Terveysvalistusta koskevissa diskursseissa on aineestoon kuuluvien kol-men eri sukupolven miesten välillä selviä eroja. Ravitsemukseen liittyvä terveysvalistus on omien ruokatottumusten kannalta käsitetty kussakin ajassa näiden diskurssien sisällä ja niiden kautta.
Edellä esiteltiin 1920- ja 1930-luvuilla syntyneiden miesten terveysva-listukseen suhtautumista, jota oleellisesti määritti käytäntöihin keskittyvä ruokatottumusten jäsennystapa. Samankaltainen jäsennystapa on löydet-tävissä myös 1940-luvulla syntyneiden miesten rasvan käyttöä koskevasta kommentoinnista, vaikkei yhtä selkeänä. Suurten ikäluokkien käsityksen mukaan rasvan käyttö on eräänlainen ”kansalaisoikeus”, joka palautuu pula-ajan lapsuuteen ja sen loputtua mahdollisuuteen käyttää voita.
2000-luvulla rasvavalintojaan tekeville 1970-luvun miehille ravitsemus-valistus ei ole enää uusi asia. Aineiston 1970-luvun miehiä voi luonnehtia terveysvalistukseen ja ruokaympyröihin sisään kasvaneiksi. Kamppailu voin ja margariinin välillä näyttää säilyvän myös tämänkin sukupolven kohdalla. 2000-lukulaisen miehen ravintorasvojen käyttöä ohjaa ennen kaikkea maku. Makukriteeri näyttää ohjaavan sekä voin että jonkin muun ravintorasvan käyttöä. Yleistä on, että käytössä ovat molemmat.
Haastattelija: Mites on sitte tällaset terveysnäkökulmat ravinnos mukana käytätsä esimerkiksi jotakin ooh rasvasen maidon sijasta kevyt maitoo, tai voin sijasta margariiniä tai benecolia tai...
No ei oo kyl juurikaan, et kyl se on enemmän sillee makutuntumalt menee enem-mänkin [...] avovaimo varmaan on vaikuttanut, kun hän on taas ajattelee hyvin pitkältikiin siltä pohjalta. [...] Mut et sitte taas ku mä teen safkaa, jos mä käytän kermaa, niin mä käytän kermaa, enkä (heh heh) mä kauheesti sitä mieti sitä sit että, jos johonki mun mielestä tulee kermaa niin kyl sitä sitte tulee kermaa eikä korviketta. (Mies, s. 1973.)
Haastattelija: Onks yleensä sitten tällä ravintorasvojen terveellisyyskeskustelulla, niin onks sillä ollu vaikutusta sun syömiseen?
En mä sit, mä oon niin laiska niihin ottaa kantaa, et kyl mä niinku mielellään kuuntelen, jos joku sanoo, et tää on hyvää ja terveellistä, niin ok. Mä en oo ite niitä yhtään sillälailla kiinnostunu, että tottakai terveellisesti, mutta että mielellään kyl
kuuntelen, jos joku viisas puhuu. Kyl se toki vaikuttaa siihen, et jos on vaihtoehtoja ja ja maku ei hirveesti siinä kärsi, niin ilman muuta mä aina otan sen öljyn kun enemmän kun voin esimerkiks jos paistetaan tai jotain muuta. (Mies, s. 1969.) Haastattelija: Miten sä suhtaudut ravintorasvoihin?
Kyllä mä niitä käytän. Voita ja öljyä ruoanlaitossa. (Mies, s. 1974.)
Terveyden kulttuurinen korostuminen alkoi voimistua Suomessa 1980-luvulta lähtien myös trendinä, niin kutsutun terveily-ilmiön (healthism) muodossa. Tämän terveystietoisuuden piirteenä oli muun mu-assa voimakas henkilökohtainen panostus omaan ruumiiseen ja terveyteen.
Ilmiötä koostivat muun muassa lenkkeilyinnostus, vitamiinien syönti ja lukuisat terveyteen liittyvät aikakauslehdet (Crawford 2006). 1990-luvulla arjessa alkoi olla merkkejä myös kuluttajien kokemasta ravitsemusta kos-kevasta ”infoähkystä”. Tieteellisen tiedon ja tutkimustulosten uutisointia mediassa saattaa olla hankala ymmärtää, tai tietoa voi olla tarjolla liikaa.
Infoähky syntyy, kun kuluttaja saa toistuvasti ristiriitaista tietoa siitä, mitä ja miten tulisi syödä. Näin saattaa tapahtua, kun esimerkiksi uusi ravitsemustutkimus kumoaa edellisen. Tietotulvan eräs juonne on myös ravitsemusviestien ja median niistä kertovien uutisointien ristiriita (Palojoki 2003, 110–111.) Aineiston valossa ongelmaksi näyttää muotoutuvan se, että ravitsemussuosituksia pidetään tärkeinä, mutta samalla ne koetaan pirstaleisiksi ja liian vaihteleviksi. Vuosituhannen vaihteesta onkin löydet-tävissä ravitsemusvalistusta epäilevä kuluttaja, jonka mukaan ravitsemusta ja terveellisiä elämäntapoja koskevaa tietomäärää on vaikea hallita.
Haastattelija: Oletko seurannut ravitsemusvalistusta eli tätä ohjeistusta rasvoista ja kaikkee tämmöstä?
Totta kai niitä tulee luettua, mutta en mä orjallinen siinä ole, että kun tulee välillä niin kaksjakosta tekstiä. Et toiset on vastaan ja toiset puolesta niistä, niin en mä...
(Mies, s. 1974.)
Haastattelija: Mitäs mieltä sä oot tästä ravintorasvojen terveellisyyskeskustelusta, onks se vaikuttanu mitään sun omaan syömiseen?
Ei millään tavalla. Mut se... ihmiset uskoo mun mielest vähän liikaa, mitä ne lu-kee, et tota. Justiin joku rasvankin käyttö niin joku justiin et ei ku vähemmän ja vähemmän, mut sit kun kysyy niilt, et oot sä kuullu sellast hommaa, et ku halutaan lihottaa nautakarja, niin niille ruvetaan syöttää rasvatont viljaa... Ää miks, no siks ku et nälän tunne ei häviä, pystyy syömään paljon enemmän. (Mies, s. 1972.)
”Jumalan tähen se oli kaffeeta!”
Ruoka on välttämättömyytensä takia läsnä kaikessa inhimillisessä toimin-nassa ja ilmentää ihmisen elämän piirteitä kulttuurisena olentona (Levi-Strauss 1986). Niin syömisen nykyisiin käytäntöihin kuin syömishäiriöihin liittyy piirteitä uskonnollisista tavoista ja uskontojen historiasta. (Ks. esim.
Feeley-Harnik 1995; Miles 1995; Puuronen 2004.) Niiden tarkastelemi-nen on ollut ruokatutkimuksen kentällä vähäistä. Tämä johtuu syömisen jokapäiväisyydestä ja ravitsemusvalistuksen tavasta painottaa syömisen biologista ulottuvuutta ja ravitsemuksen fysiologisia vaikutuksia.
Kun tarkastellaan ruokaa, syömistä yleensä tai ruuanlaittoa kotien ar-kisina sosiaalisina käytäntöinä, on kuitenkin tärkeä ymmärtää, että ruoka ei ole vain ravintoa. Siihen sisältyy monia merkityksiä. Ihmisen elintoi-minnoille välttämättömien ravintoaineinen saanti ja ravinnon nauttiminen – syöminen – kuuluu sekin ihmisen merkitystodellisuuteen. Tässä luvussa ruuan immateriaalista merkitysulottuvuutta etsittiin muun muassa ruoka-muistosta, joka kahdella aikuiseksi varttuneella lapsenlapsella oli isoisänsä kalasopasta. Muistot konkretisoivat yksittäisinä esimerkkeinä sen, kuinka ruoka ja sen jakaminen välittää ja symboloi sukulaisuutta, yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä – juutalais-kristillistä cum panis -ajatusta heijastellen (esim.
Jones 2007).
Sukupolvitutkimuksessa käydään vilkasta keskustelua paitsi siitä, miten sukupolvi tulisi määritellä ja keitä siihen kuuluu, mutta myös siitä, milloin on oikeutettua puhua sukupolvikokemuksesta (ks. esim. Karisto 2005).
Ruokamuistojen ja makujen kautta tietyn sukupolven kollektiivinen kokemus on tavoitettavissa. Suuret ikäluokat esimerkiksi muistavat usein ensimmäisen syömänsä hedelmän maun.
Pulavuosina elettiin niukasti, mutta varsinaista nälänhätää ei ollut.
Perusravinto koostui perunasta, juureksista, kalasta ja riistasta. Sota-aika toi mukaan elintarvikkeiden säännöstelyn, muun muassa kahvin saantia
rajoitettiin . Silloin jouduttiin turvautumaan niin kutsuttuun korvikekah-viin. Aluksi siinä oli noin neljännes oikeaa kahvia. Lopulta kahvi tarkoitti pelkää korviketta, joka valmistettiin paahdetusta viljasta tai voikukanjuu-resta. Kahvi vapautui säännöstelystä talvella 1954. (Mäkelä 2003, 24, 25.)
Kyllä siinä ehkä, no en oo banaaneitakaan syönyt, mutta silloin niitä tuli. (Mies, s. 1948.)
Mää muistan ensimmäisen kerran kun mul maistuu vieläki sama kaffee suussa ku mä oon saanu ensimmäisen kerra kaffee. Se oli sitte heti siinä sodan jälkee ku mä menin sellasee [talon nimi] ku siel [talon nimi] oli semmone likka ku [Aino, nimi muutettu], joka soitti haitaria. Se soitti iltamia. Meitil oli sitte taas, oliko nuoriso-seuran vai pienviljelijä, oli nyt kumman vaa. Mää sai sitte sentin ku että sinne oli kaheksan kilometriä sinne [talon nimi] meiltä kottoo ni se oli mun killinki ni mun piti käydä tilaamassa sitte sinne iltamiin se haitarinsoittaja. Ja mää menin sinne [talon nimi] ja ei se Aino se oli se likka ni se ei ollu kotona, mutta se emäntä oli kotona ni se sano et kyllä se Aino sieltä tulee. [...] mutta sä oot nii pitkän matkan kävelly kuule ni juo ny kuule mää kaadan sulle tosta korviketta. Jumalan tähen se oli kaffeeta. [...] Mää sanoin sille emännälle että hyvänen aika täähän on kaffeeta.
Ja sitte ku mää tulin kottii mä sanoin äitille ni se sano et en yhtää ihmettele ku se on sellane klovari se emäntä. Emmä yhtään ihmettele, että sillä oli kaffeeta.
Haastattelija: Mitä se mahto tarkottaa [klovari]?
Se tarkotti et se teki kaikkii vaihtokauppoja. Toisest paikast vaihettiin toisen sort-tiseen tavaraan. [...] Mä en muistanu sitä, mutta se oli niin hyvää kaffeeta, että mä en tiiä oonko mä mahtanu sen jälkeekää niin hyvää kaffeeta ku se maistu niin hienolta. Se oli oikee kaffeeta. Se oli kyllä semmone. (Nainen, s. 1929.)