Vanhemmista ja heidän ammateistaan... eli, eli mun isä on myynti- kautta projekti-päällikkö, se taitaa olla se tarkka nimike, projektipäällikkö tällä hetkellä, iältään viiskytseitsemän vuotta. Äiti mallimestari, saman ikänen...
Haastattelija: Minkälainen teidän kotitalo oli?
No kymmenenvuotiaaks asti asuttiin ihan ydinkeskustassa niin tämmönen täm-mönen tuota noin niin kerrostalomiljöö, semmonen ihan hyvin pitkälle saman-tyyppinen, mitä Helsingin keskustan vastaavat sitä tiiviiseen rakennetut korttelit.
Kymmenenvuotiaasta ylöspäin sitten aina siihen asti kun tänne Helsinkiin muutin, niin asuttiin vähän, vähän sitten etäämmällä keskustasta, semmosessa kerrostalossa, jossa oli jonkun verran laajempi sitten pihapiiri.
Haastattelija: Ja ootko ollu naimisissa?
En.
Haastattelija: Eikä lapsiakaan ilmeisesti... ? Ei
Haastattelija: Siirrytään tuohon tuohon työpuoleen sitten että että tuota minkä-tyyppistä työtä sä oot tähän mennessä tehnyt, jos sitä pitäis luonnehtia?
No jos ajatellaan nyt tätä tätä tuota varsinaista opiskelun jälkeistä työuraa sitten niin, niin, niin hyvin pitkälle asiantuntijatehtävissä eli mä työskentelen tällä hetkellä konsulttina sähköisten asiointipalveluitten kehitystyössä ja hyvin pitkälle saman-laista samansaman-laista sitten myöskin sitä sitä ennen, et tietenkin aina vaativampiin tehtäviin urakehityksen myötä on sitten siirtyny.
Haastattelija: Joo. Minkälaisia ominaisuuksia se työ sun mielestä vaatii?
Pitkäjännitteisyyttä, pitkää pinnaa, tarvii venyä joskus aika paljonkin, et jaksaa tehä pitkii päivii. Monesti tosiaan sit ylityöt liittyy tähän toimenkuvaan. (Mies, s. 1972.)
Kaikista haastatelluista sukupolvista viimeinen on myös ensimmäinen
aidosti urbaani sukupolvi. Kyse ei ole ainoastaan asumisen muodosta tai tavasta. Vuonna 1972 syntynyt mies edustaa sukupolvea, jonka työn vaa-tima koulutus, työn luonne ja työn tekemisen tapa poikkeavat aiemmista sukupolvikokemuksista. Työ myös selvästi hallitsee koko elämää. Ei samalla tavalla pakkona tai velvoitteena, katkerana olemassaolon taisteluna vaan runsaita mahdollisuuksia, arvostusta ja varallisuutta tuottavana osana elä-mää. Työ vaikuttaa myös selvästi monien haastateltujen perhevalintoihin.
Pitkä koulutus siirtää perheen perustamista, ja perhekoko ylipäätään on pieni, vain yksi tai kaksi lasta.
Kymmenennen sukupolven arvomaailma ja elämänasenteet rakentuivat eri tavoin kuin aiemmilla sukupolvilla. Ajatukset ja asenteet olivat luettuja, opittuja ja pohdittuja, eivät enää perittyjä tai siirtyneitä. Tälle sukupolvelle oli tarjolla runsaasti tietoa ja näkemyksiä. Ehkä ensimmäistä kertaa, suku-polvi saattoi itse rakentaa oman maailmankuvansa, ei mukaillen jotakuta tai asettuen muita vastaan, vaan aidosti ja itsenäisesti.
Jos aiemmat sukupolvet tavalla tai toisella, ainakin osan elämäänsä, olivat asuneet maalla, tehneet maalaistyötä tai saaneet tuloja maataloudesta, kymmenes sukupolvi on tässä suhteessa kokonaan erillinen ja itsenäinen.
Voidaan ajatella, että tämä on ensimmäinen aidosti urbaani sukupolvi.
Kumpikaan jalka ei enää ole maalla. Jos näkemystä laajennetaan, kym-menen sukupolven yhtenäinen ketju katkeaa tähän. Isäntien ja emäntien aika on ohi.
Mikä sitten on ollut viimeisen sukupolven yhteinen kokemus? Ehkä se oli päiväkoti tai peruskoulu. Ehkä se on ollut 1990-luvun lama. Onko tällä sukupolvella vielä sille ominaista kokemusta? Kokemushan ei ole vain kokemista vaan jälkikäteen konstruoitua tapahtumien tulkintaa.
Mutta todellisuudessa tähän päättyy ketju: talollinen-talollinen-torppari- torppari-torppari-maatyöläinen-ulkotyöläinen-työnjohtaja-sosiaalijohtaja-trading manager tai copy. Monelle kymmenennen sukupolven edustajalle 1990-luvun lama on se suuri kertomus, joka repi suvun elämänkulut toiselle mallille. Toisille kansallinen kertomus on kadonnut, ja he työskentelevät Brysselissä tai New Yorkissa. Sukupolven kertomus on meneillään ja kes-ken. Varmaa kuitenkin on, että jos sukupolvet on tapana erottaa toisistaan oman erityisen kokemuksensa perusteella, viimeiselläkin sukupolvella on oma erilainen kokemuksensa.
Yhteenvetoa
Sukupolvien ketju on käsite, joka jäsentää aikaa ja ajankulumista, ihmisen taustaa, nykyistä ja tulevaa. Sukupolvien avulla mitataan historiallista ajankulua ja paikannetaan tapahtumia. Biologisessa mielessä sukupolvi on käsite, joka liittää ihmiset ajankuluun ja erityistää heidät. Suku polvien välillä on aineeton ja aineellinen yhteys. Suomalaisessa kulttuurissa sukupolven perinnön siirtämistä pidetään tärkeänä. Sen avulla pyritään ohjaamaan ja hallitsemaan, luomaan jatkuvuutta ja vakautta. Kulttuurisen säilymisen kannalta tärkeät ”sosiaaliset geenit”, taidot ja opit siitä, kuinka säilyä hengissä, siirtyvät sukupolvien välillä.
Sukupolvet saavat aikaan myös historian epäjatkuvuudet.
Yhteiskunnallisen muutoksen ja edistyksen kannalta vanhempaa sukupolvea vastaan asettuminen on tärkeä ehto. Jos kokonainen yhteiskunnallinen sukupolvi omaksuu samat arvot, tavoitteet ja päämäärät, syntyvä poliit-tinen sukupolvi on vahva. Suuret historialliset muutokset näyttäisivätkin kytkeytyvän uusien poliittisten sukupolvien esiinmarssiin. Historian ”hullut hetket” ovat aiemman sukupolven kahleista irtisanoutumista ja jonkin uuden, joskaan ei välttämättä pysyvän, luomista.
Tämän tutkimuksen kohteena ovat sukupolvien väliset suhteet. Perhe on kenttä, jossa sukupolvet kohtaavat. Pöydän voi puolestaan nähdä olevan paikka, jossa sukupolvien väliset neuvottelut käydään. Siksi se on myös luonteva paikka haastatella eri sukupolvien edustajia. Pöytä on hyvä meta-fora myös toisessa mielessä: päästä asumaan ja olemaan ”jalat oman pöydän alla” on sananlasku, joka kuvaa irtaantumisen ja itsenäistyminen haavetta.
Siksi pöytä on tärkeä myös sukupolvien välisen erottautumisen kannalta.
Suomen historian kolmensadan vuoden mittaiseen jaksoon mahtuu vähintään kymmenen 30 vuoden välein syntynyttä sukupolvea. Sukupolvet voidaan nimetä ikäkohortin elämänkulun aikana tapahtuneiden suurten yhteiskunnallisten muutosten avulla. Syntymähetki ja se ajanjakso, jona elää, määrittää kunkin sukupolven elämää. Yhteiskunnalliset prosessit luovat vähintäänkin elämänkulun raamit ja mahdollisuudet. Toteutuneet muutokset tulevat näkyviksi vasta, kun eri aikakausien biologisia sukupolvia verrataan toisiinsa. Tarkastelun keskiössä ovat samaan sukuun kuuluneiden, eri ikäpolvien henkilöiden elämänkuluissa tapahtuneet odottamattomat muutokset. Miten lapsi eli oman elämänsä omiin vanhempiinsa tai iso-vanhempiinsa verrattuna? Mitä sellaista vanhemmat eivät voineet oman
elämänsä aikana toteuttaa, joka heidän lapsilleen taas oli mahdollista?
On hämmästyttävää, kuinka vähän ihmisten arkielämä näyttäisi muut-tuneen tarkastelujakson alun 270 vuoden aikana. Maasta tai maatalous-töistä hankittu leipä oli elämän perusta, ja sen hankinta kokoaikaista työtä. Elämässä selviytymisen taistelu helpottui vasta kolmen viimeisen sukupolven aikana ja muuttui avoimien mahdollisuuksien kentäksi vasta aivan viimeisen, 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneen sukupolven elä-mässä. Yllättävää oli, että 1800-luku näyttäytyi erityisen kovana aikana.
Ihmisten elinaikaodote laski selvästi ja köyhtyminen oli kollektiivinen prosessi. Ihmiset joutuivat tyytymään köyhempään elämään kuin vanhem-pansa. Näköalat eivät varsinkaan 1800-luvun lopulla olleet valoisat. Kun siirtolaisuus ja maassamuutto sitten avautuivat uusina mahdollisuuksina, oli kuin painekattila olisi räjähtänyt: väki alkoi muuttaa kaupunkeihin, teollisuuspaikkakunnille tai Amerikkaan. Eikä tämä liike pysähtynyt 1900-luvun aikana. Viimeiset kaksi sukupolvea ovatkin aidosti olleet ensimmäisiä kansainvälisiä sukupolvia.
Myös perhe ja suku muuttuivat. Aiemmin uudelleen avioituminen oli yleistä, koska moni aviopuoliso jäi leskeksi ennen aikojaan. Koska perhe oli yhteiskunnan pienin mutta tärkein suojaverkko, avioiduttiin uudelleen heti kun se vain oli mahdollista, varsinkin, jos perheessä oli pieniä lapsia. Kun avioliittolain muutos salli normaalinkin avioeron, liitot alkoivat hajota ja uudelleenavioituminen yleistyä. Vasta 1970-luvulla avoliitto alkoi todella uhata vanhaa perheinstituutiota. Avoliiton ja avioliiton suhde näyttää kuitenkin melko lailla vastaavan aiempaa kihlauksen ja avioliitton välistä suhdetta. Kihlaus oli naimalupaus, ja jos kaikki toimi, mentiin vihille.
Hieman samalla tavalla toimitaan nyt. Eletään avoliitossa, mutta kun ensimmäinen lapsi syntyy, solmitaan avioliitto.
Aivan sukupolvisarjan lopussa tapahtuu vielä oleellinen muutos. Tavalla tai toisella kaikki aiemmat sukupolvet nimittäin elivät molemmat tai ainakin toinen jalka maaseudulla. Vasta viimeinen sukupolvi on aidosti urbaani, moderni sukupolvi. Tämän muutoksen mukana muuttui koko elämänkokonaisuus: työ, elämäntapa, harrastukset ja perhe.
Anne Puuronen