
Perinteisen ikäkäsityksen mukaisen aikuisuuden ja uudenlaisen aikuisuuden, jossa lapsenkaltaiset ominaisuudet ovat sallittuja ja tavoiteltaviakin, välistä määrittelykamppailua on mielestäni
nähtävissä myös lapsenkaltaisuuden käsittelyssä eri medioissa. Kun lapsenkaltaisuus esiintyy esimerkiksi lehtijutuissa kielteisessä valossa, taustaoletuksena vaikuttaisi olevan perinteisen ikäkäsityksen normatiivisuus: aikuisten ei esimerkiksi tulisi räyhätä (HS 31.7.2020), loukkaantua tunteiden vallassa (HS 17.12.2019) tai syytellä muita vastuuttomasti (YLE 7.10.2020). Kun taas kyse on myönteisestä lapsenkaltaisuudesta, taustalla vaikuttaisivat olevan lapsuuden kultin mukaiset ajatukset: aikuinen voi olla esimerkiksi lapsenkaltaisesti utelias tai vilpitön (Lapin Kansa 14.01.2017), innokas oppimaan uutta (YLE 22.10.2020) tai kykenemätön kontrolloimaan elämää (YLE 27.9.2018). Toisaalta lehtijutuissa siis perinteisen ikäkäsitys nostaa päätään ja lapsenkaltaisuus määrittyy aikuisuudessa kielteiseksi, yhtäältä taas haetaan uudenlaista, ymmärtäväisempää ja idealisoivaakin suhtautumistapaa lastenkaltaisuuteen. Blattererin näkemysten mukaisesti tällaisissa puhetavoissa voinee olla kyse aikuisuuden määreitä koskevasta kamppailusta.
Mahdottomana en pitäisi myöskään sitä, että perinteinen ikäkäsitys nostetaan keskusteluareenoilla esille silloin, kun aikuiset eivät kykene täyttämään perinteisiä määreitä – kuten uutisoinnissa Thunbergista –, ikään kuin osoituksena perinteisen ikäkäsityksen ongelmallisuudesta. Thunbergia koskevassa uutisoinnissahan juuri lapset näyttäytyivät lopulta aikuisia kykenevämpinä aitoon kypsyyteen. Vaikka asetelmassa aikuisilta näennäisesti peräänkuulutetaan perinteisiä määreitä, voi kyseessä olla myös keino alleviitata perinteisten määreiden keinotekoisuutta.