Haastattelujen toteutus ja aineiston tuottama tieto

Haastattelujen toteutusta ohjasivat laadullisen haastattelututki-muksen yleiset periaatteet ja eettiset ohjeet (esim. Hallamaa ym.

2006). Haastattelut perustuivat tutkimusteni naisten vapaaehtoi-suuteen ja henkilökohtaiseen suostumukseen. Alaikäisten osalta portinvartijan roolissa olivat myös eri kuntoutusinstanssien työn-tekijät, jotka harkintansa mukaan kertoivat tytöille tutkimukses-tani ja kysyivät heidän halukkuuttaan osallistua siihen. Kaikkien alaikäisten kohdalla olen saanut luvan haastatteluihin työnte-kijöiltä ja ennen kaikkea nuorilta itseltään. Yritin ottaa yhteyt-tä nuorten vanhempiin, mutta tavoitin vain osan. He suostuivat nuortensa haastatteluihin. Koska nuorimmatkin olivat haastatte-luja tehdessäni jo lähempänä kahdeksaatoista kuin seitsemää-toista vuotta ja olivat eläneet pitkiä aikoja pois vanhempiensa luota, pidin heidän omaa halukkuuttaan tärkeimpänä tekijänä tutkimushaastattelujen toteutukselle. Tätä päätöstä oli tukemas-sa kuntoutusorganitukemas-saatioiden työntekijöiden harkinta ja kontrol-loiva rooli tutkimukseen valikoituvista henkilöistä.

Haastattelutilanteista pyrin tekemään mahdollisimman avoi-mia; kerroin naisille tutkimukseni päämäärän ja omat velvolli-suuteni luottamuskysymysten ja muiden eettisesti herkkien asi-oiden suhteen. (Vrt. Lee 1993.)

Sanna: Mie kerron nyt itsekin siitä, että miks mie olen tullu tänne. Mie olen yliopistolla tutkijana, aikasemmin olen ollu sossuna ja tehnyt töitä nuorten huumeklinikalla. Elikkä nyt olen tutkijana, ja mulla on tietyt velvollisuudet ja vastuut. Se mitä sie mulle kerrot ja mitä me jaamme, mie en saa kenel-lekään kertoa, kuka ne on mulle kertonu. Ja sitten, kun mie kirjoitan tutkimusraportin, niin minun pitää turvata, että sie et oo tunnistettavissa. Että varmaan käytän semmosia ylei-siä kommentteja. Mie tutkin sitä, että mitä erityistä naisten ja tyttöjen käyttöön liittyy. Se on se minun juttu, että mie yritän saada naisten ja tyttöjen oman äänen kuuluville, eikä niin, että esimerkiksi sosiaalityöntekijä tai päihdetyöntekijä ker-tomassa ja sanomassa siitä asiasta. Mie haluan kuulla, että mitä sie haluat sanoa asiasta. Sie saat sanoa, mitä sie halu-at sanoa ja olla sanomhalu-atta, mitä sie et halua sanoa. Sulla on

siihen ihan vapaus.

Koska haastatteluissa puhuttiin intiimeistä ja sensitiivisistä ai-heista, pidin tilan antamista naisille välttämättömänä. Koetin luoda tilanteista mahdollisimman avoimia, sellaisia, joissa vai-keista elämänkokemuksista puhuminen mahdollistuu. Haastat-telutilanteissa koetin olla mahdollisimman avoin naisten kerto-muksille. Tämä merkitsi pyrkimystä myötä elävään kuunteluun ja empaattiseen läsnäoloon sekä jakamiseen. Tässä mieles-sä haastatteluasennettani voi nimittää empaattiseksi. Granfelt (1998, 25–28) mukaan empaattinen asennoituminen merkitsee halua olla avoimena toisen kertomukselle, pyrkimystä ymmär-tää kertojaa ja helpottaa hänen oloaan. Empatian kautta voidaan kaataa ymmärtämisen raja-aitoja haastattelijan ja haastateltavan väliltä. Koin haastattelumetodini sopivan hyvin sensitiiviseen ot-teeseeni ja fenomenologiseen metodiini. Se antoi naisille tilaa kertoa elämästään heidän omista lähtökohdistaan ja itse halu-amistaan näkökulmista.

Haastattelumetodissani oli myös elämänkerrallisia piirtei-tä. Haastattelutilanteissa naiset kertoivat minulle elämän varrel-la kertyneistä episodeista ja tapahtumista, jotka olivat kokeneet merkityksellisiksi haastatteluhetkisille tilanteille. Tällä tavoin he rakensivat fragmaattisista ja satunnaista tapahtumista hallittavis-sa olevaa kertomusta itsestään. Päämääränä oli merkityksellistää menneisyyden tekoja, toimia ja kokemuksia, luoda kuvaa siitä keitä he ovat ja miten he ovat päätyneet siihen tilanteeseen ja paikkaan missä haastatteluhetkellä olivat. (Vrt. Gergen & Ger-gen 1984; Bruner 1987; Huotelin 1996, 16; Vilkko 1997, 77;

Hänninen ja Valkonen 1998; Komulainen 1998.)

Naisten persoonalliset tavat olla maailmassa ja tulkita sitä rakensivat tilanteita ja haastattelujen sisältöä. Persoonallisten erojen rinnalla naisten elämänvaiheet olivat merkityksellisiä sil-le, minkälaista tietoa haastatteluissa syntyi. Nuorimpien naisten kertomuksissa painottuivat muun muassa suhteet omiin vanhem-piin, kouluun ja kaveripiireihin. Koska heidän käyttöönsä oli puututtu ensimmäisiä kertoja vastikään, myös interventioiden merkitys pohditutti heitä. Äitien kertomuksissa vanhemmuus ja muut aikuiselämän vaatimukset korostuivat. Joillakin naisista oli juuri haastattelujen aikaan menossa jokin elämää ravisteleva epi-sodi, esimerkiksi kuntoutuskuvioihin tai asumiseen liittyvä, joka

sai suuren painoarvon haastattelussa.

Haastattelut toteutin perhekodeilla, avo- ja laitoskuntou-tusklinikoilla sekä naisten kodeissa, osan myös omassa työhuo-neessani yliopistolla. Siinä määrin kuin se oli mahdollista, nai-set saivat itse valita haastattelupaikat. Merja Laitinen (2004, 65) toteaa, että haastattelupaikan pitäisi olla turvallinen, yksityinen ja rauhallinen. Paikat, joissa haastattelut tein, eivät olleet kaikil-ta osin tällaisia. Naisten kodit, perhekotien ja laitoskuntoutus-klinikoiden omat huoneet olivat naisille yksityisiä ja tietyllä ta-paa turvallisiakin ympäristöjä. Rauhallisia ne eivät välttämättä olleet. Naisten kodeissa lapset ja lemmikkieläimet veivät välillä huomiomme. Ne toivat naisten arjen lähelle ja mahdollistivat ar-jen asioiden jakamisen. Huumekuntoutusklinikoiden tilat olivat sekä naisille että minulle ”ei kenenkään maata”, oma työhuo-neeni puolestaan oli minun tilani. Omanlaisen ulottuvuuden ti-lanteille antoi se, että tunsin osan naisista ennestään käytännön työstäni. Näissä tapauksessa meillä oli jo yhteistä historiaa, rooli toistemme elämässä ja tietynlainen käsitys toisistamme ihmisi-nä. Haastattelupaikka jäi tällöin toissijaiseksi, sen sijaan vuoro-vaikutussuhteemme rakensi paikan ja tilan, joka määritti keskus-telujen etenemistä. Vaikka tunsin naiset ennestään, poikkesivat tutkimukseni haastattelutilanteet käytännön työtilanteista. Olim-me molemmat eri rooleissa. En enää ollut tyttöjen kanssa työtä tekevä sosiaalityöntekijä, eivätkä haastattelemani naiset enää ol-leet asiakkaitani.

Ensimmäisissä haastattelutilanteissa ennestään tuntemie-ni naisten kanssa huomasin hyppäävätuntemie-ni sosiaalityöntekijän am-mattirooliini. Terapoin ja hain ratkaisuja, tarjosin vaihtoehtoja ja pyrin voimavaraistamaan. Vaikka asennoitumiseni oli sinällään haastattelumetodini mukainen, olin mielestäni liikaa asiantunti-ja. Työstäni klinikalla oli liian vähän aikaa. Käytin asiantuntija-valtaa, kun minun olisi pitänyt vain ihmetellä ja jakaa. Myöhem-min tehdyissä haastatteluissa olen selkeästi etääntynyt klinikan sosiaalityöntekijän roolista. Kysyn asioita, en tarjoa vaihtoehto-ja tai ratkaisuvaihtoehto-ja, olen empaattinen, kuuntelen vaihtoehto-ja vaihtoehto-jaan. Huomi-onarvoista on, että tytöt joiden kanssa olin työskennellyt, piti-vät tutkijan rooliani jollakin tapaa vapauttavana. Enää en ollut sosiaalityöntekijä, joka voi sanktioida tai on velvoitettu lasten-suojeluilmoitusten tekoon. Tytöt kertoivat minulle asioita, joista eivät uskaltaneet puhua työskennellessäni sosiaalityöntekijänä.

Minulle asetelma aiheutti aluksi eettisen ristiriidan, joka kulmi-noitui erilaisiin ammattirooleihini sekä näihin liittyviin vastui-siin ja velvollisuukvastui-siin. Asiaa pohdittuani ymmärsin, että olen nyt kuulemassa naisten elämästä tutkijana, eikä yhdessä tuot-tamamme tieto ole ristiriidassa sosiaalityöntekijänä saamaani informaatioon. Vaikka tytöt olivat jättäneet sosiaalityöntekijäl-le sanomatta asioita, joiden pelkäsivät vähentävän heidän au-tonomiaansa, oli ratkaisut jo tehty. Heidän huumeiden käyttöä sekä siihen liittyviä muita ongelmia hoidettiin jossakin sosiaa-li- tai terveydenhuollon instanssissa. Tutkimushaastatteluissa tytöt pääsivät kertomaan asioista, jotka olivat jääneet yhteisten vaikenemisten taakse, mutta joiden vuoksi heidän elämäänsä oli puututtu. Uusi roolini tutkijana mahdollisti asioiden kertomisen, niihin liittyvien tuntemusten ja ajatusten refl ektoinnin.

Haastattelutilanteet venyivät usein pitkiksi, ne kestivät puo-lestatoista tunnista kolmeen tuntiin. Pidimme välillä tupakkitau-koja ja joimme kahvia, levähdimme usein tiivistunnelmaisen ja osin raskaiksikin käyneiden keskustelujemme lomassa. Vaikka olin laatinut haastattelutilanteisiin väljän teemarungon lähin-nä tueksi itselleni, unohtui se pääsääntöisesti laukkuni pohjalle.

Naisten fragmenttiset kuvaukset elämän nurjista puolista, lap-suuden vaille jäämisistä, nuoruuden menetyksistä, elämää hor-juttaneista vaikeista elämäntilanteista ja tapahtumista sekä niihin liittyvistä pohdinnoista ja tunnelmista olivat vaikuttavia. Haas-tattelujen jälkeen olin usein väsynyt ja ymmälläni. Aistin nai-sista, miten vaikeaa menneisyyden tapahtumiin ja kokemuksiin palaaminen oli. Kyselin itseltäni, mikä minut suhteellisen keski-luokkaista elämää elävän tutkijan oikeuttaa penkomaan naisten elämää. Mitä aion heiltä saamalleni tiedolle tehdä, miten käytän sitä? Tutkijan vastuu tuntui välillä raskaalta, sillä olin kosketuk-sissa naisten vaikeisiin ja salattuihin elämänalueisiin.

Lukiessani litteroituja haastatteluja havaitsin, miten vaike-aa joistakin asioista kertominen oli naisille. Usein kipeimpiä ko-kemuksia käsiteltiin sivulauseissa, ikään kuin ohi mennen. Jos aistin, etteivät naisen halunneet puhua asiasta enempää annoin asian olla. Osa naisista puhui käsittämättömästä ja määrittele-mättömästä pahasta olosta koko haastattelujen ajan. Pahaan olon viittaavat ilmaisut toistuivat näissä kertomuksissa useita kym-meniä kertoja.

Sirpa: Minä oon ollu tosi itsetuhoinen niinku ala-astees-ta lähtien. Tai siis oon aina haaveillut vaan siitä – mutala-astees-ta en siis silleen oo tehny itselle mitään. Mutta minä oon vaan aina haaveillu siitä, kun on ollut niin kun tosi raskasta silleen ja keväällä vielä niinkö ei missään oo ollu hyvä olla, siis silleen niin kun ahistanut. (21 v.)

Vaikka joidenkin naisten kertomukset olivat pahan olon läpäi-semiä, jää paha olo määrittelemättä tai siitä viittaavista koke-muksista puhutaan vain pintapuolisesti sivulauseissa. Kytken asian tiedon tuottamiseen. Haastatteluissa oli tarkoitus puhua huumeiden käytöstä ja elämästä huumekuvioissa, ei esimerkiksi lapsuuden traumaattisista kokemuksista, kuten vanhempien al-koholin käytöstä tai väkivaltaisuudesta, insestin uhriksi joutu-misesta tai elämää ravisuttavista menetyksistä. Huumeiden käy-töstä puhuminen ankkuroituu kuitenkin usein näihin asioihin.

Keskustelumme kulki lähes huomaamatta niihin. Olimme astu-neet vaietuille ja salaisille elämänalueille, joista puhuminen oli naisille vaikeaa. Tutkijana koin olevani vastuussa tästä. Haastat-telujen lopussa palasin naisten tuntemuksiin. Osalle soitin jäl-keenpäin, osan kanssa sovin uusintahaastatteluista ja mahdolli-suudesta keskustella esillä olleista asioista jälkikäteen.

Viidestätoista naisesta kuuden kohdalla tein myös uusinta-haastatteluja, kysyin ajatuksista sekä tuntemuksista, joita haas-tattelu oli nostanut pintaan. Uusintahaashaas-tatteluissa kävimme lävitse aikaisempia haastatteluja, päivitimme naisten elämänti-lannetta ja palasimme teemoihin, jotka olivat jääneet edellisissä haastatteluissa askarruttamaan, kesken tai ilmaan.

Tein uusintahaastatteluja myös silloin, jos naisen elämässä oli tapahtumassa jotain mullistavaa, johon jompikumpi meistä halusi palata. Esimerkiksi yksi naisista odotti lasta ensimmäisen haastattelun aikana. Haastattelin häntä kolmesti eli ensimmäisen kerran alkuraskauden aikaan toisen kerran raskauden loppupuo-lella ja kolmannen kerran puolivuotta lapsen syntymän jälkeen.

Päädyimme tällaiseen ratkaisuun, koska halusin tietää mitä ras-kauden eteneminen ja lapsen syntymä merkitsevät naiselle.

Haastattelujen teon lopetin käsikirjoituksen edetessä ja vie-dessä aikani. Välillä tuntui, että teen vielä yhden tai kaksi li-sähaastattelua, mutta mittavaksi painunut aineistoni ja kirjoi-tusprosessini eteneminen saivat minut toisiin ajatuksiin. Olin

saavuttanut saturaatiopisteen, enkä nähnyt enää tarpeelliseksi kerätä lisää aineistoa.