2.6 Krausen partitat joka kotiin
Johann Georg Krausen (1600-l. jälkipuoli) IX Partien auf die Viola Paradon oli ensimmäinen ja 1950-luvulle asti myös ainoa painettu teoskokoelma barytonille. Tämän julkaisun esipuheessa on ohjeita sekä barytonin soittamisesta että virityksestä. Krause toimi hovimuusikkona ja urkurina Grossweigelsdorfissa Sleesiassa (nyk. Puolassa). Hän omisti partitat Wüertemburg-Teckin herttualle Christian-Ulrichille. Herttua kuoli vuonna 1704, joten kokoelma on sävelletty ennen mainittua vuotta. Sen partitat ovat musiikillisesti yksinkertaisia ja niiden lyhyet tanssiosat on sävelletty aikansa luuttusarjojen tapaan. Lukuisat jousella soitettavat soinnut ja kaksoisotteet näppäiltävine bassoäänineen sekä resonanssikielten toiminta luovat sävellyksiin täyteläistä sointia.
Lessingin (1971) mukaan mielenkiintoisinta ovat kokoelman esipuheessa annetut soitto-ohjeet. Krausen esipuhe on tärkeimmiltä osiltaan Lessingin artikkelissa Zur Gesichte des Barytons. (Lessing 1971, 145.) Kokonaisuudessaan esipuhe on faksimilena Janos Liebnerin (1966) artikkelin "The Baryton" liitteenä, mitä olen käyttänyt lähteenä tähän työhön liittämässäni Krausen esipuheessa (liite 1).
Krause suuntaa esipuheessaan työnsä barytoninsoiton aloittajille ja innostuneille harrastajille, jotta nämä välttäisivät vaikeudet ja voisivat saada tyydytystä harjoituksista.
Aluksi hän antaa viritysohjeet jousella soitettaville kielille. Viritys on niissä sama kuin eräs aikakauden tunnettu luuttuviritys: A, d, f, a d¹, f¹. Näppäiltäviä kieliä voi Krausen mukaan olla 16, 18 tai 20, joista 18 on sopivin määrä. Partitat ovat sävelletty viime
mainitulle määrälle. Näppäiltävien kielten alin ääni on C, josta alkava asteikko päättyy dis-ääneen. Asteikon ylin ääni merkitään tabulatuuriin numerolla yksi, toiseksi ylin numerolla kaksi, aina alimpaan C-ääneen, joka on numero yhdeksän (kuva 12).
Erikoista näppäiltävien kielten virityksessä on Krausen kaksintamat a- ja e-äänet. Hän perustelee kaksintamista soittamisen helpottumisella ja mahdollisuudella tarvittaessa virittää hyvä as tai es. Viimemainitut äänet ovat käytetyissä viritysjärjestelmissä usein kirpeästi dissonoivia, mutta Krausen esittämässä virityksessä ne voidaan sävellajin niin vaatiessa virittää hyvin soiviksi.
Kuva 12. Krausen III partita, Praeludium.
Varsinaiset soitto-ohjeet paneutuvat keskeisiin kysymyksiin alkaen hitaasti harjoittelusta ja oikein istumisesta. Hyvä ote soittimesta mainitaan, samoin ettei sovi kuitenkaan sitä polvilla puristaa. Oikealla eli jousikädellä kuuluu soittaa viola da gamban -kieliä rennosti miellyttävän äänen saavuttamiseksi. Vasemmalle kädelle Krause antaa ohjeeksi aina pitää peukalo valmiina seuraavaksi näppäiltävällä kielellä välttäen sormen tarpeetonta nostamista. Näin voi saavuttaa tarpeellisen varmuuden peukalolla työskentelyyn. Krause kiinnittää huomiota näppäiltävien äänten pituuteen:
niitä ei voi harpun tai luutun tapaan sammuttaa, joten pitkät jälkisoinnit ovat luonteen-omaisia barytonille. Hän huomauttaa myös, että huolimatta numeroitten ja tabulatuurin kirjainten yhtäaikaista toteuttamista edellyttävästä sijoittelusta, voi näppäiltävät äänet soittaa ennen tai jälkeen ylempää ääntä. Esipuheen lopuksi Krause pahoittelee, ettei barytonin harrastajia ole runsaammin, mutta teoksia voi soittaa myös viululla continuon kera.
Krausen partitat ovat sävellyksinä varsin yksinkertaisia. Osat ovat lyhyitä, lyhimmillään vain kahdeksan tahdin mittaisia. Teosten viehätys piileekin niiden esittämisessä barytonilla:
Soittajan näppäillessä vasemman kätensä peukalolla alempaa kielistöä, ei kuulija saa visuaalista vahvistusta kuulemalleen äänelle ja syntyy illuusio näkymättömästä soittajasta.
3 Klassinen baryton
Barytonin käyttäjäpiirin suppeus kautta aikojen on saattanut ylläpitää sen ominaisuuksien joustavuutta muuttuvissa olosuhteissa. Tätä väitettä tukee hyvin se, että klassinen baryton tarkoittaa kahta kaksikielistöisen barytonin versiota, jotka eroavat toisistaan resonanssikielten äänialan suhteen. Jousella soitettavien kielten viritys oli vakiintunut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tietyksi. Klassinen baryton oli käytössä enimmäkseen Wienissä ja sen ympäristössä sekä jossain määrin Berliinissä vuosina 1730—1823. Nimi "klassinen baryton" on peräisin musiikinhistoriassa osapuilleen samaan aikaan vallinneesta klassisesta tyylikaudesta. Taiteellisesti merkittävimmän ohjelmiston barytonille on säveltänyt Joseph Haydn. Haydnin työnantajan Nikolaus Esterházyn kaltaiselle innostuneelle harrastajalle barokkibarytonista periytyvä jatkuva kaksoistekniikan käyttö oli ilmeisesti liian vaativaa, koska hänelle sävelletyissä teoksissa resonanssikielten näppäilyä käytettiin vain vähän tai ei ollenkaan. Toisaalla muutaman etevän wieniläisen barytoninsoittajan piiri jatkoi kaksoistekniikan viljelyä sen haasteellisuudesta huolimatta tai kenties juuri sen vuoksi.
Ensimmäinen klassisen barytonin versio perustuu suoraan barokkibarytoniin, jonka jousella soitettavien kielten viritysjärjestelmäksi oli vakiintunut viola da gamban tapaan D-G-c-e-a-d¹. Näppäiltävät kielet viritettiin barokkibarytonin tapaan suuren oktaavin alueelle sijoittuvaan, soitettavan teoksen sävellajin mukaiseen sävelasteikkoon.
Jousella soitettavien kielten virityksessä oli vain yksi poikkeus: sävelaskelta korkeampi viritys eli E-A-d-g-h-e¹, joka mainitaan vain Schläglin kokoelmaan kuuluvan Giuseppe de Faunerin sävellyksen yhteydessä. Tämä viritys on nykyisin käytössä kitarassa.
Barytonissa tällä virityksellä tavoiteltiin joko erityistä sointiväriä tai suurempaa äänenvoimakkuutta. Se oli ollut todennäköisesti käytössä Wienissä jo 1700-luvun alussa esimerkiksi Ariostin aariassa "Sa´ il Crudel" (kts. luku 2.4.2). Kaikkiaan ensimmäinen klassisen barytonin versio oli käytössä Schläglin kokoelman ja Hauschkan teoksissa.
Toinen klassisen barytonin versio oli käytössä Nikolaus Esterházylle sävelletyissä teoksissa: sen jousella soitettavissa kielissä oli sama viola da gamban viritys kuin ensimmäisessä versiossa, mutta näppäiltävät kielet oli viritetty pienen oktaavin alueelle D-duuri-asteikkoon lisättynä suuren oktaavin A-sävelellä. Tämän oivalluksen takana oleva henkilö on jäänyt tuntemattomaksi, mutta Haydnilla on mahdollisesti ollut siinä jokin osuus. Virityksen tuomat edut ovat merkittäviä: Soittimen rakenteen jännityksen kiristämisen myötä sen äänenvoimakkuus kasvoi parantaen
edellytyksiä yhteissoittoon viulusoittimien kanssa. Onnistunut kokoonpano näkyy myös barytontriolle (baryton, alttoviulu, sello) sävellettynä suurena teosmääränä.
Äänenvoimakkuutta auttaa myös 1700-luvun jälkipuolen kohonnut viritystaso.
Säilyneiden puhallinsoittimien perusteella a¹ oli tuohon aikaan noin 430Hz. Viritystason nousun seurauksena jännitettiin jousisoittimen kieliä kireämmälle ja saavutettiin yleensä jonkin verran suurempi ääni. Mahdollista oli toki myös soittimen pilaaminen, koska kiristäminen ei sovi jokaiselle yksittäiselle soittimelle. Barytonin suuren kielimäärän ansiosta viritystason nostaminen saattoi vaikuttaa sen äänenvoimakkuuden kasvuun enemmän kuin vastaava nosto esimerkiksi alttoviulussa tai sellossa.