Haavoittuneisuus

Haavoittuneisuuteen on yhdistetty maininnat haavoittuneesta lapsesta, eli kaltoinkohtelun seurauksena kehittymättömäksi jääneestä lapsesta. Haavoittuneisuus voi aikuisiällä ilmetä esimerkiksi riippuvaisuutena isä- tai äitihahmoista tai voimakkaina, lapsenomaisina tunteina, joita yksilö ei kykene käsittelemään. Haavoittuneisuuteen olen yhdistänyt myös aineiston samantapaiset maininnat halveksitusta ja petetystä lapsesta. Haavoittuneisuus jakautuu epäitsenäisyyteen (G = 46), ruumiin, tunteiden ja kokemusten kieleen (G = 25), vääristyneeseen todellisuuteen (G = 28) ja häiriintyneeseen emotionaaliseen kasvuun (G = 3).

4.3.1.1 Epäitsenäisyys

Hellstenin ja Takasen tapaan Miller näkee epäitsenäisyyden lapsenkaltaisena. Epäitsenäisyys jakautuu riippuvaisuuteen (G = 39), liialliseen tarvitsevuuteen (G = 17) ja avuttomuuteen (G = 4).

Aikuisiällä lapsenkaltainen riippuvaisuus voi olla esimerkiksi riippuvaisuutta omista lapsista tai joko todellisista tai kuvitelluista vanhemmista. Liiallisella tarvitsevuudella taas tarkoitetaan esimerkiksi omien lasten tai potilaiden kautta omien, lapsuudessa tyydyttymättä jääneiden tarpeiden tyydyttämistä.

“Kaksikymmentä vuotta jatkuneen terapeuttisen toimintani aikana olen yhä uudelleen kohdannut lapsuudenkohtalon, joka näyttää minusta luonteenomaiselta auttajan ammatissa toimiville ihmisille.

1. Näillä ihmisillä on ollut tunne-elämältään syvästi epävarma äiti, jonka emotionaalinen tasapaino on ollut riippuvainen lapsen tietynlaisesta käyttäytymisestä tai tietystä olemisen tavasta. - - - Tällaiset lapset kehittävät ja täydellistävät sopeutumiskykyään, ja heistä ei ainoastaan tule äitinsä äitejä (uskottuja, lohduttajia, neuvonantajia, tukijoita), vaan he ottavat myös vastuun sisaruksistaan

ja muodostavat lopulta aivan erityisen herkän vastaanottimen toisten ihmisen tarpeiden tiedostamattomille merkeille. - - - Tämä herkkä ja pitkälle erikoistunut vastaanotin auttoi lasta aikanaan selviämään hengissä ja ajaa hänet myöhemmin aikuisena usein hankkimaan auttajan ammatin. Siinä piilevät kuitenkin myös häiriytymisen juuret. Se ajaa auttajaa yhä uudelleen pyrkimään lapsudessa tyydyttymättömiksi jääneiden tarpeiden tyydyttämiseen toisten ihmisten,

vanhempien sijaisten, esimerkiksi potilaiden välityksellä.” (Miller 1996, 56–58.)

Lapsen avuttomuudella tarkoitetaan sitä, ettei lapsi kykene vaikuttamaan lapsuutensa olosuhteisiin.

Kokemus avuttomuudesta voi säilyä tukahdutettuna aikuisiän psyykessä ja ohjata aikuisen toimintaa, vaikka aikuinen voisi muuten jo vaikuttaa enemmän olosuhteisiinsa.

“Me kaikki olemme lapsuutemme vankeja riippumatta siitä, tiedämmekö, aavistammeko vai kiellämmekö sen tai emmekö tiedä siitä vielä mitään. Tieto siitä, että meillä on mahdollisuus vapautua vanhojen loukkausten seurauksista, menee perille sitten kun useammat ihmiset ovat kokeilleet sitä tietä ja huomanneet, että sitä on mahdolista kulkea. Tietenkin vastarinta tätä tietä kohtaan on hyvin voimakas, koska me kaikki pelkäämme torjumaamme historiaa ja oman lapsen

avuttomuutemme näkemistä.” (Miller 1996, 45.) 4.3.1.2 Ruumiin, tunteiden ja kokemusten kieli

Haavoitetun lapsen kuvataan voivan kommunikoida ainoastaan ruumiin, tunteiden ja kokemusten kielellä. Ruumiin, tunteiden ja kokemusten kieli kontrastoidaan kielelliseen ilmaisuun ja teorioihin.

“Monet terapeutit, jotka ovat kyllä tajunneet psykoanalyysin heikkouden mutteivät ole tunteneet mitään muitakaan käyttökelpoisia välineitä, alkavat nykyään yhä enemmän kohdistaa huomiota

haavoitettuun lapseen. He oivaltavat, että tämä lapsi voi puhua vain ruumiin, tunteiden ja kokemusten kielellä. Heiltä puuttuu usein kuitenkin vielä omakohtainen kokemus, joten he eivät voi

täysin ymmärtää, että ja miksi perinteisten koulukuntien tekniikat eivät ole koskaan voineet tehokkaasti kohdata noita primaareja tosiasioita.” (Miller 1996, 16.)

Tämän luokan alaluokkia ovat psyykkisperäiset oireet (G = 11) ja väkivaltaisuus (G = 4).

Psyykkisperäisillä oireilla tarkoitetaan haavoittuneisuuden ilmenemistä ruumiillisena tai psyykkisenä oirehdintana.

“Itse asiassa useimmat sairaudet eivät ole muuta kuin aikoinaan halveksitun lapsen hyväksyttyä kieltä, yhteiskunnan vakavasti ottama ja sairaskassojen jättiläiskoneistojen hyväksymä tapa, jolla aikoinaan kiusattu, petetty lapsi voi saada äänensä kuuluviin. Hän voi tehdä sen kuitenkin vain sillä

ehdolla, että sairauden syistä vaietaan. - - - Aikuisen sairaudet voivat olla kehotuksia hyvin varhaisen hädän huomioon ottamiseen.” (Miller 1996, 34–35.)

Väkivaltaisuutta – niin yksilön kuin esimerkiksi valtioidenkin väkivaltaisuutta – Miller pitää niin ikään yhtenä tapana, jolla haavoittuneisuus voi tulla epäsuorasti esiin.

“Näin apua etsivien hämmennys [jungilaisiin teorioihin tukeutumalla] vain suuresti lisääntyy sen vuoksi, että väkivallan todellisia syitä ei koskaan tohdita selvittää, koska ne kyseenalaistaisivat omat vanhemmat, jotka aikoinaan tukahduttivat lapsen jokaisen vastalauseen raakaa väkivaltaa käyttämällä tai muilla keinoilla. Väkivalta ei nimittäin ole mitään muuta kuin väheksytyn lapsen

kielletyn mutta oikeutetun raivon tukahduttamisen tulos. - - -” (Miller 1996, 14. Lyhennetty.) Kuva 22: Ruumiin, tunteiden ja kokemusten kielen alaluokat:

väkivaltaisuus ja psyykkisperäiset oireet.

4.3.1.3 Vääristynyt todellisuus

Vääristyneellä todellisuudella viitataan todellisuuden virheelliseen havaitsemiseen, ja se vertautuu Hellstenin epäautenttisuuden ja Takasen eristäytymisen luokkiin. Vääristynyt havaitseminen voi kohdistua niin ulkoiseen todellisuuteen kuin omiin tunteisiin, tarpeisiin ja minuuteenkin. Oman minuuden vääristyneisyys, valeitse, on mainintojen runsauden (G = 23) vuoksi erotettu omaksi alaluokakseen.

Vääristynyt havaitseminen voi olla seurausta esimerkiksi siitä, ettei yksilöllä ole lapsuudessaan ollut mahdollisuutta ilmaista aitoja kokemuksiaan.

“Jos lapsi ei uskalla kokea ja ilmaista omia aitoja tunteitaan, tuloksena on pysyvä sidos, joka ei salli minkäänlaista irtautumista. Näin vanhemmat ovat lapsen valeitsessä saaneet tavoittelemansa vahvistuksen, korvikkeen puuttuvalle itsevarmuudelleen, ja lapsi, joka ei ole voinut lainkaan rakentaa omaa itsevarmuuden tunnetta, on ensin tietoisesti ja sitten tiedostamattomasti riippuvainen vanhemmistaan. Hän ei voi luottaa omiin tunteisiinsa, hänellä ei ole niistä mitään kokemusta, hän ei tunne todellisia tarpeitaan, hän on mitä suurimmassa määrin itse itselleen vieras. - - - Vanhempien perintönä hänellä ovat tiedostamattomat, torjutut muistot, jotka pakottavat hänet syvästi kätkemään

itseltään oman aidon itsensä. - - -” (Miller 1996, 64. Lyhennetty.)

Valeitsen alaluokaksi on erotettu ulkoaohjautuminen (G = 6), jolla tarkoitetaan Hellstenin ulkoaohjautumisen luokan tapaisesti itsen määrittelyä saavutusten ja suoritusten kautta.

Kuva 23: Vääristyneen toiminnan alaluokkana on valeitse, ja sen alaluokkana ulkoaohjautuminen.

“- - - Niin kauan kuin ihminen halveksii toisia ja yliarvostaa omia saavutuksiaan (“tuo ei kyllä pysty samaan kuin minä”), hän ei joudu kokemaan surua siitä, ettei häntä ole rakastettu muuta kuin suoritustensa takia. Grandiositeetin avulla ihminen voi edelleen ylläpitää illuusiota siitä, että häntä

on rakastettu. Surun välttäminen grandiositeetin avulla johtaa kuitenkin siihen, että ihminen itse syvimmiltään pysyy halveksittuna. Hänenhän on halveksittava kaikkea, mikä hänessä itsessään ei ole suurenmoista, hyvää ja kunnollista. Siten hän elää jatkuvasti lapsuutensa yksinäisyydessä: hän halveksii voimattomuutta, heikkoutta, epävarmuutta, lyhyesti sanoen avutonta lasta itsessään ja toisessa. Pieni, avuton, voimattomana toisten armoilla oleva mutta myös hankala tai vaikea lapsi

pysyy halveksittuna.” (Miller 1996, 178–179. Lyhennetty.)

4.3.1.4 Häiriintynyt emotionaalinen kasvu

Häiriintyneellä emotionaalisella kasvulla viitataan tunne-elämän kehittymättömyyteen, kuten aikuisiällä esiintyviin voimakkaisiin, lapsenkaltaisiin tunteisiin, joita aikuinen ei kykene käsittelemään.

“Hän [lapsi] ei vielä pysty näkemään itsensä kieltämisen mekanismia, ja lisäksi hän päinvastoin kuin aikuinen kokee rajut tunteensa todella uhkaaviksi, jos häneltä puuttuu turvallinen, eläytyvä ympäristö. Tosin aikuinenkin voi pelätä tunteitaan kuin lapsi niin kauan kuin hän ei ole tietoinen tuon pelon syistä. - - - Mutta juuri sen vuoksi, että lapsen tunteet ovat niin voimakkaita, niiden tukahduttaminen ei voi jäädä ilman vakavia seurauksia. Mitä vahvempi vanki, sitä paksumpia pitää

olla vankilan muurien, jotka vaikeuttavat myöhempää emotionaalista kasvua tai kerrassaan estävät sen.” (Miller 1996, 120–121. Lyhennetty.)

4.3.2 Tunteet ja tarpeet

Kuten häiriintyneen emotionaalisen kasvun kohta viitoittaa, myös Miller puhuu aikuisiälläkin ilmenevistä lapsen tunteista ja tarpeista. Toisin kuin Hellsten ja Takanen, Miller ei kuitenkaan eksplisiittisesti totea kaikkien tunteiden ja tarpeiden olevan peräisin lapsesta tai lapsenkaltaisia.

“Recovery-liikkeen [uskonnollinen ja institutionaalisen psykiatrian vastainen liike] harjoittajat tuskin millään tavalla voivat vapauttaa ihmisiä torjunnan vaikeista seurauksista, kun he niin yksityisissä kuin ryhmäkeskusteluissakin estävät lapsen tunteiden esiinpääsyn. He valitsevat

mieluummin abstraktin sanaston ja puhuvat ja kirjoittavat esimerkiksi ’toimintahäiriöisestä perheestä’, jotteivät päästäisi esiin konkreettisia syytöksiä vanhempia vastaam – todennäköisesti siksi, että he yhä edelleen pelkäävät vanhempia niin suuresti itse tietämättä, että pelkäävät ja miksi

pelkäävät. Kun he eivät vielä koskaan ole kokeneet heihin lapsena kohdistunutta uhkaa

puolustuskyvyttömän lapsen tuntein, he ehkä pohjimmiltaan epäilevät, että tällaista uhkaa ei ole ollut olemassakaan. - - -” (Miller 1996, 25. Lyhennetty.)