Kirurgi(a)n sukupuolen lukeminen aineistostani

Lääketieteen käytännön ja kielen sukupuolittuneisuutta tutkittaessa on kohteeksi usein otettu jokin miesvaltainen ala ja naisten tavat rakentaa lääkäriyttään miehisessä kult-tuurissa (Riska 2001, 96). Lääketieteen erikoisaloista kirurgia (ja lääkäreistä kirurgi) mielletään useimmiten maskuliiniseksi (Nore 1993; Cassell 1998; Conley 1998).

Kirurgian erikoislääkäreistä on myös prosentuaalisesti suurin osuus miehiä, Suomessa työikäisistä yleiskirurgian erikoislääkäreistä vuoden 2003 alussa 83 % (www.laakari-liitto.fi), vaikka naisten osuus on lisääntymässä. Kirurgin stereotypia on lääkäreidenkin keskuudessa maskuliininen, ja siksi kirurgi(a) on helpoin valinta esimerkiksi, kun kertojan pohdinta kohdistuu tavalla tai toisella lääketieteen sisäisiin jakoihin tai

suku-puoleen. Kun kysyin esimerkiksi Sampolta, mitä hänelle oli jäänyt mieleen kirurgian kliinisestä kurssista, hän kuvaa kirurgian suoraviivaiseksi toiminnaksi, jossa pohdinnan ja selvittelyn sijaan toimitaan ja hoidetaan. Kirurgiaan suuntautuvat haastateltavat, esi-merkiksi Anne, puhuvat myös kirurgiasta nopealiikkeisenä toimintana, ja juuri se heitä erikoisalassaan viehättää. Sampokin rakentaa omaa lääkäriyttään kirurgian kautta, mutta erottautumalla siitä: hänelle on muodostunut ”kirurgeista vähän semmonen yksviiva-nen kuva, ne on vähän semmosia tavallaan aggressiivisia ja itsevarmoja kavereita ja vähän huono itsekritiikki”. Näin sanoessaan hän jo vihjaa itse olevansa toisenlainen, vaikka sisällyttääkin omaan anestesiologin identiteettiinsä samaa ”glamuuria”, jota liit-tyy leikkaussalin ajoittain vauhdikkaaseen ja jännittävään maailmaan ja etenkin teho-hoitoon, jossa ”sankaritöitä tehdään”.

Vaikka Sampo ei tässä yhteydessä suoraan viittaa kirurgin sukupuoleen, kuulen hänen toistavan miehisen kirurgin stereotypiaa. Ainakaan en osaa kuulijana sijoittaa

”aggressiivisen, itsevarman kaverin” paikalle naista. Sampo ei näin sanoessaan kuvaa ketään yksittäistä kirurgia, vaan kulttuurisen kuvaston hahmon, johon suhteessa jokai-nen lääkäri voi kuvata ja ymmärtää itseään. Olen edellä perustellut näkemystäni, jonka mukaan myyttisen sankarilääkärin hahmo on maskuliininen ylipäätään; kulttuurisessa kirurgin kuvassa maskuliinisuus korostuu. Samalla korostuu se, miten jokaisessa kirurgissa tai sellaiseksi aikovassa kohtaavat sukupuolen kaksi ulottuvuutta – lääkärin miehinen tai naisinen sukupuoli ja maskuliininen myytti – ja miten kohtaaminen on miehellä ja naisella erilainen. Annan omalle lukijalleni myös tilaa arvioida itse, mihin kolmen siteeraamani lääkärikertojan kokemusten sukupuolittuneisuus lopulta sijoittuu – kirurgiaan, lääketieteeseen ylipäätään, vaiko jonnekin muualle.

Samalla tavoin luen sukupuolta kertomuksista itse. Olen tekstintutkija sikäli, ettei tehtäväni ole arvioida sitä, mitä todella on tapahtunut – kertojat usein itse osoittavat useiden tulkintojen mahdollisuuden. Sama Susannan kokemus kirurgian amanuenssuu-rista voi olla ”mukava” tai ”mukava ja mukava”, näkökulmasta riippuen. Oma tekstin-tutkijuuteni muistaa silti myös sen, miten moniääninen ja –tulkintainenkin kertomus on vakava yritys antaa sanat kertojan kokemukselle. Tekstiin jää jäljet kertojasta, joka on elänyt kerrotut hetket, ja niitä jälkiä minä lukijana etsin ja tunnistan oman kokemukseni, oman ruumiini resonanssin kautta (Miller 1988, 57). Miten kirurgian miehisyys haas-tatteluissani näin lukien näkyy? Esimerkkeinä kolme kertomusta.

Susannan haastattelu eteni vuoropuhelunamme. Kyselin, mitä hänelle oli jäänyt mieleen opintojen kliinisestä vaiheesta. Susanna kertoo syventävistä opinnoistaan ja mainitsee sisätautikurssin ehkä kiinnostavimpana; ”kirurgiasta nyt lähinnä jäi (mieleen) ne ukkelit tai niitten persoonat, kun ne oli aika niinsanotusti kauheita tyyppejä”. Millä lailla, kysyn, ja Susanna kuvaa kirurgit ”hirveiksi sovinisteiksi”. Susannan kokemus kirurgian klinikasta, ainakin osana hänen haastattelussa kertomaansa lääkärin tarinaa, on

räikeän sukupuolittunut. Kysyn, muistaako hän jonkin tietyn tilanteen klinikasta, ja hän kertoo useita. Hän muistelee muun muassa apulaisprofessoria, joka varoitteli opiske-lijoita jämähtämästä peräkylän terveyskeskuksiin ja painotti yliopistopaikkakunnalla pysymisen ja itsensä kehittämisen tärkeyttä. Susanna muiden mukana protestoi ja huo-mautti postin (eli tieteen viime saavutusten) kulkevan takahikiällekin. Tähän apulais-professori totesi: ”joo joo, sinäkin hankit lapsia ja lihot niin siinä se on sun tieteen seuraamises”.

Myöhemmin Susanna kertoo amanuenssuuristaan kirurgian klinikassa. Koko kerrontaa sävyttää tässä kohden veto kahtaalle – paikka oli mukava tai ”mukava ja mukava”, riippuen siitä, miten ilmassa jatkuvasti sakeana leijuvan herjanheiton mää-rittää, ”vitsailuksi” vaiko ”vittuiluksi”, naisia herjaavaan sävyyn yhtä kaikki. Äärim-millään ”show” tarkoitti avointa seksuaalista vihjailua ja naispuolisiin työtovereihin käsiksi käymistä. Susanna kertoo alun perin kirurgiasta kiinnostuneen naispuolisen opiskelutoverinsa kiinnostuksen hiipuneen ”sen jälkeen kun ei jaksanu niitten juttuja kuunnella”.

Susannan kokemus haastaa ajatuksen siitä, että lääkärin pitäisi olla sukupuoleton ja tehdä ratkaisunsa yksilönä, ei miehenä tai naisena. Hän kertoo lääkäristä, joka on tullut määritellyksi ja vähätellyksi sukupuolensa kautta ilman, että kyseessä olisi ollut hänen oma valintansa. Mitä sukupuolen vaihtamiseen tulee, se tuntuu mahdottomalta.

En pysty kuvittelemaan vitsailevia kirurgeja naisiksi ja Susannaa vittuilun kohteena mieheksi.

Mauriksi nimeämälleni mieslääkärille kerroin jo puhelimessa sopiessamme haas-tattelusta, että käytän elämäkerrallista haastattelumenetelmää. Hän sanoo hahmotellee-nsa puhelun jälkeen mielessään tarinahahmotellee-nsa sisältöä ja kertoo sitten keskeytyksettä elä-mänsä rinnakkaisia juonikulkuja yli puolet käyttämästämme ajasta (haastattelu kesti noin 1h 20min). Hän päättää sanomalla ”mitäs sä haluisit nyt sitten ole hyvä kysyä lisää”. Näistä ja muistakin vihjeistä ymmärrän Maurin suhtautuvan kunnioittavasti mi-nuun ja tekemääni tutkimukseen, vaikka hän itse on tekemässä tiedettä ja väitöskirjaa täysin toisista lähtökohdista kirurgian alalta, jolle on myös erikoistumassa. Tämä sym-patian sävyttämä kokemukseni on läsnä nyt joka sanassa ja lauseessa kuunnellessani Maurin haastattelua ja kysyessäni tekstistä sukupuolta.

Maurin kertomuksessa on sisällöllisesti paljon sellaista, jonka äkkipäätään helposti nimeän miehen läsnäoloksi: nuorena alkanut kiinnostus koneisiin, moottoreihin ja auto-urheiluun, huoleton suhtautuminen tulevaisuuteen ja mahdolliseen opiskelupaikan hank-kimiseen ammatinvalinnan vaiheessa ja huolettomuuden vaihtuminen perfektionismik-si kirurgina, perheen perustamisen jääminen toisekperfektionismik-si elämäntarinan juonekperfektionismik-si (vai soke-riksi pohjalle?), vähän irralleen juonesta, joka kulkee lapsuudesta huolettoman nuo-ruuden ja opiskeluajan alun kautta lääkärin työhön ja kirurgiksi. Toisaalta hän puhuu

miehenä myös toisella tavalla. Mauri kysyi minulta haastattelun aluksi, kiinnostiko minua tutkimuksessani nuoren lääkärin työssä viihtyminen ja jaksaminen vai mikä, ja palaan tähän haastattelun loppupuolella. Kysyn, mistä hän olisi kertonut, minkä näkö-kulman valinnut, jos olisin tutkinut työssä jaksamista.

Mauri kuvaa lääkärin ja kirurgin työtä (josta hän toisaalla sanoo pitävänsä päivä päivältä enemmän): se on ”välillä aika kovaa ja kypsää”. Hän puhuu vastuusta, joka kasvaa leikkausten vaativuuden myötä eikä jää leikkaussaliin: ”sä mietit sitä yön, sä et nuku kunnolla, aamulla ku sä tuut sä mietit et missäköhän se potilas et onkse teholla vai yhtä kerrosta alempana patologialla”. Mauri sanoo olevansa perfektionisti, joka ”piiskaa itseään vähän liian lujaa”, ja hän myös analysoi ja funtsailee asioita. Hän sanoo kirurgin työn olevan fyysisestikin raskasta. Pitkät päivät kuluvat leikkaussalissa, mutta energiaa kuluu paljon myös siihen, että pystyy olemaan hermostumatta silloin, kun työt kar-kaavat kontrollista:

Suurin syy (rasittavuuteen) on ehkä se tunne ihan konkreettisesti et sää et pysty pitään asioita hallinnassa (…) että mun pitää kotiuttaa joku et mä laitan reseptit sairaslomat sä tiedät kaikki poliajat tämmöset, ja jos mä en sitä pysty (rauhottamaan) et mun täytyy kesken kirjottamisen lähtee sit kattoon jotain potilasta ja sit tulee pari puheluu (…) et odottakaa siel langalla etitään papereita ni sit ku alkaa kertyy tämmösiä (…) loose ends, ja sit ku alkaa näit irtopäitä olla joka puolella niin se rassaa,

Sanon tietäväni tunteen, itse asiassa tunnen sen kylminä ja kuumina aaltoina selässäni ja käsivarsissani parhaillaan tätä kirjoittaessani. Itse voin parhaiten silloin, kun saan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Lääkärin työn käytännössä se harvoin toteutuu, isoja asioita on hoidettava nopeasti, alta pois, yhtä aikaa. Jaettuani Maurin kanssa työn raskauden kokemuksen ja levättyäni hänen arvostavassa suhtautumisessaan haastattelun ajan ymmärrän häntä, kun hän jatkaa edellisestä lainauksesta,

mut sit taas leikkaussaliin ku menee ni siel hoitajat on kyllä tullaan tosi hyvin juttuun ja o erittäin kiva henkilökunta meillä, pääosin se on semmost hermolepoo, uusis saleis ku on radiot ni ei muuta ku potilas uneen ja poppi soimaan ja sitte kertoo hävyttömiä vitsejä ja purkaa paineitaan siellä ni se on ihan hyvä.

Jätin oman lukijani tehtäväksi päättää, missä lääketieteen ja tässä nimenomaisesti kirurgian sukupuoli lopulta on. Itse ajattelen, että se on muuallakin kuin yksittäisten lääkärien ja kirurgien mielissä ja ruumiissa. Kirurgian sukupuolittuneisuus toteutuu Maurissa hänen kertoessaan hävyttömiä vitsejään leikkaussalissa hoitajille ja kertoes-saan kertomisestaan minulle, mutta hänen kunnioituksensa minua, naista ja erilaista tie-teentekijää, kohtaan toteuttaa täysin toisenlaisen miehen. Sovinismi ei ole hänen ole-muksensa, mutta se on hänen kulttuurinen ja käytännöllinen mahdollisuutensa purkaa

kirurgin työn paineet. Hän ikään kuin astuu sisään sovinismiin astuessaan leikkaus-saliin, suorittamaan hävyttömien vitsien purkautumisrituaalia.

Kyse ei ole siitä, että haastattelutilanteessa kohtaamani toista kunnioittava Mauri olisi aito ja tosi, lääkäri-identiteettiin pakotettu sovinistinen leikkaussalikäytös taas hänen minälleen vierasta. Molemmat kuuluvat siihen lääkäriin, jonka Maurin kertomus esittää – minuus ei ole ristiriidatonta. Pohdin yhteenvetoartikkelini luvussa 6 dialogin idean ja Mihail Bahtinin (Bakhtin 1981; 1984; 1986) kirjoitusten kautta yksilön ja yhteisön, yksilön ja sosiaalisen, välisen rajan huokoisuutta. Olemme tottuneet ajattele-maan yksilön ja häntä ympäröivän sosiaalisen todellisuuden kahtena toisiinsa vaikut-tavana mutta erillisenä ja erilaisena entiteettinä. Kulttuurintutkimuksellisesta ja bahtini-laisesta näkökulmasta kyse ei ole vastakkaisuudesta, vaan sama sanojen, symbolien ja merkitysten maailma liikkuu sekä yksilön ulko- että sisäpuolella, ja hän hengittää siitä oman ajattelunsa ja kokemuksena ainekset. Symbolinen merkitysmaailman ulottuvuus, konkreetti toiminta ja yksilön koettu todellisuus punoutuvat yhteen (Gherardi 1994;

Korvajärvi ja Kinnunen 1996, 233–240). Maurin kohdalla tämä tarkoittaa, että astuessaan leikkaussaliin hän astuu kirurgian kulttuurisista merkityksistä jo valmiiksi tiheään tilaan ja tilanteeseen suorittamaan puhdistautumisen rituaalia. Hän kokee hel-potuksen ruumiissaan, keventää taakkaa harteiltaan, mutta samalla hän tulee uusinta-neeksi kulttuurin pimeää puolta ja naisvihamielisyyttä. En tiedä, tekeekö Mauri sen tietoisesti, vaikka oma kokemukseni hänestä haastateltavana puhuu sitä vastaan. Suku-puoli oman identiteetin määreenä on joka tapauksessa usein ei-tietoista, narratiivista tiedostamatonta (Freeman 2002a), lääkärille ja kirurgillekin, eikä silloin ole herkkä myöskään toisen ja toista sukupuolta olevan kivulle hävyttömän vitsin sattuessa.

Annen kerrottu lääkäriminä on (tuleva) kirurgi. Anne kertoo kirurgian kiinnos-taneen häntä kirurgian kurssista asti, se ”oli heti semmonen et tätä mä haluun tehä”, ja kiinnostus on vahvistunut työkokemuksen myötä. Hän tykkää ”värkätä ja väsätä”, kuten operatiivisella alalla värkätään, ja hän ottaa omakseen myös kirurgin stereotypian nopealiikkeisestä toimijasta: ”mä oon just semmone et mä haluan tehä kaiken nopeesti ja heti ja välittömästi niinku nyt kirurgit ehkä haluu et hoidetaan homma ja sillee”. Työn ulkopuolisissa ihmissuhteissa Annella on sukupuoli, hän on ollut ”sinkkutyttö” ennen kuin alkoi vakavasti seurustella ja suunnitella tulevaisuutta perheenä, jonka rivitalo-asunnossa vilistää kolme lasta. Sen sijaan puhuessaan itsestään lääkärinä hän ei puhu naiseudestaan, ei silloinkaan, kun minä haastattelukertomusta kuunnellessani näen hänet nimenomaan naislääkärinä. Yksi tällainen kohta on Annen kertomus eräästä mieleen jääneestä potilaasta. Annen vastaanotolle tuli isä ja lapsi, jonka loukkaantunutta jalkaa oli jo kahdesti käyty näyttämässä lääkärille. Ensin oli epäilty murtumaa, mutta päädytty siihen, ettei murtumaa ole eikä toimenpiteitä tarvita. Jalka oli kuitenkin yhä kipeä, ja nyt isä vaati vihaisena Annen tilalle ortopedian erikoislääkäriä lasta tutkimaan. Kyse oli

varmasti siitä, että Anne oli (vain) apulaislääkäri, sukupuolesta riippumatta. Silti kuulen jossakin taustalla toisten haastattelemieni naislääkäreiden mainintoja siitä, miten nimen-omaan nuori nainen kohtaa miestä helpommin oman uskottavuutensa rajallisuuden suhteessa sekä potilaisiin että hoitohenkilökuntaan (ks. esimerkiksi Eija artikkelissa Doctors as wounded storytellers).

Kun haastattelun aluksi esittelin itseäni ja tutkimustani, mainitsin toisesta tutki-muksesta, jossa on haastateltu norjalaisia naiskirurgeja (Nore 1993). Palaan teemaan haastattelun loppupuolella ja kysyn, onko naiskirurgiudella Annelle merkitystä. Hän kieltää ensin, mutta lähtee kuitenkin pohtimaan. Hänen työpaikassaan haastattelun aikaan kaikki kirurgian apulaislääkärit olivat naisia, mikä ”on aika ällöttävää”. Edelli-sessä sairaalassa hän oli ollut ainoa nainen, eikä hänen siellä ollut tarvinnut kokea itseään kohdeltavan osana ”tyttöjoukkoa”, jota ”jotkut niistä vanhemmista kollegoista nimittelee ties mikskä tipusiks välillä”. Vaikka Anne tietää, että nimittely tehdään hyvällä, se ärsyttää häntä. Hänen työidentiteettinsä on kirurgin, ei tyttösen tai tipusen.

Annen kirurgiminällä on kyllä ruumis. Toisin sanoen Anne kertoo omaa erityi-syyttään fyysisestä olemuksestaan jo lapsena: hän oli koulussa paitsi fiksu myös pitempi muita. Kommentoin väliin, sitten Anne jatkaa suoraan siihen, miten hän on pienestä asti tiennyt haluavansa lääkäriksi, tätinsä muistin mukaan tarkemmin haaveena oli tulla lasten sydänkirurgiksi. Tulkitsen tästä kertomuksen assosiatiivisesta kulusta, että Annen fyysinen koko ja voima on osa hänen kertomansa lääkärin kuvaa.

Tulkinta vahvistuu myöhemmin Annen erottautuessa työpaikkansa ”tyttöjou-kosta”. Anne ei ole ”niin kauheen semmonen pieni ja hento ja hellä tyttö niinku ehkä tytöt keskimäärin”, eikä hänellä ole vaikeuksia fyysistä voimaa vaativissa ortopedisis-sakaan leikkauksissa. Päinvastoin hän nauttii siitä, että saa ”tehä oikeen olan takaa (…) hauskaa sellasta puusepän hommaa välillä”. Ymmärtääkseni syy Annen vastentah-toisuudelle tulla otetuksi osana tyttöjoukkoa ja tipulaumaa on niissä heikkouden ja avut-tomuuden merkityksissä, joilla hän samalla tulee merkityksi ja jotka ovat vieraita hänen omalle käsitykselleen itsestään lääkärinä ja kirurgina. Hän haluaa tulla nähdyksi omana itsenään, mikä tarkoittaa oman sukupuolen hylkäämistä ammatillisissa yhteyksissä.

Naistutkimuksen teoretisoinnit ruumiista esittävät, että ihmisruumiilla on aina myös sukupuoli. Anne kertoo omaa ruumistaan kulttuurin maskuliinisiksi määrittämistä ominaisuuksista, koosta, voimasta ja kestävyydestä. Sukupuolieron irigaraylaisesta näkökulmasta tämä ei ongelma – jokainen nainen on lopulta nainen omalla tavallaan.

Sen sijaan ongelmana voi nähdä sen, ettei Annen kirurgiminään mahdu hänen naisinen sukupuolensa, vaan siitä tulee heikkouden kaihdettava merkki. Annella tai naiskirurgilla ehkä ylipäätään ei ole yleisesti tunnustettua mallitarinaa, josta hän voisi kertoa itselleen yhtä arvokkaan (vaikka erilaisen?) kirurgin identiteetin kuin hänen mieskollegansa.

Päinvastoin hänen vakavastiotettavuuttaan uhkaa jatkuvasti naiseksi nimeäminen tai

naisena näkyväksi tuleminen. Irigarayta soveltaen voisi sanoa, että päästäksemme tilan-teeseen, jossa kirurgin sukupuolella ei ole väliä, meidän on kuljettava mies- ja nais-kirurgien erilaisuuden ja arvokkuuden tunnistamisen ja tunnustamisen kautta (Irigaray 1991, 150). Sen sijaan, että yrittäisimme kieltää sukupuolen merkityksen, tulisikin ehkä nostaa kissa leikkauspöydälle ja keskustella siitä, mistä miehet oman sankariutensa tunnistavat, mistä taas naiset. Ja edelleen kertoa ja kuunnella, mitä mies tuntee heit-täessään hävytöntä herjaa, mitä taas nainen herjanheiton kohteena ja yleisönä.

Kyse ei ole tasa-arvoajattelusta totutussa mielessä. Sukupuolen merkitysten monet kulttuuriset ja henkilökohtaiset kerrokset eivät muutu pelkästään sillä, että naisille mah-dollistetaan pääsy arvostettuihin, johtaviin, perinteisesti miesten hallitsemiin asemiin.

Jos sankarikirurgia arvostetaan enemmän kuin arjen pieniä suuria tekoja tekevää ter-veyskeskuslääkäriä tai jos johtavaa lääkäriä arvostetaan enemmän kuin rivilääkäriä, voisi kysyä, miksi kaksi erilaista on asetettava rinnakkain ja ratkaistava paremmuus. Jos uran ja identiteetin erilaiset mallit olisivat yhtä arvokkaita, olisi jokainen, niin mies kuin nainenkin, vapaampi valitsemaan sen, joka vastaa hänen identiteettiään, kertomustaan, mieltään, ruumiinsa rytmiä.