Kaikkien haastateltavien ammatinvalintatarinassa on nähtävissä kutsumuksellisia piirteitä.
Vaikka asiaa ei tuodakaan suoraan ilmi, haastateltavilla on jokseenkin yhteneväinen näkemys taiteilijuudesta kutsumusammattina. Taiteilijabarometrin 2017 mukaan 78% taiteilijoista (kaikki taiteenalat huomioiden) pitävät taiteilijuutta kutsumusammattina (Hirvi-Ijäs et.al. 2018, 34). Kutsumus on osa taiteilijamyyttiä, jota käsittelin luvussa 3.2. Samalla se on osa taiteilijakuvaa, joka kuuluu taiteilijoiden ammattikulttuuriin. Ammattiin sosiaalistamisen kautta kutsumuspuhe omaksutaan osaksi taiteilijan ammattiin päätymisen syitä ja tavoitteita selittäväksi ja kuvaavaksi (Piispa ja Salasuo 2014, 80). Kutsumuksen osuutta taiteilijan minäkuvassa harvemmin kyseenalaistetaan, vaikka sen osuutta taiteilijuudessa onkin purettu alan ammatillistuessa (Piispa ja Salasuo 2014, 143, 146 ̶ 147).
Sanakirjan mukaan kutsumus määritellään hartaaksi haluksi johonkin elämäntehtävään tai ammatinvalintaan. Se on myös taipumusta jollekin alalle. Kutsumusammatti on näin olen
”ammatti, joka vaatii harjoittajaltaan erityistä kutsumusta” (Suomisanakirja.fi 2019).
Englannin kielessä kutsumus voidaan kääntää sanoiksi calling ja vocation, joilla Piispan ja Salasuon mukaan on hieman eroavat merkitykset, vaikka niitä synonyymeinakin voidaan käyttää. Heidän mukaansa sanalla calling on myyttinen ulottuvuus, jossa kutsumus on ikään kuin annettu lahjana (mahdollisesti jumalalta). Vocation kuvaa heidän mielestään kuitenkin nykykäytössään enemmän työn sisältöön viittaavaa, palavaa halua tai nautintoa tehdä jotain.
Näin ollen Piispa ja Salasuo pitävät vocationia parempana kuvaamaan taiteilijoiden kutsumusta nykypäivänä. (Piispa ja Salasuo 2014, 79 ̶ 80.)
Kukaan haastateltavista ei viittaa kuitenkaan kutsumukseen sen myyttisessä mielessä, vaan suurimalla osalla haastateltavista kutsumus näyttäytyy intohimona tai elämäntehtävänä.
Ainoastaan haastateltava H140917 sanoo suoraan taiteilijuuden olevan kutsumusammatti ja
66 onkin ainut, joka käyttää sanaa kutsumus. Hänenkään puheessaan kutsumuksessa ei ole viitteitä myyttisyyteen. Hänellä kutsumus näyttäytyy suhteessa muihin ammatteihin, sillä taiteilijan ammatti ei ole rutiininomaista ja tylsää. Kutsumus on hänelle olennainen osa taiteilijuutta, jota ilman sitä ei ehkä tekisi:
No varmaan se et jokainen päivä on aina ihan erilainen, ei oo sitä semmosta tappavaa rutiinii koskaan. Ja mä kovasti aina aattelen et maailma on täynnä ihmisii jotka herää maanantaiaamuisin ja ne inhoo ja vihaa sitä et ne joutuu menee töihin, nii mul ei oo kyl koskaan sitä . Et sinällään täähän on niinkun kutsumusammatti, ja tota se on niinkun se hyvä puoli siitä. (H140917)
Kuten aikaisemmin ammatinvalintatarinassa olen tuonut ilmi, H140917 päätyi taiteilijaksi ahaa-elämyksen kautta. Hän toteaakin, että halusi itselleen alan ”joka herättää mun intohimon.”.
Myös haastateltava H120917 kertoo kiinnostuneensa taiteesta, koska hänellä oli tietynlainen
”pyrkimys ja intohimo, halu tehdä jotain enemmän omalla ajalla”. Hän kuvailee sitä myös haluna ”kehittyä ja oppia lisää, mutta myös kiinnostuksena nähdä, miten pitkälle sen voi viedä”.
Hän kuvailee taiteessa olevan kiinnostavaa itsensä ilmaisun elementti ja mahdollisuus kommunikaatioon, vaikka se olisikin kryptistä ja epäsuoraa.
Haastateltava H210917 puolestaan ei puhu suoraan kutsumuksesta, mutta taiteilijuus on silti hänelle ihmisessä oleva asia. Taiteilijuutta voi hänen mielestään jossain määrin oppia, mutta siihen pitää olla myös jonkinlainen taipumus. Jossain määrin hänen vastuksensa heijastelee Taiteilijabarometriin 2017 valikoituja avovastuksia, joiden mukaan taiteilijan ammatti koostuu tietyllä tavalla sekä kutsumuksesta että koulutuksen kautta tulevasta ammattitaidosta (Hirvi-Ijäs et.al. 2018, 35).
Kutsumusammattiin liittyy yleensä myös palkan ja työnkuvan epäsuhta. Taiteilijabarometrin avovastuksissa eräs vastaaja tiivistää kutsumuksen näin: ”Kutsumusammatti ei välttämättä tarkoita muuta kuin sitä, että tekee työtänsä vaikkei siitä maksettaisi kunnollista palkkaa” (mts.
34 ̶ 35). Tämä kuvaa sikäli myös haastateltavieni tilannetta, ettei kukaan heistä kertonut saavansa haastatteluhetkellä elantoaan pääasiallisesti taiteesta, ja jotkut jopa toteavat tiedostavansa sen, ettei taiteella elä. Kutsumusammatissa työstä saatu taloudellinen hyöty voidaan nähdä toisarvoisempana työstä saadun henkisen tyydytyksen rinnalla (Heian et.al.
2012, 50; Logrén 2015, 234 ̶ 235). On kuitenkin huomioitavaa, ettei kukaan haastateltavista tuo ilmi, ettei kutsumustyöstä pitäisi saada taloudellista hyötyä, vaikka haastateltavien näkemykset kutsumuksesta liittyvätkin intohimoon tehdä taidetta tai taiteen tekemiseen erityisenä tehtävänä tai tarkoituksena, jotka voi nähdä merkitystä elämään tuovina asioina. Taiteen ja taidehistorian professori Deborah J. Haynes toteaa, että kutsumus valitaan päättäväisyydellä ja sitoutumisella
67 (Haynes 1997, 35). Tämän voi nähdä viittaavan siihen, että vaikka taiteellisen työn tekeminen onkin taloudellisesti haastavaa, taiteilijuuden valinneet toteuttavat ammattiaan siitä huolimatta.
Tämä tulee esille haastatteluissa myös sen osalta, ettei kukaan haastatelluista koe halua tai tarvetta vaihtaa ammattiaan.
Kutsumusammatille on havaittavissa haastateltavien puheessa myös vastapuhetta, sillä haastateltava H240917 haastaa termin kutsumusammatti käytön. Hän ei kuitenkaan tarjoa sille vaihtoehtoista nimitystä, mutta määrittelee sen jonkinlaisena tarkoituksena tai tehtävänä, jota on pakko toteuttaa: ”en tiedä onko kutsumus ihan ok sana tähän. Enemmänkin se on jotain mitä vain on tehtävä, että voi kokea elävänsä täällä niin kuin minun on tarkoitus elää tai että jotain tärkeää jää tekemättä, jos en maalaa tms.”(H240917). Kuten ammatinvalintatarinassa toin ilmi, H240917 toteaa, ettei taiteilijaksi ehkä halunnut, mutta toisaalta hän on silti kokenut vahvaa tarvetta taiteen tekemiseen ja taiteilijaksi ryhtymiseen. Stereotypioita käsittelevässä luvussa 3.2. viittasin romantiikan aikana taiteilijakuvaan liitetyn kutsumus-ajatteluun, jossa kutsumus on kohtalo, ei valinta. Tämä ajatus jättää auki sen, ettei taiteilijana olemisesta tarvitse välttämättä pitää, jos on tarve toteuttaa tehtävää (tai kohtaloa). Mahdollinen syy sille, miksi H240917 ei koe kutsumus-sanan käyttöä sopivaksi, voi olla juuri kutsumuksen yhteydestä taiteilijamyyttiin, josta hän pyrkii erottumaan.
Myös haastateltava H110118 määrittelee työn elämäntarkoituksena ja tehtävänä. Hän myös määrittelee ylipäätään työtä kokonaisvaltaisena hyvinvointina, joka tulee siitä, että ihmisellä on käsitys omasta ainutlaatuisuudestaan ja tehtävästään. Samalla hän viittaa samaan kuin H240917: jotain tärkeää jää tekemättä, jos minä en tätä tee.
Kyllä se on todella ja ehkä se on just se mikä on niiku kokonaisvaltainen hyvinvointi että mä [ajattelen] et ihmisellä pitää olla käsitys siitä, että sillä on joku ainutlaatuinen tai jonkinlainen tehtävä. Et ikään kuin et jos mua ei olis nii asiat ois vähän huonommin. Et se tunne, et mä olen tässä kohtaa ja tässä kohtaa on minun mentävä aukko. Ja ikään kun löytää sitten siinä, täyttää sen. Että se niin kauan se saa sillä tavalla polttaa ku tuntuu että eihän tässä tapahdu mitään jos en minä tässä tekisi. (H110118)
Haastateltava H280917 ei puhu haastattelussa suoraan kutsumuksesta, mutta se on selvästi taustalla hänen puhuessaan kamppailusta vahvan taiteilijaidentiteetin ja muiden ihmisten negatiivisen suhtautumisen välillä. Kuten myös ammatinvalintatarinassa olen tuonut esille, hänelle on lapsesta asti ollut selvää taiteilijaksi ryhtyminen. Hänellä on siis näin ollen näkemys tehtävästä, jota kohti hän on pyrkinyt esteistä huolimatta.
Ainostaan haastateltava H011017 ei puhu kutsumuksesta suoraan tai epäsuorasti. Kysyttäessä hän kuvailee kiinnostuksensa taiteen tekemiseen liittyneen taiteen tekemisen haastavuuteen ja
68 tarpeeseen ilmaista itseään. Itsensä ilmaisun tarpeen voi kuitenkin jossain määrin nähdä tässä yhteydessä kutsumukseen viittaavana, ottaen huomioon haastateltavan H011017 pitkän koulutustaustan ja päättäväisen pyrkimyksen edetä taiteilijanuralla jatkokouluttautumalla.
Kuten alussa nostin jo esille, taiteilijaidentiteetin voidaan katsoa muodostuvan taiteilijamyyttiin kuuluvasta kutsumuksesta sekä taiteilijakoulutuksen tuomasta ammattitaidosta. Nämä kaksi identiteetin osaa voidaan nähdä identiteetin ääripäinä, joiden välille kunkin taiteilijan identiteetti asettuu: joku saattaa painottaa omassa taiteilijuudessaan enemmän koulutusta, toinen taas kutsumusta. Piispa ja Salasuo näkevätkin taiteilijaidentiteetin liikkuvana, sillä heidän mukaansa se, kumpaa ”päätä” taiteilija identiteetissään painotta, on kontekstisidonnaista. Toisin sanoen sama taiteilija voi painottaa enemmän joissakin tilanteissa kutsumusta, joissakin ammattia. (Piispa ja Salasuo 2014, 147 ̶ 148.) Haastatteluiden perusteella on havaittavissa, että kaikkien haastateltavien puheessa on viitteitä molemmista. Ne voi nähdä osana taiteilijuutta, jotka eivät poissulje toisiaan.
Vaikka kutsumus-sanan käyttö jakaakin hieman mielipiteitä, kutsumus näyttäytyy haastateltavien puheessa erityisesti elämäntehtävänä tai tarkoituksena. Joillekin se on myös intohimoa luovaan työhön. Haastateltavat puhuvatkin kutsumuksesta Piispan ja Salasuon esittämän vocation- käsitteen määritelmän suuntaisesti, jossa intohimo omaa työtä kohtaan on kutsumuksen kulmakivi. Vaikka haastateltavat eivät puhukaan kutsumukseen liittyen rahasta, on heillä kuitenkin realistinen näkymä oman alansa taloudellisesti epävakaasta asemasta.
Tämän tiedostaen he ovat kuitenkin valinneet taiteilijuuden ja vaikuttaisivat ainakin haastattelujen perustella olevan sitoutuneita omaan ammattiinsa.
5 TAITEILIJAN ARKI JA TOIMEENTULOSTRATEGIAT
Tässä luvussa käsittelen taiteilijan arkea ja siihen liittyvää toimijuutta työn, työttömyyden ja taiteilijan työn arvostuksen kautta. Haastateltavat tekevät omaa arkeaan näkyviksi arjessaan tapahtuvien toimien ja tekojen tarkastelun kautta (Hämeenaho 2014, 36). Tutkimuksessani arjen toimijuuden tarkastelu liittyy erityisesti taiteilijoiden ammatilliseen toimijuuteen, jolloin haastateltavani ottavat kantaa omaan työhönsä, pohtien työn ja työttömyyden asettamia reunaehtoja omalle ammatin harjoittamiselleen. Ammatilliseen toimijuuteen liittyy myös pohdintaa ammatillisesta identiteetistä, jota olen käsitellyt edeltävissä luvuissa (Eteläpelto 2014, 21–24.) Luvussa 5.1 Taiteilijan työn moninaiset merkitykset ja käytännöt käsittelen taiteilijoiden työtä ja arkea muun muassa työarvojen ja merkitysten kautta. Työn arvoihin liittyy
69 erityisesti mielekkään työn tekeminen sekä itseilmaisu. Tairan (2006) mukaan työttömien kohdalla nämä arvot ovat kuitenkin ristiriidassa sen suhteen, miten työttömiin suhtaudutaan.
Tällöin mikä tahansa työn tekeminen on tärkeämpää kuin työn sisältö ja sen mielekkyys (Taira 2006, 120). Haastateltavien työttömyyden kokemuksia, työttömyyden merkityksiä heidän arjessaan sekä työttömyyden aikaista toimintaa käsittelen luvussa 5.2 Työtön, muttei toimeton:
taiteilijoiden työttömyys. Taiteilijoiden työskentelyedellytyksiin vaikuttaa myös kokemus oman työn arvostuksesta, jota käsittelen luvussa 5.3 ”Se on ammatti siinä missä muutkin” – taiteilijan työn arvostus.
Tutkimukseni tarkoitus oli tutkia, millaisia toimeentulostrategiota taiteilijoilla on työttömyydestä selviämiseen. Kortteisen ja Tuomikosken (1998) mukaan työttömyydestä selviytyminen perustuu kahteen olennaiseen kysymykseen: miten turvata elanto ja miten luoda sisältöä elämään. Omaa taloudellista pärjäämistä voidaan turvata esimerkiksi lyhyillä työsuhteilla tai sosiaalietuuksilla, mielekkyyttä elämään tuovat taas erilaiset sosiaaliset suhteet.
(Kortteinen ja Tuomikoski 1998, 167.) Olen tutkimuksessani hahmottanut taiteilijoiden keskeisimmiksi toimeentulostrategioiksi muut työt, joita käsittelen luvussa 5.1, sekä verkostojen hyödyntämisen, jota käsittelen luvussa 5.4 Verkostot taiteilijan työllistymiskanavana. Molemmat strategiat tarjoavat taloudellista turvaa, mutta verkostoilla ja sosiaalisella pääomalla on kuitenkin myös vaikutusta haastateltavien arjen mielekkyyteen niiden kautta saadun henkisen tuen kautta.