Laajan vastuun etiikka

Nimensä mukaisesti laajan vastuun etiikka pohtii tutkimuksen laajem-pia yhteiskunnallisia, historiallisia ja ekologisia vaikutuksia. Mitä seu-rauksia tutkimuksen tuloksilla voi olla? Voiko tutkimuksen tuloksilla

saada tahattomasti aikaan vahinkoa, harmia tai haittaa yksilöille tai yh-teisöille? Onko tutkimuksella globaaleja vaikutuksia? Ottaako se tulevien sukupolvien oikeudet huomioon? Tulisiko tutkimusta tehdä lainkaan?

Koska tutkijanetiikka kieltää vääristelemästä tutkimustuloksia, ainoa vaihtoehto on jättää tekemättä tai julkaisematta sellainen tutkimus, joka saattaisi aiheuttaa vahinkoa.

Entä kuinka vakava potentiaalisen vahingon tulee olla, jotta tutkijal-la on velvollisuus jättää tutkimus julkaisematta? Mitä eroa on atomi-pommilla ja kieliryhmän syrjimisellä? Tässä yhteydessä on mielekäs-tä tuoda esiin, miten pohdinta tutkijan laajasta vastuusta alkoi. Niin kutsuttu Manhattan-projekti sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, joka sai alkunsa, kun natseja paennut unkarilainen fyysikko Leo Szilard sai Albert Einsteinin vakuuttuneeksi siitä, että Otto Hahnin saamia tulok-sia atomin halkaisemisesta voisi soveltaa sodankäynnissä. He kirjoitti-vat yhdessä presidentti Rooseveltille kirjeen, jossa vakuuttikirjoitti-vat tämän atomipommia koskevan tutkimuksen tarpeellisuudesta. Oli kehitettävä atomipommi ennen natsi-Saksaa.

Kysymys tutkijoiden laajasta vastuusta nousi, kun suuri yleisö ha-lusi selvittää, mikä oli tutkijoiden moraalinen vastuu, kun Yhdysvallat lopulta pudotti atomipommit vuonna 1945 sodassa Japania vastaan sellaisessa tilanteessa, jossa Saksa ei enää ollut sotilaallinen uhka. Oli myös jo käynyt ilmi, ettei Saksalla edes ollut atomipommia. Manhattan- tutkimusprojekti johti satojen tuhansien siviilihenkilöiden kuolemaan.

Olivatko tutkijat ja atomipommin kehittäjät siis moraalisessa vastuussa tapahtuneesta? Kysymys tutkijoiden yleisestä moraalisesta vastuusta ase-tettiin tämän jälkeen uudelleen.

Julkisuudessa Manhattan-projektin tutkijat esittivät, etteivät he tien-neet, että pommilla voisi olla tuhoisia vaikutuksia. He siis vähättelivät moraalista vastuutaan vetoamalla tiedolliseen argumenttiin. Moraali-filosofiassa on vaikeampaa perustella vastuuta, jos tekijällä ei ole ol-lenkaan tietoa tekonsa todellisesta luonteesta ja sen seurauksista. On kuitenkin epäuskottavaa, että tutkijat eivät ymmärtäisi, että pommilla voi pommittaa. Kävikin ilmi, että atomipommin vaikutuksia testattiin Yhdysvalloissa etukäteen, myös ihmisillä (Roelcke & Maio 2004). Esi-merkiksi Vanderbiltin yliopistossa 800:lle raskaana olevalle naiselle

annettiin radioaktiivista rautaa, jotta saatiin selville radio aktiivisuuden vaikutus sikiöön (Eaton & Kennedy 2007, 39). Tutkijat siis tiesivät atomi pommin seurauksista ihmisille ja osallistuessaan tutkimukseen myös hyväksyivät sen, että tutkimuksen kuluessa vahingoitettiin oman maan kansalaisia, naisia ja lapsia.

Vaikka nykypäivänä tällaiset toisen maailmansodan aikaiset tapahtu-mat tuntuvat ehkä kaukaisilta ja niiden pohtiminen voi vaikuttaa tarpeet-tomalta, liittyy tapahtumien taustalla oleviin kysymyksen asetteluihin ja oletuksiin ajankohtainen piirre, jota on syytä pohtia myös kieli tieteessä.

Kuten tuolloin niin myös nyt juuri uudet teknologiat luovat sellaisia uusia mahdollisuuksia ja toimintoja, joiden yhteydessä vanhat oletuk-set moraalista ja moraalisesta toiminnasta on tarkistettava. Juuri van-hat yleisesti hyväksytyt moraaliset näkökannat nimittäin mahdollistivat laaja mittaisen tuhon jättäessään katveeseen suoraan totuttuihin peri-aatteisiin sopimattomat uudet ilmiöt. Manhattan-projektin mahdollinen vastine kielitieteessä voisi olla vaikkapa se, millä lailla kielen tutkijat, jot-ka osallistuisivat esimerkiksi kielellistä profilointia suorittavan ohjelmis-ton tekoon, olisivat moraalisesti vastuussa sen käytöstä ja seurauksista, jos ohjelmistoa käytettäisiin vaikkapa vakaumukseltaan tietyn ihmis-ryhmän vainoamiseen ja tuhoamiseen.

Toisena esimerkkinä voi esittää lääkärin ammattietiikan kehittymi-sen. Hippokrateen vala ja sitä seurannut tutkimuseettinen kirjallisuus (esim. Percival 1803) pitivät lääkärin oikeutta toteuttaa lääketieteellisiä toimenpiteitä potilaalle ensisijaisena suhteessa potilaan oikeuksiin. Jos lääketieteellisen toimenpiteen tekeminen vaatisi valehtelemista tai to-tuuden peittelyä potilaalta, lääkäri olisi suorastaan velvollinen valehte-lemaan. Tämä käsitys oli yleisesti niin hyväksytty, että vaikka 1920- ja 1930-luvuilla sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa jotkut harvat ehdot-tivat tutkimuseettistä normistoa ja potilaiden hyväksynnän pyytämistä tutkimuksiin, valtaosa tiedeyhteisöstä piti tällaista rajoittavaa koodistoa tarpeettomana ja jopa tieteen hengen vastaisena. Tieteellinen yhteisö piti siis oikeutenaan tehdä kokeita haavoittuvaisilla ryhmillä, kuten lap-silla, psykiatrisilla potilailla, värillisillä ja köyhillä. Manhattan-tapaus ja natsi-Saksan keskitysleirien epäinhimilliset kokeet olivat tämän laajasti hyväksytyn asenteen ääri-ilmentymiä. Vasta järkyttävien tapahtumien

kautta suuri yleisö tuli tietoiseksi siitä, että tarvitaan yleiseettiset nor-mistot, jotka takaavat, että raskaana oleva nainen voi mennä synnytys-sairaalaan eikä hänen tarvitse pelätä, että häneen ruiskutetaan hänen tietämättään myrkkyä. Hän voi myös lähettää lapsensa logopedille ja olla täysin varma, että siellä ei testata salaa sähköshokkien vaikutusta ääntämiseen.

Vallitseva käsitys viime vuosisadalla siis oli, että tieteen tekijöillä on erityisiä oikeuksia pyrkiessään tietoon, mikä näkyi edellä esitetyn lisäksi muun muassa alkuperäiskansojen ja kielten tutkimuksessa. Antropo-logisessa kielitieteessä ja muussa kenttätutkimuksessa rokottamatto-mien alkuperäiskansojen pariin mentiin välittämättä seurauksista.

Länsimaisten lähetyssaarnaajien ja tutkijoiden tuomat virukset ovatkin tuhonneet kieliyhteisöjä mittakaavassa, jota esimerkiksi Tierney (2000) on verrannut kansanmurhaan.

Einstein, joka katui osallisuuttaan atomipommin kehityksessä, oli yksi ensimmäisistä, jotka ehdottivat tutkijan etiikan täyden vastuun mal-lia. Tämän mallin perusajatus on, että voi olla olemassa sellaisia asioita, joita ihmiskunnan ei tulisi tutkia, ja esineitä, joiden valmistus ohjetta ihmisillä ei tulisi olla. Tieteellisellä tiedolla voi olla yhteisön näkö-kulmasta epätoivottavia seurauksia, tai tieteellisen tutkimuksen tulos voi luonteeltaan olla sellainen, että se loukkaa keskeisiä arvoja. Tällai-sia ovat esimerkiksi ihmisen kloonaus sekä biologiset ja autonomiset aseet. Kielen tutkimuksessa vastaavanlaisia alueita voivat olla ihmisten yksityisyyteen ja autonomisuuteen kajoavat digitaaliset profilointi- ja manipulointi ohjelmat. Täyden vastuun malli tarkoittaa, että kullakin tutkijalla on vastuu toimia moraalisesti, myös silloin kun vallitseva eet-tinen koodisto ei vielä ole virallisesti rajoittanut tieteellistä tutkimus-ta. Tieteessä tutkijan voidaan aina ajatella olevan uuden tiedon äärellä;

vanhan tiedon toistaminen yksinomaan ja sellaisenaan ei ole tieteen tavoite. Loogisesti vanhat eettiset koodistot eivät voi sisällyttää itseensä sitä, mitä vielä ei tiedetä. Yksittäisen tutkijan vastuu on siten aina pohtia tutkimuksensa seurauksia: Einsteinin mukaan tutkija on vastuussa siitä tiedosta, jonka hän saattaa yhteisön ulottuville.

Myös toisenlaisia näkemyksiä on esitetty. Esimerkiksi Wiberg (2006, 265) esittää, että tutkijaa ei voi laittaa yksin vastuuseen muiden teoista,

vaikka ne perustuisivatkin hänen tutkimuksensa tuloksille. Tämän nä-kemyksen mukaan tutkija ei kanna muiden toimijoiden moraalista taakkaa yksinkertaisesti siksi, ettei hänellä ole valtaa määrätä heidän tekojaan. Tiedon jakaminen ei implikoi vastuuta sen käytöstä.

Graham (1978), joka on paljon pohtinut laajaa etiikkaa, on kuitenkin eri mieltä ja esittää, että tutkija on aina moraalisesti vastuussa tutkimuk-sensa seurauksista. Hän antaa esimerkin: Natsi-Saksan vallan aikana tut-kija löytää perinnöllisen Tay-Sachsin taudin juutalaisten perimästä. Koska natsi-Saksan poliittisessa kontekstissa tiedon julkaisemisen seuraukset voidaan arvioida ja tutkija siten voi tehdä moraalisen valinnan, on hän myös vastuussa siitä, että hänen tutkimustaan käytettäisiin vähemmistön etnisessä puhdistuksessa (ks. myös Lötjönen 1999; Konstenius 2014).

Wiberg ja Graham ehkä puhuvat eri mittakaavoissa, ja siksi päätel-mät eroavat. Laajan vastuun etiikan keskustelussa on mielekästä pohtia, olisiko oma tutkimus vahingon väline, välittäjä tai sen aiheuttaja. Tu-hon ja vahingon välineitä voivat olla autot, tietokoneet ja muut erilaiset arkiesineet, joita ilman emme ehkä voisi nyky-yhteiskunnassa toimia.

Autonomiset aseet tai vainottujen ryhmien automaattiseen kielen tun-nistamiseen kehitetyt välineet taas ovat välittömiä vahingon aiheuttajia:

niiden sovellusalue on vahingon aiheuttaminen.

Kielitieteessä ja antropologiassa Grahamin esimerkkiä on usein käy-tetty havainnollistamaan yhteiskunnallisen tiedostamisen merkitystä.

Julkaistua tietoa voi mahdollisesti käyttää haavoittuvaista ryhmää vas-taan. Esimerkiksi Dorian (1993) painottaa, että tutkimus tehdään aina tietyssä historiallisessa ja poliittisessa kontekstissa,⁴ jota kielentutkijan tulee pohtia kieliyhteisön etujen näkökulmasta. Myös Linguistic Society of America -yhdistyksen⁵ virallisten ohjeiden mukaan kielentutkijan tulee arvioida tutkimuksensa mahdollisia sosiaalisia ja poliittisia seurauksia.

Pietarisen ja Launiksen (2002) mukaan tutkijan on kehitettävä en-nakoivaa näkemystietoa siitä, miten hänen tutkimuksensa tulokset voivat vaikuttaa. Vaikka tulevaisuus on arvaamaton eikä tutkija voi sitä kontrolloida, tutkija ei vapaudu eettisestä vastuusta silloin, kun hän itse uskoo, että tutkimustuloksia voidaan käyttää keskeisiä ihmisarvoja louk-kaavalla tavalla. Pietarisen näkemyksen mukaan tutkijan velvollisuuk-siin kuuluu kehittää näkemystietoa oman tutkimuksensa mahdollisista

vaikutuksista. Näkemystiedon kehittäminen kuuluu siis hänen mieles-tään tutkijan ammattitaitoon ja ammattietiikkaan.

Näkemystiedon kartuttamiseksi tutkimus tulisi aloittaa eettisillä kysymyksillä. Creswellin ja Creswellin (2017) mukaan tutkijan tulee pohtia esimerkiksi sitä, mikä tutkimuksen tarkoitus on. Jos tutkija ei keksi mitään funktiota tutkimukselleen ja näkee sen turhana, silloin se on yhteiskunnallisten varojen haaskausta ja hänen tulisi harkita jota-kin muuta tutkimuskysymystä. Jos taas tutkimuksella on ainajota-kin yksi merkittävä anti, silloin sillä on myös seurauksia. Tätä seurausta ja sen yhteis kunnallisia sidoksia tutkijan on pohdittava eri näkökulmista. Täl-lainen tutkimuseettinen pohdiskelu koskee niin perus- kuin soveltavaa-kin tutkimusta.

Wolfram (1993, 227) on muotoillut ”kielitieteellisen kiitollisuus-periaatteen”. Sen mukaan on mukaan kielentutkija on aina kiitolli-suudenvelassa sille yhteisölle, jolta on kerännyt datan, ja on näin ollen velvollinen myös toimimaan yhteisön parhaaksi (ks. Lingvistinen etno-grafia toimintayhteisöissä; Kielten dokumentointi ja kieliopin kuvaus;

Antropologinen lingvistiikka tk.). Siksi kielentutkimuksessa tulisi hä-nen mukaansa aluksi pohtia tutkimusongelmaa ja tutkimusasetelmaa tutkittavan kieli ryhmän etujen perspektiivistä. Onko tutkimukseen va-littu käsitteistö tutkittavan yhteisön identiteetin ja etujen mukainen?

Millaisessa sosiopoliittisessa kontekstissa tutkimusta tehdään? Voiko tutkimuksen julkaisemisesta koitua haittaa ryhmälle? Miten siitä koi-tuisi etua? Wolframin (mt.) näkemys tutkijan eettisistä velvollisuuksista on siten Pietarisen ja Launiksen (2002) käsityksiä vaativampi: tutkijan ei ainoastaan tule varoa tekemästä haittaa, vaan hänen tulee tutkimuk-sellaan pyrkiä saamaan aikaan hyviä asioita kieliyhteisölle.

Joskus tutkimuksen päämäärä itse asiassa on vahingoittaa tai hei-kentää tutkittavaa ilmiötä. Rikollisuutta, korruptiota, ihmiskauppaa tai köyhyyttä tutkivan on yleensä moraalista asettaa kysymyksensä siitä näkökulmasta, miten ilmiötä vähennetään, eikä suinkaan siitä, miten sitä lisättäisiin. Kielitieteessä tällaisia päämäärähakuisia tutkimusalueita ovat esimerkiksi seksistinen kieli, propaganda tai vähemmistön ihmis-arvoa alentava terminologia. Vahingoittamisen kieltävän imperatiivin seuraaminen sokeasti olisi epäeettistä tässä kontekstissa. Laajan vastuun

eettisten kysymysten luonteeseen kuuluukin, että laajan vastuun pohdin-taa ei voi mekaanisesti sovelpohdin-taa ja kopioida muista tutkimuksista. Uusi tutkimus on usein ainutlaatuinen, ja sillä on muuttuvassa maail massa uusia suhteita, joita ei aikaisemmissa tutkimuksissa ole ollut (Graham 1981; Löppönen 1991; Wiberg 2006; Pietarinen & Launis 2002). Laajan vastuun etiikka edellyttää yhteiskunnallista – ja nykyään myös globaalia ja teknologista – valveutuneisuutta. Uudet teknologiat mahdollistavat uusia tapoja vahingoittaa tai edistää erilaisten kieliyhteisöjen hyvinvointia.

4.4. Tutkimusetiikka

Toisen maailmansodan jälkeen tieteellisessä yhteisössä syntyi yksi-mielisyys siitä, että tieteellistä tietoa ei ole oikeutta hankkia millä hinnalla hyvänsä. Ihmisarvojen ja eettisten normien on ohjattava tutkimus asetelmien suunnittelua ja rajoitettava vahinkoa aiheuttavien tekniikoiden käyttöä. Natsi-Saksassa tehdyt ihmisyyttä vastaan rikkovat lääketieteelliset kokeet olivat nousseet Nürnbergin oikeudenkäynnin kautta yleiseen tietoisuuteen.⁶ Myös YK:n yleismaailmalliset ihmis-oikeudet kirjoitettiin, jotta historia ei toistaisi itseään. YK:n yleinen ja universaali ihmisoikeusjulistus määrää kaikille ihmisille yhtäläiset oi-keudet; artiklassa 7 säädetään erityisesti ihmisen oikeudesta itse päättää siitä, osallistuuko hän tieteelliseen tutkimukseen.⁷ Yleiset luonnolliset ja luovuttamattomat ihmisarvot ja ihmisen oman tahdon kunnioitus ohjaa-vat siis nykyään tutkimusetiikkaa. Yleinen periaate on se, että ihmisen tulee antaa tietoon perustuva suostumuksensa tutkimukseen. Suostu-muksen ja tiedon tulisi ideaalisti kattaa kaikki tutkiSuostu-muksen kuluessa tehdyt toimenpiteet ja prosessit, joita ovat muun muassa aineistojen kerääminen, käsittely, säilytys ja julkaiseminen. Tutkija voi huomata tässä – kuten joskus muuallakin tutkimuksessaan – normiristiriidan.

Toisaalta alalla ehkä kehotetaan säilyttämään aineistot jatkotutkimus-käyttöön, mutta samalla halutaan lisätä tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden oikeutta hallita omia tietojaan.

Suhteessa moneen muuhun ihmistieteen alaan kielitiede on ollut var-sin turvallista osallistujille, ja tieteenala on säästynyt alaa ravisuttavilta

skandaaleilta. Ihmisarvon kunnioittamisen normi on kuitenkin johtanut myös kielentutkimuksessa arvioimaan esimerkiksi termejä, joilla kenttä-tutkimuksessa nimitetään tutkimukseen osallistuneita. Vaux ja Cooper (1999) sekä Munro (1998; 2000) toteavat, että esi merkiksi termillä informant (suom. informantti) voi olla englannin kielessä ikävä kon-notaatio, sillä termiä käytetään myös poliisin informantista ja vakoilu-informantista. Tämä käyttöyhteys voi luoda vaikutelman ihmisestä, joka salaa, epäeettisesti tai vastoin kieliyhteisönsä tahtoa antaa tutkijalle informaatiota kieliyhteisön kielitiedosta. Toisaalta termi on yleisessä käytössä muun muassa sosiolingvistiikassa, eikä siihen ainakaan suo-malaisessa kontekstissa liity väärinymmärryksen vaaraa. Tutkimukseen osallistuvista kielen puhujista on lisäksi käytetty mm. nimityksiä kielen-opas ja kielimestari.

Toinen kielentutkimuksessa esillä ollut teema on tutkimukseen osal-listuneiden ihmisten oikeus saada tunnustusta työstään ja tieteellisestä panostuksestaan. Vaux (2003) esittää, että kenttätutkimuksessa omasta tahdostaan ja omalla ajallaan toiminut henkilö voi kokea loukkaavana ja väheksyvänä sen, jos tutkija ei mainitsisikaan oleellista työtoveriaan lo-pullisessa julkaisussa. Vaikka tieteellinen raportti on useimmiten yksin kielentutkijan kirjoittama, on itse tutkimusprosessi ja aineisto yhteis-työn tulos. Kenttätutkimuksessa kielenoppaan rooli on siinä määrin ak-tiivinen, aikaa vievä ja tutkimusta ohjaava, että Vauxin (2003) mukaan voidaan toisinaan puhua jopa kanssatutkijan roolista. Kielenopas voi toimia jopa vuosikausia kielentutkijan rinnalla tai opettajana. Kanssa-tutkijaa olisi alentavaa kohdella nimettömänä lopullisessa julkaisus-sa. Tämä Vauxin esittämä ajatus on kuitenkin normiristiriidassa sen tutkimus eettisen normin kanssa, joka esittää, että tunnistetietoja ei tule kerätä, säilyttää tai julkistaa tarpeettomasti. Tunnisteellisten aineisto-jen käsittelystä säädetään Suomessa henkilötietolaissa (523/1999). Lain 3. §:n mukaan henkilötiedolla tarkoitetaan ”kaikenlaisia luonnollista henkilöä taikka hänen ominaisuuksiaan tai elinolosuhteitaan kuvaavia merkintöjä, jotka voidaan tunnistaa häntä tai hänen perhettään tai hä-nen kanssaan yhteisessä taloudessa eläviä koskeviksi”. TENKin (2009)⁸ mukaan perusperiaate tunnistetietojen keräämiselle ja säilyttämiselle on niiden tarpeellisuus tutkimuksessa.

Tunnustuksen antaminen kielenoppaan työlle sekä toisaalta henkilö-tietojen suojelu vaatii tasapainottelua. Joskus tieteessä tällaisessa on epä-onnistuttu totaalisesti. Esimerkiksi niin sanottu Genie-tapaus osoitti, että tutkimuksen kuluessa on otettava huomioon tutkimukseen osallistuvien luonnolliset perustarpeet ja lasten erityinen asema. Genie on pseudo-nyymi kielettömälle tytölle, joka löydettiin vuonna 1970 Kalifor niasta.

Tyttö oli ollut 20 kuukauden ikäisestä isänsä lukitsemana kellarissa.

Päivisin lapsi oli sidottu pottaan ja öisin eräänlaiseen makuu pussiin.

Lapsi oli kasvanut 13 vuoden ikään ilman sosiaalisia kontakteja ja kuu-lematta puhetta. Lapsen löydyttyä myös tutkijat kiinnostuivat hänestä, ja häntä tutkittiin useissa eri hankkeissa (esim. Curtiss 1977). Rymer (1992) ja Jones (1995) pitävät Genie-tapausta esimerkkinä häikäilemät-tömästä tieteellisestä hyväksikäytöstä. Rahoituskauden aikana useat eri tutkijat altistivat tytön ankaraan testaukseen, seuranta tutkimuksiin ja fyysisiin mittauksiin. Rahoituksen päätyttyä tutkijat hylkäsivät lapsen kasvattikotikierteeseen.

Erityisryhmiä, kuten lapsia, sairaita ja vähemmistöjä, koskevat niin muissa tieteissä kuin kielitieteessä nykyään omat tiukat tutkimus-norminsa, joiden päämääränä on muun muassa estää herkässä kasvu-iässä olevien vahingoittaminen. Suomessa painava puheenvuoro las-ten ja nuorlas-ten tutkimuksen etiikassa on Lagströmin, Pösön, Rutasen ja Vehkalahden (2015) toimittama artikkelikokoelma. Tutkimuseettisiä normistoja, joiden tavoite on kattaa erityistilanteet ja erityisryhmät, on kehitetty etenkin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Kielitieteessä ylhäältä alas sovellettavia makroeettisiä normistoja tuotetaan nykyään kiihtyvällä vauhdilla yhdistyksissä, tiedelehdissä ja yli opistoissa. Moni näkee tässä myös huolestuttavan sääntöjentehtailu-trendin. Pirttilän (2008, 85) mukaan eettiset toimikunnat ovat muuttuneet neuvoa antavista elimistä tutkimusta määrääviksi normittaviksi elimiksi, joiden ote ajan myötä vain tiukkenee. Mäkelän (2005; 2007) mukaan sää-dökset harvoin parantavat tutkittavien tosiasiallista asemaa. Tieteellisen tutkimuksen toteuttamista ne sitä vastoin hankaloittavat. Metodologisten normien ja eettisten säädösten välille onkin Mäkelän ja Pirttilän mukaan muodostumassa normikonflikti: tutkimuksen laatu kärsii, kun tutkimuk-seen sovelletaan väkisin siihen soveltumattomia normeja ja käsitteitä.

Esimerkiksi Kimmel (1996, 283) raportoi fonetiikan alaan kuuluvasta tutkijasta, joka ei saanut eettiseltä komitealta hyväksyntää eri korkeudel-la olevien äänten (joista yksikään ei ollut normaalia puheääntä korkeam-malla eikä kuuloa vaurioittavaa) esittämiselle ihmishenkilöille. Peruste oli se, että tehtävä muodostaa riskin osallistujien hyvinvoinnille. Riski liittyi tutkimukseen osallistuvien henkilöiden mahdolliseen kyllästymi-seen. Foneettinen tutkimus jouduttiin toteuttamaan eläimillä.

Linguistic Society of America -yhdistys (LSA) on varoittanut, että väkinäinen biolääketieteellisen tutkimuseettisen koodiston soveltami-nen kielitieteeseen johtaa tutkimusresurssien tuhlaukseen ja heikentää tutkimuksen laatua. Suomessa Hallamaa, Launis, Lötjönen ja Sorvali (2006) ovat huomanneet, että eettisiä normistoja on yleensä laajen-nettu lääketieteellisestä tutkimuksesta muihin tutkimusaloihin usein kuitenkaan tutkimatta empiirisesti, esiintyykö näissä muissa tutkimus-tyypeissä ylipäätään samankaltaisia eettisiä huolenaiheita. LSA⁹ on lisäk-si toistuvasti todennut, että biolääketieteestä johdettu koehenkilörooli ja henkilö vahinko-käsite ovat harvoin sovellettavissa kielitieteelliseen tutki-mukseen. Yhdistyksen mukaan kielitieteessä tutkimukseen osallistuva ihminen on usein luonnollisessa tutkimusympäristössä, minkä vuoksi positivistinen eksperimentaatio-käsitteistö ei ole sovellettavissa. Lääke-tieteen kokeellisen tutkimusasetelman mahdollisuus aiheuttaa vahinkoa ihmiselle on luonteeltaan hyvin erilainen kuin esimerkiksi lingvistisen kenttätutkijan mahdollisuus tuottaa vahinkoa kielen oppaalle. On mie-lekästä erottaa manipuloitu ja objektivoitu koehenkilö (engl. subject) kyselytutkimukseen osallistuvasta henkilöstä (engl. participant). Mitä avoimempi on kyselytekniikka, sitä suurempi itsemääräämisvara vastaa-jalla on (Fossey, Harvey, McDermott & Davidson 2002). Kyselyyn osal-listuva henkilö on siten usein tutkimuksessa subjektina, jonka ”ääni”

tosi asiallisesti kuuluu (Konstenius 2014).

Kielentutkijan kannattaa siis pohtia erilaisten normien mielekkyyttä tutkimuksessaan: Turvaavatko ne todella osallistujien oikeuksia? Hei-kentävätkö ne tutkimuksen laatua? Myös hyvin vakiintuneet käsitykset tutkimusnormeista voivat yllättäen jossakin kontekstissa osoittautua epärationaalisiksi ja epäeettisiksi. Tutkimusetiikka elää murrosta, ja sii-nä tapahtuu nyt muutoksia.

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana internet on muuttanut sitä, kuinka tutkimusetiikka tänään ymmärretään. Kun ennen kieli jaet-tiin puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen, jota puhutaan tai kirjoitetaan yksityisissä tai julkisissa yhteyksissä, tänään on erityisesti otettava huo-mioon se, millä tavalla kieli on medioitunut. Kielen sähköinen välitys-tapa ja se teknologia, joka välittää kieltä, vaikuttavat oleellisesti siihen, miten kieltä voi tai saa tutkia. Teknologioiden kehittyminen on myös mahdollistanut aivan uusia tapoja tutkia kieltä. Aineistojen kerääminen, käsittely ja muokkaaminen digitaalisissa ympäristöissä herättävät siksi uudenlaisia eettisiä huolenaiheita, joita ei aikaisempien tutkimusten perusteella ole voitu ennakoida. Hyvin uudenlainen keskustelu ihmi-sen oikeuksista ja niiden kunnioittamisesta on meneillään digitaalisissa tieteissä.