Kipeiden kokemusten ja piilotettujen tunteiden raastavuus

Tutkimukseni naisten elämässä on monenlaisia kipeitä ja trau-matisoivia kokemuksia. Häpeän synty voi juontua lapsen identi-teettiä säröilyttäviin elämänkokemuksiin, riitoihin, väkivaltaan ja hylkäämisiin, jotka ovat kohdistuneet itseen tai läheiseen. Huu-mekuvioista irti pyrittäessä pahoihin asioihin on palattava, ne nousevat pintaan hallitsemattomina ja kipua aiheuttavina. Kun luen litteroituja kertomuksia tyttöjen elämästä, havaitsen muuta-man haastattelun olevan ahdistuksen ja tuskan läpäisemiä.

Sirpa: Niin. Niin niin sitä mie niinku, että… Ihme, että se suru ei oo koskaan hävinny siis silleen tavallaan kokonaan – Että yleensä ottaen pireissä ei pysty itkemään, mutta kyl-lä minä vaan märsäsin… silleen… oon miettinykki sitä, että miksei minusta voinu tulla semmosta mätää tai semmosta –

kun minä ylireagoin tai siis tunnen kaiken niin voimakkaasti tai silleen, ja sitten se tuska ja se ahistus niin ne yleensä, niin ne on niin kauheita… Että siis se on ihan, niinku tuntuu, että haluttais viiltää niinku auki rintakehä, kun puristaa niin kau-heasti. Niin niin… Niin niin.. tuommosiaki on tullu sitte mie-tittyä, mutta… Ehkä mulla on niin voimakkaita tunteita, että ei niitä tavallaan niin vaan lopetakkaan. (22 v.)

Joissakin haastatteluissa pahaan oloon ja ahdistukseen palataan jopa useita kymmeniä kertoja. Pahan olon määrittelemis- ja ni-meämisyritykset ovat hajanaisia sivulauseissa toissijaisena esi-tettyjä toteamuksia. Vaikka kertomukset ovat läpeensä ahdis-tuksen täyttämiä, pahan olon paikantaminen johonkin tiettyyn tapahtumaan tai kokemukseen on vaikeaa. Lapsuudessa koetut ikävä ja traumatisoivat asiat on voitu oppia häpeällisinä ja kä-sittämättöminä salamaan ja piilottamaan, koteloimaan omaan ruumiiseen. (Vrt. Laitinen 2004; Tiilikainen 2006.) Osa naisista kertoo kipeistä kokemuksistaan ja vaikeuksistaan kohdata nii-tä. Irtautumisvaiheessa tunteet nousevat pintaan voimakkaina ja yllättävissä tilanteissa. Esimerkiksi Liisan kertomuksessa inses-tikokemusten kipeys ja merkitys myöhemmälle elämälle tulee ilmi.

Liisa: Joo ja ne on tosiaan, jos ajattelee siltä kannalta, niin mä olin pikkusen vanhempi, ko mun lapsi, pari-kolme vuotta vanhempi, kun hän. Niin ne jotenki heijastuu siihen sen hoi-toonkin. Et mä jotenki koen eläväni uuestaan ne asiat lapsen kautta. Ja kyllä mää tiiän, että se on iso asia ja siihen tar-vis ihan psykiatrista hoitua ja keskustelua. Mut jotenki, jo-tenki tiiäkkö sitä on vaikee myöntää itelle, että nyt mun täytyy lähteä psykiatrin kans keskustelemaan joka viikko. Mut se on semmonen asia (insesti), mikä mun täytys ottaa, koska se on, se ei häviä tuolta, jos mä en sitä käy läpi. (25 v.)

Liisa kuvaa miten asia muistuttaa itsestään oman lapsen kas-vaessa ja miten hän tiedostaa avun tarpeensa, mutta välttelee ja pitkittää asian työstämistä. Liisa sanoo ”ettei se häviä tuolta, jos mä en käy sitä läpi”, asia on koteloitunut hänen ruumiiseensa ja nakertaa käsittelemättömänä Liisan psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Asian kohtaaminen on vaikeaa, se edellyttäisi

asi-aan liittyvien tunteiden läpikäymistä. Käsittelemättömänä inses-ti muistuttaa itsestään eri inses-tilanteissa. Liisa kertoo sen heijastuvan oman lapsen hoitoon, hän kokee elävänsä omat kokemuksensa uudelleen seuratessaan lapsensa kasvua. Merja Laitinen (2004, 251–255) kirjoittaa seksuaalisen hyväksikäytön uhrien oman äi-tiyden ja isyyden olevan seksuaalisuuden rasittamaa. Tyypilli-simmillään uhreille oma äitiys ja isyys näyttäytyvät ristiriitaisina kamppailuina. Kehoon säilötty tunteiden kirjo, emotionaalinen ristiriita, nousee pintaan. Yhtäältä häpeän ja syyllisyyden tunteet luovat kokemuksen omasta riittämättömyydestä vanhempana, toisaalta ilo vanhemmuudesta antaa onnistumisen ja ylpeyden kokemuksen äitinä tai isänä. Näiden taustalla vaanii pelko lap-sen loukkaamisesta ja hyväksikäyttämisestä. Vanhemmuudesta voi tällöin muodostua erilaisten vailla todellisuuspohjaa olevien pelkojen näyttämö, kyky nauttia ja toteuttaa vanhemmuutta ka-penee. Myös Liisa kertoo tällaisista peloista, hän kuvaa, miten lastenhoitotilanteet ahdistavat. Pelot tiivistyvät esimerkiksi tilan-teisiin, jossa mies vaihtaa lapselta vaippaa.

Liisa: Jos ajattelee, niin mulla tulee niinku… saattaa olla, että silloin tulee jotenki semmonen inhottava olo. Jos mun mies esimerkiksi vaihtaa lapselle vaippaa, niin se on semmo-nen hetki, mitä mää en välttämättä pysty ite pysty kattoon vie-restä. Mulla tulee heti mieleen se oma elämä silloin kauan, kauan sitte. No sitte oikeestaan vaan sillä tavalla, että ko huo-maa, että lapsi kehittyy ja kasvaa ja koko ajan mulla on mie-lessä, että nyt vielä pari vuotta, niin lapsi on siinä iässä, ko mulle tapahtu niitä asioita. (25 v.)

Samalla tavoin kuin insesti myös muut elämän varrella kertyneet kipeät kokemukset on sivuutettu ja niiden kohtaamista on väl-telty. Huumeiden käyttö ja huumekuviot ovat tarjonneet pako-paikan ja selviytymiskeinon ikävien kokemusten ohittamiselle ja turruttamiselle. (Vrt. Granfelt 1998.) Huumeiden käytön myö-tä traumaattiset kokemukset kuitenkin lisääntyvät entisesmyö-tään.

Osa haastattelemista naisista on kokenut alistamista, seksuaa-lista, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, jotka ovat syöpyneet sy-välle omaan ruumiiseen. Heidän kertomuksistaan ilmenevät ne vaikeudet, jotka traumaattisten kokemusten käsittelyyn liittyy.

Törkeän seksuaalisen hyväksikäytön, alistamisen ja väkivallan

uhriksi joutuminen riistää oikeuden omaan ruumiiseen ja aiheut-taa itsehalveksunaiheut-taa, elämän merkityksellisyyden katoamista ja tunteiden piilottamista. Itseinhoa pahentaa huumeriippuvuudes-ta juontuva häpeä ja syyllisyys aiheuthuumeriippuvuudes-taen itsetunto-ongelmia ja privatisoitumista.

Lea: Tilanne oli muuttunu niin sillä lailla, ei se ollu enää leik-kiä, niinko se oli aikasemmin leikkiä. Ei se ollu leikkiä. Ihmi-set ei enää leikkinyt minun kanssa. Ne oli tosissaan. Ja minä luulin, että vaan niinkö leikitään. Ja sitte tulee turpaan, ko leikitään ja pelottaa joskus. Sitten ei uskaltanu liikkua tosi-aan ennää, niin ei sitä oo mittään elämääkään enää. Kaikki, mitä sitä teki… kauan siinä meni, pikku hiljaa vasta alkanu saamaan omaa ittetuntoa ja muuta takasin.

Sanna: Mitä sille itsetunnolle tapahtu?

Lea: Se meni. Sitä ei ollu ennää. En minä tiiä. Menikö ne niil-lä minun teoilla vaan turruttiko se vaan nuo kaikki aineet mi-nun pään, että en mie ennää välittänykkään. (22 v.)

Tapahtumien vaikeutta ilmentää myös kyvyttömyys käsitellä ja kohdata tilanteisin liittyviä tunteita. Hyväksikäytetyksi, väkival-lan kohteeksi joutumisesta juontuva häpeä ja syyllisyys tahraa-vat minäkuvan. Kierrettä pahentaa tekojen ja itselle tärkeiden ar-vojen välinen ristiriita -umpikuja -, josta ei löydy ulospääsyä.

(Vrt. Toiviainen 1997; Koski-Jännes 1998; Koski-Jännes &

Hänninen 1998.) Asiat, joita tapahtuu, menevät ymmärryk-sen yli. Itymmärryk-sen kohtaaminen on minäkäsitystä leimaavien tapah-tumien seurauksena pelottavaa, lähes mahdotonta. Huumeisiin kiinnijääminen merkitsee sitä, että kosketus omiin tunteisiin ka-toaa. Ympärillä tapahtuvia kauheuksia, kuten ystävien kuolemia, ei pysähdytä miettimään vaan ne ohitetaan osana huumekuvioi-den elämäntyyliä. Huumekuvioista irti pyrittäessä tilanne muut-tuu, tunteet alkavat muistuttaa itsestään, ne voivat nousta pintaan hallitsemattomina ja pelottavina.

Sanna: Tapahtuko sulle jotaki elämässä semmosta mullista-vvaa?

Tuuli: No siit, ku ne tuli tää vauhti kuvioihin, niin porukkaa tuli ihan totaalisesti. Ja sit ennen ei ees vetää mitään, et juo-tiin vaan viinaa, oli hauskaa ja sit yks kaunis päivä siinä

sit-ten, niin ”Haluut sä kokeilla tällästa?” ”No, mikä ettei.” Ja sit se oliki menoo. Ja sit kyllähän multa niin kuoli monta fren-dii. Yks hyppäs junan alle, sit toinen hirttäyty ja sitte kolmas tippu partsilta.

Sanna: Ook sie surru niitä?

Tuuli: Niin, en mä sillon oikeestaan tavallaan muista siitä ajasta silleen kauheesti mitään, mitä mä ajattelin. Vaan muis-tan ne tekemiset ja ne tälläset fi ilikset. Mut en mä mitään, et mä oisin kelaillu jotain silleen.

Sanna: Syvemmin.

Tuuli: Kaikki aina melkein jää pinnalle sitte. (17 v)

Linnea: Enemmän kai sitä oli just masentunu ja silleen sitä joutu käymään selvin päin semmosia tilanteita, mitkä oli tot-tunu, et kun se tulee vastaan niin sillon ei tarvi mitään muu-ta kun vetää pään sekasin niin ei muu-tarvi miettiä sitä. Mut sitten kun piti opetella käymään ne asiat läpi ja selvin päin, niin...

kyl se oli vähän hankala paikka.

Sanna: Mitkä niistä oli pahimpia asioita käyä selvin päin läpi?

Linnea: Varsinkin ne… tota… se oli, että tosi rakas ihminen, kuka tapettiin sitten täällä. Ja siinä oli vielä tuttuja ihmisiä, ketkä oli tappanu. Niin sitä niin mietti, että mitä se on aa-tellu siinä tilanteessa ja miksi ei sitä auttanu sillon ja… sitä niinkun jotenkin syytti itteänsä niin pahasti kaikista asioista.

(23 v.)

Tuuli kertoo kavereiden kuolemista jollakin tapaa tunteettomasti, ikään kuin hän haluaisi unohtaa koko tapahtuman. Hänen kuvauk-sestaan välittyy huumeiden käytöstä johtuva irrallisuus omista tunteista. Asioita vain tapahtuu, ne hyväksytään osana elämän-tapaa. Irtautumisvaiheessa menetykset nousevat pintaan. Niihin on luotava suhde, Linnean kertomus havainnollistaa tätä. Hän kokee syyllisyyttä kavereiden kuolemista. Ystävien kuolemat ovat johtuneet omien kavereiden väkivaltaisista teoista, mikä te-kee niiden kohtaamisen erityisen raskaaksi. Linnea pohtii omaa toimijuuttaan tai paremmin sen puutetta, hän kyselee itseltään, miksei auttanut, mitä hän on ajatellut, kun on antanut asioiden tapahtua. Asioiden kohtaaminen selvin päin on erityisen hanka-laa, koska Linnea otaksuu, että olisi voinut muuttaa asioiden

kul-kua, mikäli olisi ollut kunnossa.

Naisten identiteetti- ja tunnetyöhön pitäisi panostaa naisten kanssa tehtävässä huumetyössä. Itsen hyväksymiseen, häpeän ja syyllisyyden taakan keventämiseen on löydettävä areenoita, joihin voi kiinnittyä turvallisesti ja joissa voi paneutua itseen ja niiden moninaisten kipupisteiden kohtaamiseen, joita elämänku-lun aikana on kertynyt. Huumeita käyttävien naisten häpeä it-sestään naisina, äitiyden särkyminen ja kyseenalaistuminen sekä miehisten toimintamallien omaksuminen muodostavat haasteen huumekuntoutukselle. Miten kohdata itsensä ja muut, jos koke-mus itsestä on likainen, arvoton ja halveksiva?