Autonomiasta, itsenäisyydestä ja kehityksestä

Aloitin narratiivista identiteettiä koskevan luvun pohtimalla muutoksen mahdollisuutta elämän kerronnassa. Muutos voi olla myös välttämättömyys: jos kertoja ei kykene luomaan ajallista etäisyyttä aikaisempiin kertomuksiinsa ja suhtautumaan entiseen minäänsä lämpimän ironisesti, kertoessaan jo viisaamman ja kokeneemman äänellä, hän saattaa kuulostaa paitsi ihmisenä kasvussaan pysähtyneeltä myös kyvyttömältä sopeu-tumaan silloin, kun ympäröivä todellisuus katkaisee kertomuksen punaisen langan.

Oman elämänsä kertoja tulkitsee usein kertomansa henkilökohtaisen muutoksen muutokseksi parempaan – hän on kasvanut, kehittynyt, saavuttanut tärkeän päämäärän.

Kertomuksen siitä, miten kehityksen määränpää on saavutettu, voi kertoa vasta jäl-kikäteen. Kertomus on kaksisuuntainen liike: kehitys sinänsä ajatellaan tapahtuvaksi ajassa eteenpäin, mutta sen kertominen on katsomista ajassa taakse. Vasta muutoksen tapahduttua voi eletyssä nähdä prosessin, joka on johtanut siihen. (Freeman 1993.) Freeman (1993, 48) kirjoittaa Augustinuksesta, joka Tunnustuksissaan kuvaa kasvunsa huolettomasta nuorukaisesta Jumalan tahdon mukaan eläväksi pyhäksi mieheksi. Ker-tomus perustelee miehelle minän, joka tietää, mikä on arvokasta, mitä kohti haluaa kulkea ja mille omistautua. Silti joku toinen voisi kertoa täsmälleen päinvastaisen

juo-nen ja nimittää kertomustaan kehitykseksi niin ikään. Vaikka jaamme kulttuurimme jäseninä käsityksiä siitä, mikä on riittävän arvokasta ja tavoiteltavaa toimiakseen kehi-tyskertomuksen päätäntänä, kertojalla on silti myös varaa valita omat arvokkaat pää-määränsä. Kunkin kerrotun identiteetin kehityksen kulun ja muutoksen tavoitteet voi nimetä vain kuuntelemalla kertomusta (sikäli kuin minuutta kerrotaan kehityksen kautta – myös pysyvyyskertomus on mahdollinen, Komulainen 1998).

Itsenäisyys ja autonomia ovat länsimaisen kulttuurin tunnustamia arvokkaita tavoitteita ihmisen kehitykselle. Ajatuksen ihmisen elämästä kasvuna ja kehittymisenä voi ylipäätään ajatella ilmentävän modernin länsimaisen yhteiskunnan myyttiä edis-tyksestä ja vapaan yksilön autonomiasta (de Peuter 1998, 32; Hänninen 1999, 50).

Edward Sampson (1993, 36–39) kirjoittaa siitä kyseenalaistamattomuudesta, jolla miel-lämme yksilön ihanteeksi autonomian ja erillisyyden, riippumattomuuden toisista, ja ymmärrämme ihmisten välisyyttä molemminpuolisena omien rajojen säilyttämisenä ja sulautumisen uhkana. Analysoin artikkeleissani Setback of a doctor’s career ja Itse-näisyyden ja vastuullisuuden ydindialogeja yhteensä kolmea haastattelemieni lääkä-reiden elämäntarinaa muutoskertomuksina, joissa on kaikissa kyse itsenäisyydestä.

Näistä yhdessä (Empun) tarinassa itsenäisyys ei ole hänen muutoksensa päämäärä, vaan sekä hänen menneen että nykyisen minänsä määre, joka saa muutoksen myötä rin-nalleen vastuullisuuden ja vakavuuden. Sen sijaan kaksi muuta kertomusta kuvaavat itsenäistymisen: olen tulkinnut molemmat minuutta kertovien äänten dialogeina, joissa muutoksen jälkeinen itsenäisyys kontrastoituu epäitsenäiseen, riippuvaan entiseen. Silti muutoksen prosessit ja itsenäiseksi kehittyneet päähenkilöt ovat näissä kertomuksissa erilaiset. Hilla, jonka kertomusta tulkitsen artikkelissa Itsenäisyyden ja vastuullisuuden ydindialogeja, kertoo päähenkilönsä itsenäistyneen lapsuudenkodin turvallisesta ilma-piiristä ja riippuvuuden sävyttämistä ihmissuhteista elämään omaa elämäänsä, tulemaan toimeen omillaan, keskittymään siihen, mikä on hänelle omaa eli lääketieteeseen. Esitin edellä kertomuksen koherenssista kirjoittaessani Hillan esimerkkinä kertomuksen ja kerrotun identiteetin moniäänisyydestä: Hillan itsenäisyys saa muitakin kuin ei-riip-puvuuden merkityksiä. Silti kertomuksen kohdissa, joissa Hilla neuvottelee ratkaisua eri ääntensä välille ja rakentaa minuutensa ykseyttä, itsenäisyys liitetään arvokkaaseen, riippumattomaan muutoksenjälkeiseen minään.

Lassiksi nimittämäni kollega (Setback of a doctor’s career) kertoo myös henki-lökohtaisen muutoskertomuksen, jonka tulkitsen itsenäistymiskertomukseksi. Lassi ku-vaa menneen minänsä ei-tietoisena ja kritiikittömänä. Mennyt Lassi teki kertomuksessa ammatinvalintansa ikään kuin puoliksi vahingossa ja tähtäsi kirurgin uralle, koska hänellä oli lähellään kirurgiesikuva. Hän ei pohtinut ratkaisujaan, vaan uralla eteenpäin pyrkiminen oli itsestäänselvyys, ja siihen tavoitteeseen hän valjasti myös syventävien opintojen tutkimusprojektinsa, josta oli tarkoitus aueta väitöskirjan mahdollisuus.

Sy-ventävistä opinnoista muodostuu kuitenkin kertomuksen käänne. Lassi pettyy odo-tuksissaan tieteentekemisen ja saamansa ohjauksen suhteen, ja kertomuksessa astuu esiin uudistunut päähenkilö, joka alkaa arvioida kriittisesti sitä, mikä aiemmin oli ollut itsestään selvää: katkotonta uraa, tieteentekemistä, tieteellisen tiedon laatua ylipäätään.

Omien ja toisten ratkaisujen hyvyyden kriteeriksi tulevat ratkaisujen seuraukset itselle ja toisille, ja jos työnsaanti olisi vaikeaa, murroksen jälkeinen Lassi jäisi ennemmin työttömäksi kuin muuttaisi eroon vaimostaan.

Luopuessaan uran ehdottomuudesta Lassi vapautui “riippuvuuksista, auktoritee-teista, ulkoaohjautuvuudesta, ennaltamääräytyneisyydestä” (Komulainen 1998, 107) vastuuseen ja vapauteen tehdä omat ratkaisunsa, ”suunnitella ja sovittaa näyttämölle oman elämäkerran ohella myös siihen liittyvät sitoumukset ja verkostot, jotka muuttuvat kunkin omien mieltymysten ja elämänvaiheiden muuttumisen myötä” (Beck 1995, 29).

Hänen kertomuksessaan itsenäisyys merkitsee tulkintani mukaan mahdollisuutta ottaa huomioon elämän monet sitoumukset ja omien halujen muuttuvuus. Barbara Marshallia (1991) seuraten autonomia, jolla oma elämäntarina kerrotaan jatkuvaksi ja selkeäksi, voi olla kerrassaan epäeettistä kieltäessään ihmisten välisen riippuvuuden ja monet sitou-mukset. Lassin elämän ja uran kertomuksesta tulee itsenäistymiskehityksen myötä tule-vaisuutta kohti avoin ja epämääräinen – hänelle ei haastattelun aikaan ollut selvää, mihin suuntaan edetä – mutta samalla Marshallin ehdottamalla tavalla vahvasti eettinen.

Yksilön kasvu riippuvuudesta ja symbioosista kohti erillisyyttä ja itsenäisyyteen tuntuu normaalin elämän itsestään selvältä suunnalta, ja itsenäistyminen myöhään (kuten Hilla tulkitsee omaa elämäänsä) vaatii selittämään. Sikäli kuin elämäntarina ajatellaan oman yksilönkehityksen kuvauksena, psykologiset ja yksilönkehityksen teoriat ovat kertojan käytössä mallitarinoina hänen kuvatessaan sisäistä elämäänsä ja minuutensa vaiheita (Hydén 1995, 87). Ajattelen, että tässä on jälleen kohta, jossa psykoanalyyttiset mallitarinat tarjoutuvat lääkärikertojalle kaksinkertaisesti, sekä kult-tuurisen arkiajattelun – esimerkiksi vanhemmuudesta käytävän keskustelun – kautta että kehityspsykologisina teorioina, joihin hän on törmännyt opinnoissaan ja ehkä myös työssään. Psykoanalyyttinen teoriaperinne on ytimenä yksilön psykososiaalisen kehi-tyksen ymmärtämisessä myös suomalaisten asiantuntijoiden vanhemmuutta koskevissa kirjoituksissa, olivatpa ne toisille ammattilaisille tai vanhemmille suunnattuja (Vuori 2001).

Psykoanalyyttinen kehityskertomus ei kuvaa vain yksilönkehityksen normatiivista kulkua vaan kuvaa ennen kaikkea sen, miten yksilö sukupuolittuu (Benjamin 1990;

Grosz 1990; Frosh 1994). Jaana Vuoren mukaan psykoanalyyttinen puhe ikään kuin tarjoutuu käytettäväksi aina, kun puhe kääntyy miehen ja naisen tai tytön ja pojan suku-puoliin, sillä kulttuurissamme ei ole toista yhtä tunnustettua ja hienovaraista teoriaa sukupuoliseksi kasvamisesta (Vuori 2001, 282). Teorian kuvaamassa kehityksessä ei ole

neutria tietä, vaan kasvu tapahtuu joko naiseksi ja mieheksi: ns. normaali ja terve, he-teroseksuaalinen identiteetti on saavutettavissa vain äidin ja isän välittämän lapsuuden kautta, ja siksi aiemmin mainitsemani mieslääkäri ajatteli kiinnostukseni identiteettiin edellyttävän tietoa äitisuhteen laadusta. Psykoanalyyttinen normaalitarina tytön samas-tumisesta äitiin, pojan isään, on niin tuttu, ettei sitä tarvitse perustella tai selittää (Vuori 2001, 236). Samalla sitä on hyvin vaikea kyseenalaistaa ja olla ottamatta oman tarinan normiksi.

Teorian kuvaamassa kehityskertomuksessa tapahtuu muun muassa se, että itse-näisyyden ja autonomian merkitys sukupuolittuu. Freudilais-lacanilainen psykoanalyy-sin suuntaus, joka korostaa äiti-lapsi-dyadin luonnontilaisuutta ja epäsosiaalisuutta, näkee naisen yksilönkehityksessään eriytyvän vain osittain tästä alkuperästään ja jäävän häilymään erillisyyden ja naisisen samaistumisen väliin (Irigaray 1985b, 40). En lue Hillan kertomusta psykoanalyyttisen teorian valossa, vaan pikemminkin kysyen, miten sama kulttuurinen naisen ristiriita ilmenee sekä teoriaperinteessä että Hillan elämänker-tomuksessa: kasvu yksilöllisyyteen (ja lääkärin uraa luomaan) kuvataan irrottautumi-sena alkuperäisestä perheestä, mutta itsenäisyyden korostuksen rinnalle jää tarinassa kuulumaan yhtä arvokkaana toinen, kuulumista, turvaa ja huolenpitoa korostava ääni.

Paikka paikoin kuuluu myös itsenäisyyden ja kuulumisen näkökulmien ristiriita ja törmäys.

Kirjoitan tuonnempana luvussa 5 lääkäriydestä sukupuolen näkökulmasta. Pohdin, mitä tarkoittaa nais- ja mieslääkärin identiteettikertomuksessa lääkärin sukupuoletto-muuden odotus ja toisaalta identiteetin väistämätön sukupuolisuus. Taustana näille pohdinnoille tarkastelen tässä psykoanalyyttista kehityskertomusta mallitarinana, joka siirtää yksilön identiteeteiksi kulttuurin myyttiset käsitykset miehestä ja naisesta (palaan myyttisiin sukupuoliin seuraavassa 4. luvussa). Kelly Oliver (1997) – kuten monet muutkin psykoanalyysin kriittiset teoreetikot – pohtii sitä, mitä psykoanalyyttisen kertomuksen muuttuminen yksilön tarinaksi ja identiteetiksi tarkoittaa, mitä siitä seuraa yksilölle ja kulttuurille. Hänen mukaansa psykoanalyysi toistaa ja tiivistää kulttuuris-samme keskeisen mielikuvan ydinperheestä, ja samalla mies ja nainen saavat sisältönsä perhedynamiikan kautta, (ihanteellisina) isinä ja äiteinä. Teoriaperinne ei ole ristiriida-ton, vaan toistaa myös kulttuuristen stereotyyppien ristiriitaisuuden. Suhde äitiin näh-dään joko myöhempien ihmissuhteiden mallina tai eriytynyttä sosiaalista identiteettiä edeltävänä symbioosina, joka on kehityksen kulussa katkaistava. Isä taas edustaa kult-tuuria ja sosiaalista suhteessa luonnon, ruumiin ja viettien määrittämään äitiin, mutta paradoksaalisesti hänen kulttuurisuutensa nähdään luonnollisena asiaintilana. (Oliver 1997, 2)

Vaikka Hillalla ei haastattelun aikaan omia lapsia vielä ollutkaan, hän oli suku-puolensa vuoksi lapsuudenperheensä ”pikkuäiti”, joka sisaruksista itsestäänselvimmin

oli tarvittaessa toisia varten. Lukiessani mm. haastatteluaineistostani lääkärin suku-puolta ja kertomuksia isyydestä ja äitiydestä (luku 5) vihjaan hetkittäin siihen kiusal-liseenkin itsepintaisuuteen, jolla itse tutkija-lukijana tulkitsen sekä miesten että naisten kertomukset äitiyden ensisijaisuuden kautta. Kirurgi, joka jää yöksi töihin pelastamaan onnettomuuden uhreja samalla, kun oma lapsi odottaa kotiin syntymäpäivilleen (ks.

luku 5.2), tuntuu kertovan eri kertomusta riippuen siitä, onko hän lapsensa isä vai äiti, ja ajattelen Parkeria (2003) mukaillen, että kyse on psykoanalyyttisten sukupuolittavien narratiivien läsnäolosta siinä kulttuurisessa kielellisessä kudoksessa, jossa sekä kertojat että minä kuulijana olemme kiinni.

Objekti- ja kiintymyssuhdeteorioiden (ks. esim. Benjamin 1990) versiot kehitys-kertomuksesta kiistävät äiti-lapsisuhteen esisosiaalisuuden ja psykoottisuuden ja koros-tavat päinvastoin sen olevan pohja ja asetus myöhemmille suhteille ja sosiaalisuudelle.

Lapsi nauttii vähitellen saavuttamastaan kyvystä autonomiaan ja irtaantuu äidistä aika-naan, symbioosin katkaisemiseen ei tarvita kolmatta, isällistä osapuolta. Tämäkin tarina sallii isän emotionaalisen etäisyyden, nyt jopa poissaolon. Naisen itsenäistymiskerto-muksen kannalta tämä versio tulee ehkä pakottavimmaksi malliksi silloin, jos nainen tulee itse äidiksi ja alkaa kertoa omansa lisäksi kertomusta lapsensa identiteetiksi.

Tarina tunnistaa ensisijaiseksi kiintymyksen kohteeksi vain äidin, jopa ehkä vain äidin funktion, jolla ei enää ole haluja ja toimia lapsesta erillään (Vuori 2001). Varmaankin tästä syystä psykoanalyyttiselle teorialle keskeisesti rakentuva kehityspsykologinen tarkastelu tuntuu hylkivän jaetun vanhemmuuden ideologiaa (emt.).

Miehenkään kannalta psykoanalyyttinen kehityskertomus ei ole ongelmaton tarjo-tessaan tarinan päämääräksi ehdotonta irrottautumista äidistä ja samalla kaikesta naisten maailmaan kuuluvasta ja kulttuurin feminiiniseksi merkitsemästä. Miehinen ihanne voi olla kohtuuton, mutta sen tavoittelemisen vaihtoehtona on vain läheisyyden pelko ja sulautumisen uhka. (Säävälä 1999.)

Vaikka kehityspsykologisia itsestäänselvyyksiä onkin alettu ravistella esimerkiksi tarkasteluin, joissa lapsuus nähdään yhteiskunnallisesti ja historiallisesti muuttuvana ilmiönä, monet niistä istuvat lujassa meissä ja yhteiskuntamme rakenteissa. Äidin mer-kitystä lapsen ensimmäisenä, ainoana ihmissuhteena on vaikea kyseenalaistaa sekä omissa sisäisissä keskusteluissaan että yhteisillä foorumeilla. Itsessäni tunnistan syyl-lisyyden, istunhan tässä työhuoneessani ja lastani nukuttaa päiväunille toinen nainen – onneks(en)i on toisia teorioita, jotka näkevät lapselle rikkaudeksi mahdollisuuden kiintyä moniin aikuisiin (ks. Chodorow 1978, 74). Itselläni on ollut onni saada lasteni isäksi mies, joka jakaa kanssani sekä vanhemmuuden että mahdollisuuden toteuttaa itseä myös työssä. Silti minä olen meistä kahdesta se, joka raahaa syyllisyyttä. Minä tunnen tarvetta selittää, miksi luovutan pienet lapseni hoitajalle lähteäkseni töihin.

Mieheni taas oli kuopuksen vanhempainloman päätyttyä kuukauden hoitovapaalla ja sai

työpaikallaan aikaan kiivaan sähköpostikeskustelun, jossa äärimmillään ei nähty hänen ratkaisulleen mitään muuta perustetta kuin välttää uhkaavat yt-neuvottelut ja irtisa-nomiset. Hänen oikea paikkansa ei ollut koti, vaikka hän hetkeksi halusikin valita niin – halusi olla vapaa valitsemaan niin?

Monet feministiset ajattelijat kritisoivat tasa-arvopyrkimyksiä ja -keskustelua juuri siitä, että eriarvoisuuden ongelman uskotaan poistuvan yksilöiden valinnanvapautta lisäämällä. Samalla jää näkemättä se, miten eriarvoisuus jää vaivihkaa voimaan yhteis-kunnan ja kulttuurin rakenteisiin, myytteihin ja merkitysmaailmoihin ja toteutuu sitten esimerkiksi palkkaeroina naisten ja miesten (alojen) välillä. Vaikka uskon suomalaisen lääkärin elävän tasa-arvoisemmassa ammattikulttuurissa kuin Frances Conleyn amerik-kalainen kirurgikulttuuri (ks. luku 2.6. edellä), ajattelen sukupuolen olevan kulttuurisen psyykemme niin syvää ja ehtymätöntä pohjavirtaa, ettei olisi edes mahdollista luoda sukupuoletonta ammatillisuutta.

Luce Irigaray (ks. luku 4) näkee psykoanalyyttisen teorian ongelmana sen, miten se toistaa ja ylläpitää länsimaisen kulttuurin näkemystä miehestä ja naisesta toisensa poissulkevina vastakohtina ja samastaa naisen äitiin ja feminiiniseen, joita se väheksyy.

Ongelmana on siis sekä eron ehdottomuus että naisiseksi mielletyn toissijaisuus, ja ajattelen näiden ongelmien kuuluvan myös lääkärikertojien tarinoissa ja identiteeteissä, tavoilla tai toisilla. Irigaray ei neuvo hylkäämään tai hyväksymään psykoanalyysin teoriaa vääränä tai oikeana, vaan tunnistamaan sen keskeisyyden ajattelumme, ymmär-ryksemme ja kokemisemme tavoissa. Tämä tarkoittaa Ian Parkerin (2003) mukaan esimerkiksi psykoanalyysin näkemistä kertojien käytössä ja saatavilla olevina tarina-malleina sen sijaan, että kyse olisi heidän kokemukselleen ulko- tai yläpuolisesta asiantuntijuudesta. Se tarkoittaa myös psykoanalyysin ottamista mystisen sijaan histo-riallisena ja kulttuurisena kertomuksena, jonka sisällä voi ajatella kriittisesti ja koettaa muuttaa totuttuja ajattelun tapoja ja sukupuolen merkityksiä (mts. 303). Näin tekee esimerkiksi juuri Irigaray, ja itse koetan myös artikkelissa Itsenäisyyden ja lisuuden ydindialogeja, jossa käytän ydindialogin käsitettä rakentamaan Hillan vastuul-lisuuden ja itsenäisyyden äänten suhteen rinnakkaisuudeksi identiteetin hajaannuksen ja integraation vaihtelussa niiden vastakohtaisuuden sijaan.

Itsenäisyys ja autonomia muodostavat yhden tutkimukseni käsitteellisen solmu-kohdan. Ne ovat kulttuurimme yksilönkehityksen ihanteita ja sukupuolen neuvottelun paikka: psykoanalyyttiset teoriat, joita käsittelen esimerkkinä yksilöksi tulemisen mal-litarinoista, kuvaavat kehityksen suunnan symbioosista erillisyyttä ja itsenäisyyttä kohti, ja naisen nähdään jäävän tästä tavoitteesta kauemmaksi; naista määrittävät yhtäältä tarve huolenpitoon ja sitoutumiseen, toisaalta ongelmaksi koituva riippuvuus (Keller ja Flax 1988; Benjamin 1990). Samat myyttiset sukupuolet ovat orientoineet myös elämä-kertatutkimusta, jossa miesten ja naisten omaelämäkerrallisia tekstejä on perinteisesti

käsitelty erilaisina. Naisten tekstit on nähty yksityiseen, henkilökohtaiseen elämän-alueeseen kiinnittyvinä, fragmentaarisina ja ihmissuhteista kertovina vastakohtana kohe-renteille, lineaarisille kuvauksille autonomisen miestoimijan saavutuksista. (ks. Hyväri-nen ym. 1998). Sitoutumisen ja autonomian vastakohtaisuutta on kritisoitu ja ylitettykin (Komulainen 1994), ja myös elämäkertatutkimuksessa voi nähdä sukupuolten eron enemmän luennan lopputuloksena kuin lähtökohtana (Miller 1994): sekä miehen että naisen kertomusta voi lukea autonomian tai suhteiden näkökulmasta (ks. Hyvärinen 1998c). Narratiivisuuden ajatus mutkistaa jo sinällään yksilön riippumattomuuden ihan-teen osoittaessaan sen tarinoiden verkon, johon olemme kertojina kaikki kietoutuneet:

tarinallisessa kiertokulussa (Hänninen 1999) yksilölliset kertomukset ovat kertojan elämän värein väritettyjä kulttuurisia tarinamalleja ja toisten tarinoita, jotka kertoja luo oman minuutensa sanoiksi ja säikeiksi.

Miten autonomia, yksilön vapaus, liittyy lääkäriin?

Onko tarpeen sanoa, että lääkäri voi työskennellä tehokkaasti kaikkien näiden päivittäisten vaikeuksien keskellä vain jos hänellä on ehdoton henkinen vapaus.

Itse asiassa hänen pitäisi tehdä työtään kokonaan vapaaehtoisesti. (Jean Hamburger 1977, sit. Forsius 2003)

Edellä sanotun valossa tämä kuvaus ehdottomasti henkisesti vapaasta lääkäristä, oikeammin lääkärin ihanteesta, vihjaa miehisestä sukupuolestaan. Yksilön näkökulman ohella autonomia joka tapauksessa mainitaan usein profession tunnusmerkkinä (Davies 1995, 60), jolloin sillä tarkoitetaan lääkärin kliinistä autonomiaa (ks. Forsius 2003) tai ammattikunnan mahdollisuutta päättää, kuka ja millä kriteerein määritellään professioon kuuluvaksi (Freidson 2001). Tunnettu ja tunnustettu professioteoreetikko Eliot Freidson (emt.) rakentaa kirjassaan Professionalism: The Third Logic teoreettiseksi ja empii-riseksi työkaluksi professionalismin logiikan ideaalimallin, jota määrittävät tiedollisen ja taidollisen perustan ja professionaalin ideologian ohella mahdollisuus säädellä am-mattikunnan työnjakoa, työmarkkinoita ja alalle koulutusta ja pätevöittämistä (mts.

180). Autonomiaa korostavalle professionaalisuudelle työttömyys oli varmasti uhka (Riska 1995; 1996), ja sille annettiinkin lääkärikunnan käymässä työttömyyskeskus-telussa menetetyn sananvallan merkitys: lääkärit, järjestäytyneinä Lääkäriliitoksi, eivät olleet itse saaneet päättää koulutettavien lääkäreiden määrää, vaan heidän vastustuk-sestaan huolimatta 1980-luvun lopun alueittaista lääkäripulaa oli hoidettu koulutusmää-riä nostamalla (ks. ”Töitä nuorille kollegoille!). Myös työttömyyden hoidossa lääkärit olivat poliittisista ja terveydenhuoltoa rahoittavista tahoista riippuvaisia.

Autonomia liitetään perinteisesti ihanteena yksittäisen professionaalinkin kuvaan.

Hänet nähdään yksilönä, joka kutsumustaan tai kunnianhimoaan seuraten itsenäisesti ja tietoisesti ohjaa uraansa eteenpäin. Käytännössä lääkäreiden sitoumukset ovat varmasti vaihdelleet aina, ja Johnson (1983) on esittänyt elämäkerrallista lähestymistapaa

stereo-tyyppisten käsitysten hälventämiseksi ja samalla lääkäreiden urien lisääntyvän epä-varmuuden ja ennustamattomuuden ymmärtämiseksi. Riippumattoman, henkisesti va-paan ja ensisijaisesti työhönsä sitoutuneen lääkärin myytti elää joka tapauksessa yhä ihanteena ammattikulttuurissa, ja lääkärit, niin miehet kuin naisetkin, joutuvat neuvotte-lemaan sen kanssa omissa elämän ja uran kertomuksissaan; palaan tähän myyttiseen lääkäriin ja sen olemassaolon osoittamiseen yhteenvedon luvussa 5.

Itsenäisyyden, autonomian, erillisyyden, riippuvuuden, vastuullisuuden, sitoutumi-sen ja relationaalisuuden monimutkainen käsitekimppu ei ollut mielessäni, kun ryhdyin tekemään tutkimustani, muutoin kuin ehkä puolitietoisena oletuksena uhatusta profes-sionaalin autonomiasta työttömyyden edessä. Käsitesolmu on syntynyt matkan varrella punoessani yhteen aineistoani ja omaelämäkerran, sukupuolen ja profession teoriaa;

olennaisesti myös monet aineistoni lääkärikertomukset ovat ehdottaneet sitä. Palaan edellä esittämääni Mark Freemanin (1993) pohdintaan siitä, miten henkilökohtaisen muutoksen tai kehityksen voi tuntea vain kuuntelemalla sen todeksi tekevää kertomusta – ei teorioista käsin, vaikka esimerkiksi yksilön, sukupuolen ja profession teoriat ja mallitarinat ovatkin henkilökohtaisen kertomuksen aineksina. Freemanin voisi tulkita tarkoittavan tapauksessani myös sitä, ettei lääkärin itsenäisyyden kertomusta tavoiteta lähtemällä liikkeelle käsitteen määrittelystä ja sitomisesta tiettyyn teoriakenttään. Sen sijaan voin tarttua aineistoni vihjeisiin ja lukea kertomuksia itsenäisyyden ja autono-mian näkökulmasta; käsitekimppuni sisältö ja merkitys syntyy lukiessani.

Olen nyt punonut tutkimukseni kudelmaan kerrotun identiteetin langan, seu-raavaksi on sukupuolen neuvottelun vuoro.