Tutkimukseni toteutin kvalitatiivisella eli laadullisella tutkimusotteella.
Kvalitatiivinen tutkimus sopii käytettäväksi tässä tutkimuksessa, kuten kasvatustieteellisissä tutkimuksissa yleensäkin, koska se pyrkii antamaan tarkempaa ymmärrystä tutkittavasta aiheesta. Tutkimuksessa tutkijan tulee olla vain subjektina, jotta ”laadullisessa tutkimuksessa voidaan lähteä liikkeelle mahdollisimman puhtaalta pöydältä ilman ennakkoasettamuksia tai määritelmiä”
(Eskola & Suoranta 1999, 15), vaikka suositellut toimintamallit ovatkin tiedossa.
Koska havainnointi on hyvä tapa nähdä käytössä olevat toimintamallit, päädyin tekemään tutkimukseni havainnoimalla. Havainnointipäivien jälkeen pitämieni puolistrukturoitujen teemahaastattelujen avulla sain tutkittavilta näkökulmia ajatellen toimintaa muissakin kuin omassa päiväkotiryhmässä.
Jos olisin halunnut etukäteen selvittää nyt tekemäni tutkimuksen tarpeellisuutta, olisin voinut tehdä kvantitatiivisen tutkimuksen, jossa olisin kysynyt, ovatko päiväkotien rangaistusmallit toimivia ja oikeudenmukaisia.
Tämän avulla olisi ollut mahdollista selvittää, missä on tarvetta muuttaa toimintatapoja. Ennakkotutkimus olisi voinut ohjata havainnointia seuraamaan mikä on syynä toimintatapojen toimimattomuuteen. Olisin voinut tehdä havaintoja siitä, löytyykö sellaista selkeää toimintamallia, joka ei ole nykypäivän kasvatusteorioiden mukaista. Olisin voinut saada selville myös sen, missä lapset
ja aikuiset ajattelevat, ettei muutoksille ole tarvetta, vaan käytössä oleva toimintatapa on hyvä. Tällaisissa päiväkodeissa olisi ollut mahdollista käydä havainnoimassa toimivien mallien esimerkkejä.
. Täysin pois suljettua kvantitatiivinen tutkimusmenetelmä ei tietenkään siis kasvatustieteissäkään ole. Kvantitatiivisen tutkimuksen avulla on mahdollista selvittää, missä yksikössä muutosta halutaan ja havainnointitutkimus olisi erityisen tarpeellinen. Omassa tutkimuksessani lähdin kuitenkin ajatuksesta, että halusin seurata jonkin ryhmän toimintaa ilman ennakkotietoja. Yhtenä kohtana tutkimusongelmissakin nostin esiin sen, onko Raunion (2013) ja Korhosen (2000) tutkimukset vertailukelpoisia keskenään, kyseessä heidän tutkimuksissaan oli kuitenkin eri paikat ja yli 10 vuotta väliä, niin ainakin tähän kysymykseen tutkimukseni tuo vastauksen. Lisäksi havainnointi menetelmänä on varmempi, sillä vaikka kyselyllä ja haastattelulla saadaan hyvin selville, mitä tutkittavat ajattelevat toimintatavoistaan, niin havainnoimalla saadaan selville, mitä todella tapahtuu (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara, 2004, 201). Kvalitatiivinen tutkimusote ei myöskään pyri tuottamaan yleisesti päteviä kaavoja tai teorioita, joilla voitaisiin ennustaa tarkasti tapahtumien kulkua, eikä absoluuttisia totuuksia, vaan laadullinen tutkimus pyrkii ennen kaikkea tekemään havaintoja tutkittavasta aiheesta. Kvalitatiivinen tutkimusasetelma yleensä mahdollistaa joustavamman ja persoonallisemman ilmaisun tutkittavien kohdalla kuin kvantitatiivien tutkimustapa, mikä voidaan nähdä tutkittavan kohderyhmän oman äänen korostumisena suhteessa tutkijaan/tutkijoihin ja tutkimusasetelmaan.
Laadullinen lähestymistapa sopii, kun halutaan tutkia luonnollisia tilanteita ja vaikutussuhteita. Tutkimuksessani ei olisikaan mahdollista saada luonnollista tilannetta lomakkeen muodossa.
3.1.1 Havainnointi
Tässä tutkimuksessani käytin siis jo aiemmin esiin nostamaani havainnointia.
Havainnoinnin suurimpana hyötynä voidaan nähdä sen sidonnaisuus tosielämään, jolloin se välttää vääristelyn ja teennäisyyden, joita toisenlaisilla menetelmillä on mahdollista kohdata. Havainnointimenetelmää on kuitenkin arvosteltu, koska havainnoija saattaa vaikuttaa havainnoitaviin tilanteisiin ja jopa
muuttaa niitä (Hirsjärvi ym. 2004, 202). Oman tutkimukseni tuotinkin niin, että vietin samassa ryhmässä useamman päivän, jotta lapset, ja toki myös tutkimuskohteena olleet aikuiset, ehtivät tottumaan läsnäolooni. Näin sain tarkasteltua objektiivisesti asioita, ilman että läsnäoloni vaikutti lasten ja aikuisten käyttäytymiseen ja toimintamalleihin.
Havainnointini oli luoteeltaan osallistuvaa. Kerroin ryhmään liittyessäni, että olen siellä mukana ja apuna tilanteissa, joissa voin toimia ilman että se vaikuttaa tutkimukseeni. Samalla olin kuitenkin mahdollisimman sivussa, etten toimi itse tilanteissa, joiden havainnointiin keskityn. Esimerkkinä kerron, että sidoin lasten kengännauhoja, värittelin lasten kanssa ja toimin muutenkin ryhmän mukana. En kuitenkaan puuttunut, jos kuunteleminen ei ollut mieluisaa tai jonossa tuli kiistaa.
En siis toiminut ohjaavassa roolissa niin kuin normaalisti opettajana kuuluisi.
Osallistuvassa havainnoinnissa on tärkeässä osassa myös havaintomuistiinpanojen kirjaaminen niin, ettei havainnoijan oma muisti vääristä tuloksia, ja kirjaukset saadaan mahdollisimman tapahtumien mukaisiksi (Törrönen 1999, 229). Omalla kohdallani toimin kirjauksien osalta niin, että kirjasin tilanteen heti sen tapahtuessa tai viimeistään lyhyen siirtymän jälkeen, etten ollut erossa ryhmästä. Muistiinpanot sitten kirjasin puhtaaksi koneelleni havainnointipäivän jälkeen. Päivittäisten kirjauksien kanssa yhteydessä jaottelin haasteelliset tilanteet omiin ryhmiinsä, riippuen siitä missä yhteydessä aikuisen on tarvinnut toiminnan ohjaukseen osallistua. Havainnoin lisäksi tutkimuksessani on pieni otanta haastatteluja tuomassa lisää näkökulmia tulosten tulkintaan.
3.1.2 Haastattelu
Haastattelut teetin teemahaastatteluna, joissa olivat ennalta miettimäni kysymykset, mutta vastausvaihtoehtoja ei erikseen annettu, ”Teemahaastattelu on muodoltaan niin avoin, että sinä vastaaja pääsee halutessaan puhumaan varsin vapaamuotoisesti, jolloin kerätyn materiaalin voi katsoa edustavan vastaajien puhetta itsessään” (Eskola & Suoranta, 1998). Haastatteluani voi kuvailla puolistrukturoiduksi, sillä kaikkien vastaajien kanssa edetään samoilla teemoilla ja aihepiireillä, mutta kysymysten muotoilu ja järjestys vaihtelee vastaajan antamien vastausten mukaan (Ruusuvuori & Tiittula 2005, 9).
Haastatteluun osallistuivat havainnoimani ryhmän aikuiset ja heidän kanssaan
kävin läpi teemaan liittyvät lähtökysymykset ja vastaukset ohjaavat haastattelun kulkua. Haastattelussa esitetyt kysymykset olivat,
”Ovatko nykyiset käytettävissä olevat toimintamallit haastateltavien mielestä sopivia ja riittäviä?”
”Onko kokemusta muista toimipaikoista tai toimintatavoista?”
”Uskotko samojen toimintamallien riittävän kaikissa päiväkodeissa, kunhan kasvattajan ammattitaito on riittävä pl. erityisen tuen ryhmät, joissa on käytössä omat toimintamallit?”
Jos tutkimukseni tarkoituksena olisi ollut korjata päiväkodin käytössä olevia toimimattomia tapoja, niin olisi haastatteluun pitänyt ottaa huomattavasti suurempi otos työntekijöistä. Tällöin yksittäisten vastaajien henkilöllisyyden anonymiteetti olisi paremmin saavutettavissa ja näin vastauksiin uskallettaisiin mahdollisesti tuoda enemmän näkökulmia. Koska kaikki eivät ota kritiikkiä niin rakentavasti kuin olisi toivottavaa, on mahdollista, etteivät työntekijät helposti kritisoi työkavereiden toimintatapoja, etenkään silloin, jos kritiikin antajan anonymiteetti on vaarassa. Ei haluta aiheuttaa skismaa työyhteisössä.
Ongelmana tutkimuksen luotettavuutta mietittäessä tulee vastaan se, että aikuiset ovat yleensä hyvin tietoisia, miten tilanteet kuuluisi hoitaa ja mitkä ovat niin sanotut oikeat toimintatavat. Tällöin haastatteluissa vastaukset saattavat ohjautua siihen, että ne ovat käytössä olevia tapoja, vaikka totuus olisikin toinen.
Tarkoituksena haastatteluissa ei siis ole kriittisyys toimintatapoja kohtaan, vaan miettiä kuinka ne toimivat heidän mielestään muualla ja ovatko käytettävissä olevat keinot riittäviä.