Väkivallan määritelmiä on monia, mutta erilaisten käsitteiden alla on kuitenkin sama ajatus siitä, mitä se tarkoittaa. Kaikissa määritelmissä tulee esiin fyysisen voiman tai muunlaisen vallan käyttö toista ihmistä kohtaan tarkoituksenmukaisesti joko uhkaamalla tai varsinaisella toiminnalla. Holma ja Nyqvist ovat valinneet artikkeliinsa Per Isdalin (2000) väkivallan määritelmän, jonka mukaan väkivaltaa on jokainen toiseen henkilöön tämän toiveiden vastaisesti kohdistettu teko, joka vahingoittaa, aiheuttaa kärsimystä tai pelkoa tai estää henkilön oman tahdon vastaista toimintaa (Holma & Nyqvist 2017, 85).
Holman ja Nyqvistin määritelmässä korostetaan sitä, että henkilöön kohdistettujen toimien tulee olla linjassa kyseisen henkilön oman hyväksynnän kanssa. Tämä avaa väkivallan muotoja laajaksi kokonaisuudeksi. Suomen rikoslaissa (39/1889) väkivaltaa ei erikseen määritellä, mutta esimerkiksi pahoinpitelyn kriteerit on määritelty seuraavasti:
”Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi” (Rikoslaki 39/1889, 21 luvun 6 §).
Ronkaisen (2017, 17) mukaan väkivallan määritelmää on laajennettu viimeisten parin vuosikymmenen aikana kattamaan fyysisen loukkaavuuden lisäksi uudenlaisia henkistä hyvinvointia ja itsemääräämisoikeutta loukkaavia tekoja. Näihin kuuluu muun muassa virtuaalinen kiusaaminen. Lisäksi Suomen rikoslakiin on lisätty vainon määritelmä, joka kattaa toistuvan uhkailun, seuraamisen, tarkkailun ja yhteydenotot, jotka ovat omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta (Rikoslaki 39/1889, 7a §).
Väkivalta terminä luo negatiivisen, paheksuttavan ja ihmisen henkilökohtaista koskemattomuutta loukkaavan mielleyhtymän. Se on käsitteenä ja ilmaisuna todella voimakas ja sitä käytetään sekä kertomaan yksilön tai ryhmän kokemasta kärsimyksestä
että retorisena tehokeinona painottamaan omaa sanomaa tai kenties jopa keräämään myötätuntoa. Väkivallan määrittelyssä nousee usein esiin sosiaalinen kontrolli, mutta Ronkainen kuvaa väkivaltaa ytimeltään sosiaalisesti säädellyksi valta-aseman hankkimiseksi. Hänen mukaansa väkivalta on myös kulttuurisesti ja yhteisöllisesti kontekstoitua ja muuttaa aina väkivallan osapuolten toimijuuksia. (Ronkainen 2017, 19.)
Käsitteitä lähisuhdeväkivalta ja parisuhdeväkivalta käytetään usein arkikielessä synonyymeina toisilleen, eivätkä monet tunnista eroa näiden kahden termin välillä.
Lähisuhdeväkivalta terminä pitää kuitenkin sisällään suurempaa kirjoa väkivallan tekijän ja kokijan välisestä suhteesta ja parisuhdeväkivalta sisältyy lähisuhdeväkivallan kattokäsitteen alle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eli THL (2019) on määritellyt lähisuhdeväkivallan muotoja ja luettelee muun muassa parisuhdeväkivallan, kunniaväkivallan, lapsen kaltoinkohtelun sekä iäkkäisiin kohdistuvan väkivallan.
Lähisuhdeväkivallan määritelmänä THL:n mukaan on se, että ”henkilö on väkivaltainen nykyistä tai entistä kumppaniaan, lastaan, lähisukulaistaan tai muuta läheistään kohtaan”.
Parisuhdeväkivalta on lähisuhdeväkivallan alakategoria ja tarkoittaa nimensä mukaisesti parisuhteissa käytettyä väkivaltaa. Kuten lähisuhdeväkivalta, myös parisuhdeväkivalta voi olla muodoiltaan kirjavaa: siihen sisältyy muun muassa fyysinen, henkinen, seksuaalinen, taloudellinen, kemiallinen sekä hengellinen väkivalta.
Parisuhdeväkivaltaa voi myös olla parisuhteen jälkeinen ex-kumppanin vainoaminen.
Lähisuhdeväkivaltaan liittyy uhria erityisesti haavoittava piirre siksi, koska väkivallan tekijänä on kokijalle läheinen ja rakas ihminen. Parisuhdeväkivallassa tämä ihminen on oma puoliso tai kumppani.
Miehet kärsivät parisuhdeväkivallasta siinä missä naisetkin, törkeissä parisuhdeväkivaltaan liittyvissä pahoinpitelyissä uhriluku miesten osalta on jopa suurempi kuin naisten (Tilastokeskus 2015). Vuoden 2016 rikos- ja pakkokeinotilaston mukaan perhe- ja lähisuhdeväkivallan miesuhreja oli 950. Noin puolet henkirikoksen yrityksistä ja törkeistä pahoinpitelyistä kohdistui miehiin. (Tilastokeskus 2017.) Eurostatin turvallisuustutkimuksen yhteydessä kerätty aineisto väkivaltaa kokeneista
miehistä (n= 1918) osoittaa, että nykyisen kumppanin tekemästä fyysisestä väkivallasta kärsii 10,5% miehistä ja 10,5% naisista (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 16).
2.1.1 Parisuhdeväkivallan seuraukset ja merkitykset uhrille
Väkivalta aiheuttaa kokijalle aina erilaisia seurauksia riippuen väkivallan muodosta.
Fyysinen väkivalta jättää usein erilaisia vammoja vaihdellen mustelmista vakavampiin vammautumisiin. Esimerkiksi pään alueen vammat ovat yleisiä seurauksia fyysisestä väkivallasta. Näistä voi aiheutua muun muassa neurologisia seuraamuksia kokijalle.
(Khan 2015, 214.) Neurologisten häiriöiden, esimerkiksi aivovaurioiden tiedetään myös aiheuttavan erinäisiä mielenterveyden haasteita kuten masentuneisuutta, itsetuhoisuutta, persoonallisuushäiriöitä sekä päihdeongelmia (Koponen 2007, 1221–1227). Fyysisten seurauksien lisäksi suurimmalle osalle väkivallan kokijoista kehittyy myös psyykkisiä seurauksia lähisuhdeväkivallasta, etenkin jo mainitun tekijän ja kokijan läheisen suhteen vuoksi. Seuraavaksi esittelen teoriaa kahdesta psyykkisestä seurauksesta, joita lähisuhdeväkivalta voi kokijassa aiheuttaa väkivallan kestosta riippuen.
Post-traumaattinen stressihäiriö (PTSD) on yksi tutkituimmista psyykkisistä häiriöistä, joita väkivalta kokijalleen aiheuttaa. Usein PTSD:tä kuvataan kehon normaalina reaktiona epänormaaliin tilanteeseen, eli tilanteeseen, jota ei pitäisi tapahtua (esim.
väkivalta). Sen oireita ovat muun muassa sisäinen ja ulkoinen välttämiskäyttäytyminen sekä turtuminen, mieleen tunkeutuvat muistot tai takaumat traumaattisesta tilanteesta, sekä ylivirittynyt hermosto. Ylivirittyneisyys taas voi näyttäytyä vaikeutena nukkua tai keskittyä, valppautena tai säikähtämisrefleksin herkkyytenä. Vaikka parisuhdeväkivalta on omiaan aiheuttamaan traumaperäisen stressihäiriön, keskimäärin väkivaltainen parisuhde kuitenkin kestää yli kymmenen vuotta, joten PTSD on diagnoosina vajavainen kuvaamaan kroonisen trauman vaikutuksia. (Pill ym. 2017, 179.)
Kompleksinen PTSD (C-PTSD) on diagnoosina Suomessa vielä epävirallinen, mutta sitä on kansainvälisesti tutkittu paljon. Usein kompleksista PTSD:tä tavataan lapsuudenaikaisten traumatisoitumisten yhteydessä, mutta se on liitetty myös väkivaltaisessa parisuhteessa eläviin väkivallan kokijoihin (Lonergan 2014, 499).
Kompleksisen PTSD:n oireita ovat muun muassa tunteidensäätelyn vaikeudet, dissosiaatiohäiriöt, somaattinen stressi ja lääketieteelliset ongelmat sekä identiteetin
häiriöt (Pill ym. 2017, 179–180). Väkivallan tekijöiden uskotaan tutkimusten mukaan kärsivän myös samoista ongelmista ja väkivaltaa perustellaankin muun muassa tunteidensäätelyn problematiikalla; esimerkiksi niin, että väkivaltainen puoliso kanavoi vaikeita, negatiivisia tunteitaan väkivallan kautta uhriaan kohtaan (Ruddle, Pina, Vasquez 2017, 156). Tämän tiedon pohjalta voidaankin pohtia, onko ja missä määrin väkivallan tekijällä itsellään usein väkivaltainen menneisyys, jonka oiretta ja traumaa hän purkaa tahallisesti tai tahtomattaan omaan puolisoonsa. Tutkimusta aiheesta ei oman tietämykseni perusteella ole tehty, joten aiheeseen olisi hedelmällistä pureutua esimerkiksi kyselytutkimus -tyyppisellä kartoituksella.
2.1.2 Parisuhdeväkivallan sukupuolistuneisuus ja symmetrisyys
Parisuhdeväkivallan symmetrisyyttä on tutkittu paljon ja monia symmetrisiä piirteitä havainnoivien tutkimusten dataa ja metodologiaa on kritisoitu laajasti.
Sukupuolisymmetrialla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi parisuhdeväkivallan ilmiöön liittyvä tekijä vs. uhri -asetelma ei riipu sukupuolesta, vaan sekä miehet että naiset syyllistyvät parisuhdeväkivaltaan samalla frekvenssillä. Sukupuolisymmetriaa on tutkittu jo 1970–luvulta lähtien ja 1990–luvulla Straus (1999, 18–19) on koonnut yhteen tutkimuksiaan parisuhdeväkivaltatilastoista todeten, että jopa kaksi kolmasosaa hänen tutkimuksensa aineistosta raportoi naisten väkivaltaisuuden olevan korkeampaa kuin miehillä. Allen (2010, 247–248) toteaa kyselytutkimuksilla löydetyn tuloksen, että naiset pahoinpitelevät kumppaneitaan saman verran kuin miehet. Hänen mukaansa tutkimukset viittaavat myös siihen, että naiset voivat olla miehiä todennäköisemmin väkivallan synnyttäjiä. Allen kuitenkin ottaa huomioon laajan kritiikin, jota nämä monet tutkimukset väkivallan sukupuolisymmetriasta ovat saaneet osakseen ja tuo esiin tutkimuksia, joilla saadut tulokset eroavat symmetriaa löytäneistä tutkimuksista. Hän kertoo, ettei väkivallan sukupuolisymmetriasta olla päästy kaikkia tyydyttävään lopputulokseen vielä tänä päivänäkään. (Allen 2010, 247–250.)
Parisuhdeväkivallan tutkimuksessa nähdään olevan kaksi koulukuntaa: toinen, sukupuoleen kohdistuva näkökulma sekä toinen, puhtaasti perheväkivallan keskiössä pitävä näkökulma. Sukupuolentutkijat korostavat patriarkaalisen yhteiskunnan muovaamia reunaehtoja sukupuolten representaatioihin ja patriarkaatin vaikutusta parisuhdeväkivaltaan. Miesten katsotaan käyttävän väkivaltaa kumppaniaan kohtaan
siksi, että he voisivat kontrolloida naispuolisia puolisoitaan. Miesten naisia kohtaan tekemä väkivalta nähdään tuomittavana ja siihen vaaditaan poikkeuksetta sosiaalista interventiota, eikä sitä kyseenalaisteta helpolla. Tällä kolikolla kuitenkin on myös kääntöpuolensa; naisten tekemä väkivalta koetaan usein yritykseksi ”vapautua” tästä miehen pitämästä kontrollista. (Winstok ym. 2017, 121.) Näin ollen naisen tekemällä väkivallalla on enemmän mahdollisuuksia tulla ymmärretyksi ja siihen voidaan suhtautua kenties jopa myötätuntoisesti. Perheväkivallan tutkijat pääasiallisesti myöntävät myös, että yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet mahdollistavat miehen käyttämän väkivallan. Tutkijat kuitenkin ovat sitä mieltä, että miesten ja naisten halu kontrolloida toista intiimissä suhteessa ei juurikaan eroa toisistaan, vaan on yksilöstä riippuvainen motiivi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa. Lisäksi näiden kahden koulukunnan välillä on eroja sukupuolisymmetrian puoltamisessa tai vastustamisessa:
perheväkivallan näkökulman tutkijat näkevät sukupuolisymmetrian selkeänä verratessa naisia ja miehiä väkivallan tekijöinä, kun taas sukupuolentutkijat kokevat naisten kärsivän kiistattomasti enemmän parisuhdeväkivallasta miehiin verraten. (Winstok ym.
121–122.)
Miesten ja naisten tekemän parisuhdeväkivallan voidaan siis yhtäältä katsoa olevan symmetristä, sillä tilastojen valossa yhtä suuri osa miehistä ja naisista on kokenut nykyisessä suhteessaan väkivaltaa (Heiskanen & Ruuskanen 2010, 16). Ero ilmenee nykytutkimuksen valossa kuitenkin siinä, että naisille parisuhdeväkivallan vaikutukset ovat erilaisia miehiin verrattuna. Piispa & Heiskanen (2017, 66) kertovat, että etenkin psyykkiset parisuhdeväkivallan seuraukset ovat naisilla huomattavasti yleisempiä kuin miehillä. Naiset myös loukkaantuvat fyysisesti useammin miehiin verrattuna (Winstok, Weinberg, Smadar-Dror 2017, 122). Naisiin kohdistuu lisäksi enemmän parisuhdeväkivallan tapahtumakertoja kuin miehiin. (Piispa & Heiskanen 2017, 65–66.)