Jokaisen tutkijan tutkimusprosessi on omanlaisensa ja henkilökohtainen (Paaskoski 2008, 15).
Erityisesti omaa analyysivaihettani voisin kuvata suoraviivaisen sijaan mutkittelevaksi.
Tutkimukseni ei ole analyysiorientoitunut siinä mielessä, että olisin jo aineistoa kerätessä lyönyt lukkoon ne tarkastelutavat, joilla aineistoani tulen analysoimaan. Analyysimenetelmäni ovat muotoutuneet vasta aineistoa lukiessa, jolloin olen hahmottanut niitä menetelmiä, jotka aineistoni kannalta ovat mielekkäimmät tavat sen analysoimiseen. Tämän vuoksi en ole kiinnittynyt selkeästi vain yhteen analyysimenetelmään, vaan hyödynnän analyysissä monimenetelmällisyyttä (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006; vrt. Hynninen 2017, 22).
28 Tutkimustani voi pitää lähtökohdiltaan sekä aineisto- että teoriajohteisena. Olen ennalta määritellyt tutkimukseni näkökulmat ammatti-identiteettiin, toimijuuteen, työhön ja työttömyyteen. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.) Näiden näkökulmien ympärille muotoilemani haastattelukysymykset ovat ohjanneet aineistoani keskittymään teemojen ympärille, sekä samalla ohjanneet sitä, millaisiin teemoihin olen aineistoni analyysissä kiinnittänyt huomiota. Olen kuitenkin antanut analyysissa tilaa myös aineistolähtöisyydelle tuomalla esiin haastateltavien esiin nostamia aiheita, jotka eivät ole kuuluneet välttämättä alkuperäisiin tutkimuskysymyksiin. Aineistolähtöisyys voi tarkoittaa tutkimuksessa myös sitä, että ”aineisto ja sen analyysi tuottavat ymmärrystä aiheesta, jota kautta varsinaiset aiheet löytyvät” (Hämeenaho 2017, 69).
Yhtenä analyysimenetelmänä tutkimuksessani on toiminut lähiluku, jonka avulla olen teemoitellut aiheita ja hahmottanut sitä, mitä aiheita aineistosta nousee esille. Lähiluku on kulkenut mukana läpi koko analyysiprosessin, ja sen kautta olen hahmottanut aineistosta teemojen lisäksi myös narratiivisia ja diskursiivisia elementtejä. Niiden analyysiin olen soveltanut narratiivista ja diskursiivista analyysiä. Sekä narratiivisesta että diskursiivisesta analyysista on paljon erilaisia sovelluksia ja metodina ne eivät ei ole selvärajaisia, jolloin tutkija itse määrittelee, miten menetelmiä soveltaa (Jouhki ja Steel 2016, 25; Löytönen n.d.).
Narratiivinen ja diskursiivinen analyysi hyödyntävät samoja elementtejä ja ovat osittain päällekkäisiä, minkä vuoksi analyysiäni voidaan kutsua narratiivis-diskursiiviseksi. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.)
Lähiluku aineiston temaattisena tarkastelutapana
Lähiluku tarkoittaa aineiston useampaan lukukertaan liittyvää lukemista, jossa jokainen lukukerta eli paluu tekstiin, on erilainen ja edellistään tarkempi. Eri lukukerroilla lukija keskittyy tekstissä erilaisiin asioihin ja huomaa eri asioita kuin edellisillä lukukerroilla.
Ensimmäistä lukukertaa pidetään yleensä silmäilevänä ja yleisluontoisena tekstin kokonaisuuden lukemisena ja vasta seuraavia lukukertoja tiedostavina lukukertoina, jolloin huomiota aletaan tarkentamaan yksityiskohtiin. Ensimmäinen lukukertakaan ei ole kuitenkaan täysin ”puhdas”, vaan sekin sisältää jo lukijan ennakko-oletuksia, jotka ovat jo tekstiä tulkitsevia. (Pöysä 2010, 338 ̶ 339.) Lähilukumetodiani voisikin pitää teoreettisesti informoituna lähilukuna, sillä lukemistani on ohjannut tutkimukseni näkökulmat. Myös tutkimuskirjallisuuden lukeminen analyysin aikana on ohjannut huomiotani erilaisiin aiheisiin aineistossa (mts. 344).
29 Omassa lähiluvussani on vaikeaa hahmottaa, mikä lukukerta on ollut varsinaisesti ensimmäinen ja edellä mainitsemani tavoin ennakkokäsityksistä vapaa. Koen, että jo haastattelujen litteroiminen on ollut osa lähiluentaa, jolloin olen jo tehnyt huomioita aineistosta ja saattanut kirjoittaa havaintojani litteroinnin yhteyteen. Lähiluku ei ole siis pelkästään lukemista, vaan se on myös muistiinpanojen ja tulkintojen tekoa (Pöysä 2010, 339 ̶ 340). Kirjoittaminen on ollut kiinteä osa koko lähilukuprosessiani, sillä lukuiset muistiinpanot ja huomiot haastatteluaineistossa, omassa tutkimustekstissä sekä omissa muistiinpanovihkoissa ovat ohjanneet lukemista aina kohti tarkempaa tarkastelua luoden tulkintoja, joiden totuuspohjaa olen myös tarkistanut tekstin uudelleen luennalla. Se on välillä johtanut myös tulkintani tarkastamiseen tai kokonaan hylkäämiseen. (Pöysä 2010, 340).
Ensimmäiset huomioni aineistossa syntyivät kohdissa, joissa haastateltavat puhuvat erityisesti tutkimukseni näkökulmiin liittyvistä aiheista. Haastattelujen tarkemmalla tarkastelulla hahmottelin niistä jokaisesta keskeiset teemat. Kiinnitin jo litteroinnissa myös huomiota niihin aiheisiin tai ilmaisuihin, joita joku toinen haastateltava oli myös käyttänyt, ja aloin tässä vaiheessa myös lukea aineostoa ristiin yhdistävien teemojen löytämiseksi. Teemoittelun apunani toimi myös haastattelun kysymysrunko. Jaoin aineoston kolmeen suurempaan teemaan, joiden sisällä aloin hahmotella pienempiä alateemoja. Käytännössä prosessi toimi niin, että keräsin samaan yläteemaan löyhästikin liittyvät haastattelukatkelmat yhteen tiedostoon, jossa aloin lukea ja järjestellä katkelmia niiden sisällön mukaan pienimpiin alateemoihin. Tässä vaiheessa muun muassa ammatinvalintatarinat alkoivat hahmottua identiteetti-teeman alla omaksi suuremmaksi kokonaisuudekseen, jota lopulta päätin käsitellä kokonaan omana lukunaan, ja analyysiin päätin soveltaa narratiivista analyysiä. Myös stereotypiat alkoivat näyttäytyä lähiluvun kautta aineistossa yhä selkeämmin, vaikka niihin liittyviä kysymyksiä en edes haastatteluissa kysynyt. Hahmotin sen taiteilijan identiteettiin liittyväksi elementiksi, jota on syytä käsitellä omana alalukunaan. Lähiluvun kautta sosiaalinen pääoma ja verkostot alkoivat myös näyttäytyä merkittävänä toimeentulostrategiana, jota päädyin käsittelemään omana alalukunaan.
Vaikka lähiluku onkin toiminut kätevänä työkaluna aineistoni analyysissä, ei sen käyttäminen ole ollut aivan täysin ongelmatonta. Koska lähiluku on tekstin tulkintaa, siihen liittyy kaksi oleellista ongelmaa: tulkintojen loputtomuus sekä ylitulkinta. Pöysän (2010) mukaan lähiluku on aina lopusta avoin, eikä sen tulkinta koskaan saavuta päämäärää. Toisin sanoen lähiluku tarjoaa aina uusia tulkintoja riippuen näkökulmasta, josta tekstiä tarkastelee. (Pöysä 2010, 341.) Tämän vuoksi analyysin kannalta on jossain vaiheessa vedettävä raja siihen, miten paljon
30 tulkintoja ja mistä näkökulmasta niitä tekee. Omassa tutkimuksessani tämä on ollut haastavaa, sillä joka kerta kun olen palannut aineistokatkelmiin tai oman analyysitekstin pariin tauon jälkeen, olen löytänyt jotain uuttaa ja mielenkiintoista, jonka olen halunnut sisällyttää tutkimustekstiin. Tulkintojen määrän loputtomuus nostaa esille myös ylitulkinnan vaaran.
Ylitulkinta on aineiston yliluentaa, jossa viehätytään liikaa omasta tulkintahypoteesista. Näen tämän tarkoittava sitä, että alkaa näkemään tekstissä sellaisia merkityksiä, joita siinä ei ehkä ole ja että alkaa ottamaan niitä mukaan tulkintaan. Tämän vuoksi onkin tärkeää hypoteesien testaaminen ja karsiminen. (Pöysä 2010, 353.) Haastattelukatkelmien irrottaminen haastelukokonaisuudesta ja näin ollen myös kontekstistaan, luo myös vaaran väärin tulkitsemiseen (Paaskoski 2008, 22). Sekä yli- että väärintulkintaa olen pyrkinyt välttämään sillä, että olen aika-ajoin palannut alkuperäiseen haastatteluun, erityisesti niissä tilanteissa, joissa katkelma on vaikuttanut joltain osin epäselvältä tai osittaiselta (toisin sanoen jotain tärkeää on jäänyt katkelman ulkopuolelle) tai tilanteissa, joissa lähiluvun myötä katkelma on alkanut vaikuttaa sopimattomalta siihen teemaan ja tulkintaan, jonka alle sen olen alun perin sijoittanut.
Narratiivis-diskursiivinen analyysiote kerronnalliseen haastattelupuheeseen
Laadullinen haastattelu sisältää aina kerrontaa, sillä ihmisillä on tapana vastata kertomuksilla, kertomisen tiheys vain vaihtelee (Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005, 192). Kertomus ja kerronta välittävät henkilökohtaista kokemusta, mutta myös yhteisesti jaettuja tulkintoja ja merkityksiä (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 337).
Tutkimuksessani tutkin haasteltavien kokemuksia ammatti-identiteetistä, työttömyydestä ja arjen toimijuudesta. Kerronnallisuus ja sen kautta tapahtuva omien kokemusten peilaaminen kulttuurisiin malleihin ja arvostuksiin voidaan tutkimuksessani nähdä narratiivisina ja diskursiivisina neuvotteluina yksilön ammatti-identiteetistä ja arjen toimijuudesta (ks. mm.
Taira 2006; Koskinen-Koivisto 2014; Paaskoski 2008).
Tutkimukseni narratiivisuus ilmenee suhtautumisenani haastattelupuheeseen kerrontana ja kertomuksia sisältävänä. Syy, miksi alun perin päädyin tarkastelemaan haastatteluja kerronnallisina, johtuu erityisesti siitä, että yksi haastatteluista erosi selkeästi muista olemalla elämäkerrallinen. Tämän vuoksi aloin tarkastella myös muiden haastattelujen kerronnallista ulottuvuutta. Luonnollisesti kaikki haastattelupuhe ei ole kerrontaa, vaan mukana on myös raporttimaista puhetta, joka eroaa kertomuksesta siinä, ettei se välitä kokemuksellisuutta
31 (Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005, 199). Raporttimaista puhetta olen analysoinut temaattisesti edellisessä luvussa mainitun lähiluvun avulla.
Haastatteluaineistossani kerronnallisuus koostuu lyhyistä, henkilökohtaisista kertomuksista, jotka välittävät yhden kokemuksen (Hyvärinen ja Löyttyniemi 2005, 193–194). Näitä pieniä, yksitäiseen kokemuksen kiinnittyviä kertomuksia voidaan kutsua myös mikronarratiiveiksi (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 342). Mikronarratiivi voi olla suppea, yhteen identiteettiin kiinnittyvä kertomus. Tällaiseksi mikronarratiiviksi voidaan katsoa esimerkiksi työelämäntarina, jossa näkökulma on ammatissa. (Paaskoski 2008, 146.) Tutkimusaineistossani tällaisiksi mikronarratiiveiksi nousevat ammatinvalintatarinat, joissa haastateltava pohtivat ammatinvalintansa ja taiteilijaksi päätymistä (tai ryhtymistä).
Mikronarratiivinen kautta henkilökohtainen kerronta voidaan hahmottaa myös osaksi esimerkiksi aikakauden tai sukupolven kokemusta, jolloin hallitsevat kulttuuriset kertomukset (cultural narratives) hahmottuvat suhteessa kertojan näkökulmaan (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 355). Kulttuuriset kertomukset ovat yhteisiä tulkintoja tapahtumista tai jaetuista arvoista, eli ne ovat kulttuurisia malleja ja ideaaleja, joita kertoja voi hyödyntää kerronnassaan (Koskinen-Koivisto 2014, 51). Kulttuuriset ideaalit voivat olla myös kerronnan rakenteita tai juonimalleja, jotka ovat kulttuurisen ihanteen mukaisia (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 351). Esimerkiksi eri ammatteihin kuten taiteilijoihin liittyvät kulttuuriset tarinat voivat olla myyttejä ja rooliodotuksia, joita ammatin edustajiin kohdistetaan tai joita toisinnetaan/toteutetaan (Hänninen 2000, 51). Mikronarratiiveissa kulttuurisiin kertomuksiin otetaan kantaa esimerkiksi myötäilemällä tai vastustamalla (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 351; Koskinen-Koivisto 2014, 51). Mikronarratiiveissa kertoja asemoi itsensä suhteessa kuulijaan, lukijaan tai muihin valitsemiinsa toimijoihin ja heidän käsityksiinsä. Mikronarratiiveissa alleviivataan omaa asemaa, hierarkioita ja eri ryhmien välisiä kulttuurisia arvoja. Itsensä asemoiminen ulkoisiin toimijoihin voidaan hahmottaa kertomuksessa esimerkiksi vastakkainasettelun keinoina ja vastapuheena. (Koskinen-Koivisto ja Marander-Eklund 2016, 345–346, 353.)
Tutkimusaineistossani haastateltavani peilaavat omia kokemuksiaan taiteilijoiden kulttuurisiin narratiiveihin, kuten muun muassa taiteilijan eetokseen ja taiteilijamyytteihin, mutta myös työn eetokseen suhteessa siinä, millaisena taiteilijan työ ja työttömyys näyttäytyvät ja millaisia merkityksiä niille annetaan. Nämä taiteilijoiden kulttuuriset kertomukset voidaan nähdä myös taiteilijoihin liittyvinä diskursseina, eli taiteilijapuheena, jossa yksittäistä taiteilijaa koskevat
32 lausumat kantavat aina sisällään myös merkityksiä, jotka ovat osa taiteilijoihin liitettyjä mielikuvia (Logrén 2015, 27).
Tässä tutkimuksessa tarkoitan diskurssilla sosiaalisten käytäntöjen ja käsitteellistämistapojen, eli merkityssysteemien jatkuvaa uusintamista ja muuttamista kommunikaatiossa (Aro 1996, 48). Näin ollen diskurssianalyysini keskittyy siihen, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä, eli millaista todellisuutta taiteilijan arjesta haastateltavani luovat haastattelupuheen avulla (Steel 2005, 239). Analyysini ottaa vaikutteita diskurssiteoreettisesta lähestymistavasta, jossa diskurssianalyysin voidaan katsoa keskittyvän yhteiskunnassa olevien kulttuuristen valtarakenteiden eli makrotason diskurssien esille tuomiseen ja rakenteiden osallisuuteen yksilöiden elämässä. (Hynninen 2017, 69–70; ks. myös Taira 2006.) Näin ollen analyysissäni diskurssit kantavat kulttuurisia arvoa ja ideologioita, joita haastateltavani pyrkivät joko puheessaan toisintaman (eli ylläpitämään) tai muutamaan (eli hylkäämään). Tutkimuksessani diskursiivinen analyysiote näkyy erityisesti haastateltavien vastapuheen hahmottamisena, minkä kautta haastateltavat neuvottelevat omaa identiteettiään suhteessa taiteilijoiden stereotyyppisiin kuviin ja taiteilijuuden määritelmiin. Myös työttömyydestä käydään keskustelua vastapuheen keinoin painottamalla toimijuutta ja näin ollen, irtaantumalla toimettoman työttömän diskurssista.