Härkälä ia 16/12 1745
Mestilä Harkala ja
|Kerola
Arvokkaimpia talonpoikaistalojen asiakirjal-lisia muistomerkkejä ovat 1700-luvun perin-nöksiostokirjat. Ne on helppo erottaa muista talon papereista ulkoasustaan. Huomatta-koon tässäkin kuvassa kolmannella rivillä näkyvä Kamarikollegion (Cammar Colle-gii) maininta, minkä lisäksi asiakirjojen lop-puun on kiinnitetty sinetti. Tämä kansisivu on Isonpereen kirjasta. Satak. Museon kok.
Kylä Talo Ostaja Aika
Turajärvi Poutala Heikki Erkinpoika 26/10 1753
Kirkonkylä Eskola-Lukkala Heikki Jaakonpoika 14/10 1757
i Isovahe 1.
Vane Juho Antinpoika «
.Nuoranne
Köylypolvi Kalli Simo Simonpoika «
Lähteenoja Lähteenoja Juho Juhonpoika 15/3 1758 Taulukossa näkyvä ratsutilojen vilkas lunastaminen 1750-luvulla on väli-töntä heijastusta 1750-luvulla tapahtuneesta hintojen uudelleenarvioin-nista, mikä teki ostot kannattaviksi. 1760-luvulla ostot tapahtuivat siten,
että Turajärven Mikola jaHarolan Uoti lunastettiin heti v. 1760, sitten lunas-tettiin v. 1762 jo parikymmentä taloa, seuraavana vuonna viitisentoista ja muut pitkin 1760-luvun loppuvuosia. Ennen Kustaa III:n ajan ostorajoi-tuksia ehdittiin v. 1770 lunastaa lisäksi Panehan Konstari ja Sorkkisten Rynkä, näistä viimeksimainittu 21/1 1772.
Kun yhdistys- ja vakuuskirja poisti vuonna 1789 talonpoikia uhanneen ostokiellon, syntyi todellinen lunastuskuume. Heti vuonna 1790
lunastet-tiin 18 eri taloa tai talonosaa perintötiloiksi. Sitten ostoja jatkui hitaammin mainitun vuosikymmenen eri vuosina.
Viimeksi ovat perintötiloiksi tulleetEuran pitäjän alueella:
Myöhäisimmät perinnöksiostot (Tilanosia)
Nämä kaikki olivat tapauksia, joissa I osto oli tapahtunut 1700-luvun puolella. Kokonaan 1800-luvun puolella suoritettiin lunastus seuraavien talojen osalta:
Myöhäisimmät perinnöksiostot (Kokotiloja)
Kylä Talo Lunastusvuodet
Auvainen Köönä Vz ja Vz 1840 ja 1843
1800 ja 1800
Aivan oma tapauksensa näyttää erikoismaakirjan 1875 merkinnästä päätel-len olleen Köylipolven Tuumi. Siitä on 3/8 tilasta julistettu Keisarilli-sen Suomen Senaatin päätöksellä (30/1 1894) verotaloksi. Muuten on Euran historiassa tarpeetonta tapausten vähäisyyden vuoksi seurata
perinnöksiosto-jen lainsäädännöllisen puolen kehitystä 1800-luvulla. Pitäjä oli valtaosalta 1700-luvun lopussa perintötalollisten viljelemä. Kun Euraan ei sitäpaitsi
syntynyt isonjaon ja liikamaitten erottamisen yhteydessä uudisasutuksia, ei kruununtalojen ryhmä päässyt sitäkään tietä kasvamaan.
Talojen lunastukset kruunulta tapahtuivat tietyn jännityksen merkeissä.
Tähän vaikutti eräitten piirien etuoikeutettu asema. Huomattakoon, että Kauttuan ruukin omistaja onnistui lunastusoikeutensa johdosta luomaan itselleen tehdasalueen, johon kuului melkein koko Kauttua ja sen lisäksi
eteläpuolella oleva Mestilä. Vuonna 1761 Kauttuan isännöitsijäL. M. Nors-tedt vetosi vuoden 1723 etuostomääräyksiin ja uhkasi lunastaa monta kym-mentä talonpoikaistilaa Kauttuan tehtaan hiilestämisalueelta. Uhkaus täh-täsi vain siihen, että talonpojat saataisiin lupaamaan Kauttualle edullisia puuhiilitoimituksia. Silti Panehan Reiskan isäntä kieltäytyi alistumasta kiristyksen uhriksi. Hän katsoi oikeutensa niin ehdottomaksi, ettei lunas-tukselle saanut asettaa mitään ehtoja.0
Ratsutilallisluokka käytti myös hyväkseen etuosto-oikeutta, jolla oh täh-dätty ratsutilojen voimistamiseen. Souppaanomistaja pyysi siten v. 1760 Sork-kisten Ryngän osto-oikeutta, koska tämä augmenttitila oli vain 1/6 penin-kulman päässä. Nuoranteen naispuolinen omistaja anoi vastaavasti
Vähä-Vaheen lunastusoikeutta, iskipä hän katseensa Kauttuan Heikkiläänkin.
Kirkonkylässä vakiintui Lukkala-Eskolan yhdysviljely. Myöhemmin siihen kuului myös Naarjoen Ellan augmentti. Naarjoella sulatti Rauvola itseensä Ryhdyn talon.7 On turhaa kaiketi edes huomauttaa siitä, että näitä muu-toksia suoritettaessa jokutoinen viljelijä joutui jotenkinkärsimään. Eri asia
on, että talojen yhteenliittäminen saattoi olla taloudellisesti kannattavaa ja yleishyödyllistä. Kun talot näin vähitellen siirtyivät kruunulta yksityisten omistukseen, alkoi myös talonkauppojen vaihe, joka ehkä joskussai puhtaasti keinottelunkin luonteen.
b) Halkominen taloluvun lisääjänä
Perinnöksiostojen rinnalla merkitsivät 1700-luvulla alkaneet talojen hal-komistoimitukset tärkeätämaalaisyhteiskunnanperustan muuttumista. Kautta
1500-luvun ja 1600-luvun aina 1700-luvun puoliväliin asti oli talojen halko-minen kiellettyä. Tämä katsomustapa oli vallinnut Kustaa Vaasan ajoista asti. Käytännössä kielto oli merkinnyt sitä, että «nuoremmalla pojalla ei ollut ollut mahdollisuutta saada omaa viljelmää, joten hän oli jäänyt
setä-mieheksi, elleivät palkollissäännöt olleet pakottaneet häntä lähtemään ren-giksi tai ruukin työläiseksi». Vuonna 1747 siirryttiin kuitenkin askel vapaampaan väestöpolitiikkaan, kun talojen halkominen ja osittaminen aina 6—B osaan tuli teoriassa mahdolliseksi. Ehtona halkomiselle oli tosin
mm. että hakija oli avioliittoaikeissa ja että kruununtilan ollessa ky-seessä maaherra hyväksyi suunnitelman. Perintötalojen halkomiselle sen sijaan riitti käräjien suostumus.8
Selvää on, että veljekset olivat jo aikaisemminkin saattaneet pitää taloa ikäänkuin jaettunakeskenään, mutta vasta 1700-luvun puolivälissä talonosat saattoivat muodostua itsenäisiksi viljelmiksi, joilla oli erotetut tilukset. Esi-merkkinä varhaisesta epävirallisesta halkomisesta tulkoon tässä mainituksi
vainKöylypolven Kaliin hoidosta tehty veljessopimusvuodelta 1737.9 Monet talot olivat kyllä siksi suuria, että ne kestivät osittamisen. Vanhimpia
talon-halkomisia virallisin menetelmin olivat nähtävästi Löyttylän kylän Kutin, Vähä-Vaheen, Rahvolan yksinäisen, Naarjoen Rauvolan, Sorkkisten Lampun ja Panehan Heikkilän, muutamia esimerkkejä luetellakseni.10 Paljon pitem-mällä verrattuna 1700-luvunkehitysvaiheisiin oli halkomisprosessi jo isonjaon
aikaan. Kun tarkkaillaan niitten talojen isäntiä, jotka mainittiin isonjaon-toimitusten kokousselostuksissa, nähdään ainakin 40—50 talon olleen jo
kah-den isännän hallussa.
Isonjaon aikoihin olivat eri kylissä halottuja taloja nähtävästi ainakin seu-raavat: 11
Halottujen tilojen määrä isonjaon vuosina
Kylä
Lamppu, Katila, Suni, Bjömi jaKleemola.
(Lisäksi olivat Järstä ja Juusela nyt erillisiä.) Mikola, Poutala ja Ollila
Rauvola, Ella jaKause Pekka, Osma ja Eskola Tapola ja Mikkola Tuurila ja Härkälä
Isovahe
KIUKAINEN Lauri
Juusela, Konstari, Heinilä, Heikkilä, Katila ja Jaakkola
Köylypolvi
Viinikkala, Mikola ja Pero Simula
Kaikkiaan isoonjakoon osallistuneita itsenäisiä talollisia, joitten kesken tilukset jaettiin, oli yli 150. Lindström, jonka pitäjänkuvaukseen sisältyy tie-toja talollisluokan kasvusta, saa vuoden 1805 talollisten luvuksi 161.12 Siitä puuttunevat talolukuun mukaan otettavat Pappila ja Teikon kappalaisenpuus-telli. 1800-luvun alkupuolella oli omalla maalla asuvia tilallisia seuraavat määrät:
Tilallisten lukumäärä 18 0 0 -luvun alussa
Vuosi 1805 1815 1825 1835 1845
Talollisia omalla
maalla 159 157 154 154 157
Merkillepantavaa on taloluvun kasvun pysähtyminen 1700-luvun muu-tosten jälkeen. Pidäkkeenä oli 1800-luvun alun tiukka taloudellinen lain-säädäntö. Oli nimittäin määrätty, että talonosien piti pystyä elättämään senjälkeenkin kun karjan ruokintamenot ja mahdolliset syytinkikulut oli jo vähennetty vuotuisista tuloista viisi täysikasvuista ja työkykyistä hen-kilöä. Itse asiassa vasta v. 1864 annettu talojen lohkomis- ja erottamisasetus muutti asutustilannetta edullisemmaksi.13 Myöskin maanmittaustoimitukset
olivat ilmeisesti kalliit sen jälkeen,kun isojako oli ensi osaltaan päättynyt ja maanmittarit olivat poistuneet paikkakunnalta. Halkomistoimitushan sopi hyvin suoritettavaksi tilusjärjestelyjen yhteydessä isonjaon vuosina.
Köylypolven Mäki-Kaliin talo on eräs lukuisista halatuista tilan puolikkaista tässä pitäjässä. SatNS. kok.
Talojen halkomistoimitus merkitsi uusien talonnimienkin syntymispro-sessin alkua. Siten alettiin jo 1700-luvulla puhua Rahvolan Sepästä ja Ju-hantalosta, Eurakosken Anttilasta ja Ojalasta, Panehan Ruohomäestä, Köyly-polven Kuusistosta, Sorkkisten Isostasunista ja Vähästäsunista, Kauttuan Uudestatalosta, Haverin Isosta-Haverista ja Vähästä-Haverista jne. Sitä mukaa kuin isojako täydennyksineen edistyi ja kun taloja siirrettiin pois vanhoilta kylätonteilta kehitystähän jatkui 1900-luvulle asti, jolloin uusjaonjärjestelyissä muutettiin monia taloja pois kyläalueelta syrjemmälle tuli jatkuvasti lisää talojen halkomista osoittavia uudisnimiä. Talonnimen
eteen liitettiinsiirtymisen merkiksi yhdysosa Pelto-, Metsä-, Suo- tms. Kiu-kaisissa on siten myöhemmin tunnettu esimerkiksi Alakalli, Isokalli, Iso-pakola, Metsäkonstari, Metsä-Juusela, Kylä-Juusela, Kylä-Naski, Kylä-Pero, Mäki-Jaakkola, Mäki-Kalli, Suo-Mattila, Uusi-Heiska, Vanha-Katila, Vähä-Pakola, ja monet muut, Eurassa Alinuoranne, Haka-Kause, Kylä-Bjömi, Iso-Lähteenoja, Mäki-Suni, Pelto-Härkälä, Vainio-Pekka, Valli-Bjömi jne.
sekä Honkilahdell a Iso-Eskola, Uusi-Kartano, Vähä-Jaakkola ym.
Muullakin tavalla muodostettuja kuvaavia nimiä syntyi, kuten Ruosteenoja, Ylijoki, Kulmala, Kirkkala, Vahala, Markkula, Pietilä jne.l4
Vasta sen jälkeen kun Euran—Honkilahden—Kiukaisten asutushistorian tärkein lähde Suomen Asutuksen Yleisluettelo tai jokin paikallinen suku-tutkimus tulee vanhimmista ajoista täydellisenä uusimpiin aikoihin ulottu-vaksi, voidaan koko mahtava asutushistoriallinen kehitystapahtuma tajuta yksityiskohtineen.
c) Lampuotiluokka tai vuokraajat
Etenkin Euran alueella oh 1800-luvulla melkoinen määrä myös toisten maalla asuvia tilallisia. Kun omalla maalla olleitten lukumäärä Eurassa vuonna 1845 oli 46, oli vuokramiehiäkintilanviljelijöinä 11. Kiukaisissa, jossa tilaluku oli halkomisten johdostakasvanut jo niin suureksi kuin 72, oli jäl-kimmäiseen luokkaan kuuluneita maanviljelijöitä vain 3. Honkilahdella ei
39 talollisen rinnalla mainittu kyseisenä vuonna enää yhtään vieraalla maalla ollutta viljelijää.15 Tämä Eurassa ja Kiukaisissa tavattu 10—15 miehinen
joukko käsitti nähtävästi toisaalta puustellien, toisaalta Kauttuan ruukin alaisia viljelijöitä. Mutta vanhastaan oh lampuoteja kyllä eräillä muillakin tiloilla. Jos esimerkiksi otetaan tilanne vuonna 1761 (henkikirjan
mukai-sesti), tavataan lampuoteja paitsi puustelleissa ja Kauttualla, lisäksi vielä Vaaniissa, Kirkonkylän Krannilassa ja Eurakosken Viinikkalassa. Selvää on, että Vaaniin tapaisessa kartanossa turvauduttiin tähän viljelysjärjeste-lyyn, mutta Krannilakin oli tavallaan säätyläistiloja, koska se kuului aika ajoin nimismiehille. Viinikkala oh suurehko ratsutila Eurakoskella, ja se oli tilapäisesti alaikäisten perillisten nimissä. Sen jälkeen kun Suomen sota 1808—1809 muutti oman sotaväen perusteita Suomen joutuessa Venäjän yhteyteen, alettiin puustelleja vuokrata paikallisille tilanomistajille eli arren-taattoreille. Lampuotiluokka väheni siten tavallaan.
Tilojen vuokralleottajat tekivät vastaavasti kuin 1700-luvun lopulta lähtien torpparitkin sopimuksia isäntien kanssa. Jossakin mielessä ne muistuttivat ennenkin tavallisia syytinkisopimuksia, joillavanhat isännät oli-vat siirtäneet talojen hoidon jokopojilleen tai vävyilleentai näitten puuttuessa aivan vieraillekin. Monasti lampuotisopimus oh suullinen ja niin
epämää-räinen, että isännän ja vuokramiehen välille tuli heti tulkintavaikeuksia.
Näin kävi v. 1774 Kauttuan Timmin ja hänen Laitilasta Mannilan Paavolan tilalle saapunen lampuotinsa kesken, jolloinviimeksi mainittu lähti heti tie-hensä ja jätti suupuheet täyttämättä. Paljon ankaraakin jännitystä oli Kaut-tuan patruunan ja hänen Kauttualla asuneitten lampuotitilallistensa välillä.
Joskus edellinen tarttui ruoskaansakin. Kauttuan tilaryhmä oli annettu Tim-mille osaksi juurisiksi, että hänentyövoimantarpeensa olisi tullut turvatuksi.16
Lampuotien tekemien sopimusten laatu vaihteli tietenkin ajankohdan, paikan ja sopimusveljien mukaan. Kun vuonna 1776 tutkittiin erästä
syyte-juttua, jossa osapuolina olivat Yläneen kartanon Lybecker-sukuinen isäntä ja Heikki Jaakkola Auvaisista, kävi ilmi, että Jaakkola oli ollut Tuomolan talossa Yläneellä lampuotina. Hänen velvollisuutenaan oli nähtävästi ollut tehdä kartanoon vuosittain 18 päivätyötä. Hän oli kuitenkin tehnyt vain 6 päivätyötä ja vuonna 1775 lähtenyt tiehensä. Siitä riitajuttu oli aiheutunut-kin.17 Usein lampuodit jättivät velvollisuutensa täyttämättä. Vuonna 1780 olivat siitä syystä samalla tavoin kuin edelliset oikeudessa kapteeni Phaler Harolan Rasin puustellista ja lampuodin JuhoErkinpojan leski Kasista. Täl-löin ei puustellin rakennuksista oltu asianmukaisesti huolehdittu, ja uudis-rakennukset olivat jääneet kuntoonsaattamatta.18 Vuonna 1786 taas Sork-kisten Lampun talon isäntä koetti saada saman talon toisen puoliskon lam-puodin erotetuksi. Riidat olivat siis ikävän jokapäiväisiä.19
Jossakin mielessä sopii tälle kohtaa kuvaus siitä, mitä muuan Heikki-nimi-nen viljelijä 15 vuoden aikana, vuoteen 1786 mennessä, oli tehnyt tilalla, joka ei oikeastaan kuulunut hänelle, vaan Köylypolven Kaliin perillisille.-0 Hänen selontekonsa sisälsi paljon lyhenneltynä seuraavaa:
1) Tullessaan tilalle hän kylvi heti ja sitten vuosittain peltoon 5
tynnyriä viljaa. Tuotto oli vähäistä niin kauan kuin pellot olivat vielä huonosti hoidettuja, ojittamatta ja aitaamatta.
Hän laajensi entistä peltoa, kalvoi ja raahasi pois useita tuhansia kuormia kiviä, muutteli lohkoja ja teki niistä säännöllisiä kaivamalla
uusia ojia ja täyttämällä vanhoja.
Maanmittarin antamien kirjojen mukaisesti hän lisäksi raivasi ja saattoi käyttöön uutta peltoraiviota, kunnes se määrältään vastasi kol-minkertaisesti entistä. Uusi peltoala oli nimittäin 13 tynnyriä ja 16 kapanalaa.
2) Niityt olivat hänen tullessaan tilalle vähäiset, ne olivat aivan metsittyneitä ja vailla aitoja sekä ilman latoja. Ne oli siis raivattava ja varustettava asianmukaisesti. Hän avasi veto-ojia ja sai niityt mitä parhaaseen tuottoon. Lisäksi syntyi näinä vuosina uutta niittyä kos-teista suo- jarämemaista 79tynnyriä ja 16 kapanalaa.
3) Vanhoista rakennuksista oli jäljellävain 3 pientä kamaria, paka-ritupa, talli, navetta jariihi. Nekin olivat nyt uudestaan korjatut. Li-säksi oli noussut uusi tupa, rehusuoja, navetta ym, mistä hän ei edes viitsinyt tehdä tarkempaa selkoa. Holvatun harmaakivikellarin tekemiseen oli kulunut lukemattomia päivätöitä ja kuormittain kiveä sekä vähintäin 2000 tiiltäkin.
Lisäksi oli talon käyttöön rakennettu uusi tuuli- ja vesimylly.
4) Torppia oli syntynyt kaksi uutta, toinen niistä olireservisotilaan,
toinen taas nimeltään Myllymaa. Molempien yhteyteen oli syntynyt tiluksia, peltoa ja niittyä.
5) Tavanmukaisesti ja pakosta oli rakennettu maantieosuuksia.
6) Lähes 10 vuotta oli isonjaon valmistelu jatkunut, ja sitä oli ollut rahoitettava.
Näin hoiti hyvä palvelija leiviskänsä, ja vaikka esimerkkinä onkin lapsi-puoltensa hyväksi tehneen miehen elämäntyö, sopii se osoitukseksi siitä, mitä kaikkea 1700-luvun lopulla tarkkaan talonpitoon kuului. Rutiininomainen vuosiviljely ei ainakaan 1700-luvun lopun raivaustilanteessa olisi juuri autta-nut, vaan se olisi ollut taantumista. Oli pysyttävä mukana viljelysmaista käydyssä taistelussa.
Eräässä lampuotisopimuksessa, jonka 24/4 1805 ovat allekirjoittaneet kes-kenään isäntä Juho Heikinpoika ja lampuodin poika Kustaa Aataminpoika,
jonka on laatinut I. Ljungberg ja jossa todistajina ovat olleet lukkari Ju-hana Tasteen sekä talonisäntä Jaakko Nikula, sovittiin Naarjoen kylän Ellan talon puolikkaan hoidosta seuraavin perustein:21
1) Lampuodinpojalla oli oikeus päästä tilalle heti kun isä lampuoti sen salli.
2) Hänelle tulivat silloinkäyttöön niin tilukset kuin rakennukset, mutta velvollisuudeksi myös kaikki tilalle kuuluvat verot ja maksut,
myös sotilasrasitus. Jos entinen sotamies tai reservisotamies erosi, hä-nen oli pestattava uusi tilalle.
3) Isännälle oli maksettava Ellan tilasta augmenttivero ja 2 leivis-kää voita vuosittain.
4) Vanhemmilleen oli pojan taattava vapaa elatus jaasuminen, puut ja lämpö. Elleivät asianomaiset halunneet olla samassa ruokakunnassa, oh heille taattava syytinki eri ehdoin.
5) Vanhusten kuoltua oh talon isännälle maksettava vuosittain 1 tynnyri ruista ja toinen ohraa, tai toisen ensin kuollessa puolet mää-rästä.
6) Metsänkäyttö kotitarpeeksi oli sallittua ja havustamiseen kaa-dettujen puitten jätteiden käyttö puuhiilen polttamiseen.
7) Myyntihakkuu metsästä ilman omistajan erikoislupaa oli anka-rasti kielletty.
8) Jos tulokas hoiti isänsä jälkeentaloa hyvin, oli hänkin aikanaan saava eläkkeen (syytingin) tulevalta seuraajaltaan.
Tämä lampuotisopimus kuvastaa talon kulkemista perintönä vuokramie-heltä pojalle. Se on myös sikäli mielenkiintoinen ja havainnollinen, että se sisältäämaininnan tuosta maalaisyhteiskunnantärkeästä eläkemuodosta, syy-tingistä. Tästä syystä ei erikseen esitetäkään kuvausta syytinkilaitoksesta.
Todettakoon vain, että normaali syytinkisopimus sisälsi pykälät, joissa van-huksille turvattiin kohtuullinen elatus varaamalla heidän käyttöönsä joukko rakennuksia, vähän peltoa, niittyjä, kotitarvemetsänkäyttö ja ehkä vähän
osuutta tilan tuotostakin. Tilan kannattavuutta määriteltäessä oli otettava aina laskelmissa huomioon siihen liittyvä syytinkiehto.
3. Torpparilnokan synty ja alkuvaiheet
Koska Eurassa ja sen kappeleissa Kiukaisissa ja Honkilahdella torppari-luokka oli 1800-luvulla jotärkeä yhteiskunnallinen tekijä, on suorastaan vai-keata tajuta, miten myöhään se oli saanut alkunsa. Torppariluokan synnyn nopeus osoittaa, miten luonnottomasti asutustoimintaa oli kahlehdittu ja
pi-detty staattisena. Kunhan maata sai luovuttaa raivaajille, heitä ilmestyi kuin
maan alta. Mitkä sitten olivat ne käsitykset ja lait, jotka kauan rajoittivat torppien syntyä? Ensinnäkin esteenä oli koko viljelysjärjestelmä, joka perus-tui sarkajakoon, yhteisaitauksiin ja yhteismetsään. Vaikka perintötalolliset saivatkin vuodesta 1743 lähtien perustaa torppia, esti vuoden 1734 metsälaki määräyksineen kehitystä tapahtumasta.22 Sitäpaitsi perintötaloja oli silloin vielä harvassa.
Torpparien lukumäärä on 1700-luvun puolivälin manttaaliluetteloiden mukaan laskettuna vaatimaton. Tässä kuvattavalla alueella oli 1780-luvun alussa vasta 25 torpparia.23 Kun sitten jakokuntien metsämaitten käyttö-oikeus oli vahvistettu, kun isojako oli suoritettu ja kun useimmat talot oli lunastettu kruunulta, lisääntyi torppien luku huimaavasti. Vuonna 1805 oli torppareita Eurassa 87, Kiukaisissa 110 jaHonkilahdella 29. Sitten näit-ten määrä kasvoi jatkuvasti vuosikymmenestä toiseen:24
Torpparien lukumäärä 180 0 -luvun alussa
Vuosi 1805 1815 1825 1835 1845
Eura 87 106 106 134 119
Kiukainen 110 147 147 104 200
Honkilahti 29 35 43 86 80
yht. 226 288 296 324 399
Tasainen nousu näkyy lähinnä koko alueen torpparien yhteisluvussa, kun taas paikallisesti eri seurakunnissa oli oma kasvurytminsä. Näinä 40 vuo-tena kasvoi torpparien määrä Kiukaisissa 81.8 %, Honkilahdella 175.8 %, mutta Eurassa vain 36.8 %. Metsätorppien perustamiseen oli parhaat edelly-tykset juurikappeleissa ja nimenomaan suuren Panehan jakokunnanmailla.
Mikään päätepiste ei vuosi 1845 torppariluokan kasvun osalta ole, sillä 1900-luvun alkuun mennessä oli torppia alueella jo yli 600. On varsin helppo ymmärtää, kun pitää mielessä talollisten luvun suhteellisen vähäisen kasvun, miten yhteiskunta ikäänkuin paisui muodottomasti alaspäin, kun taas
ylä-päässä kauan oli kasvulleesteitä. Pahin oli sosiaalinen kriisi kuitenkin siellä, missä torppariluokan kasvu hidastui jo 1800-luvun alkupuolella, sillä torp-pareista alaspäin oli itsellisten, mäkitupalaisten ja monien huollon tarpeessa olevien kirjava ryhmä, jolla ei usein ollut enää mitään vakinaista elinkeinoa tai turvattua asemaa. Joka tapauksessa Eurassa oli 1800-luvun puolivälissä 2—3 torpparia talollista kohden.
Torppariluokan vaikeata asemaa kuvaa Lindström, joka oli perehtynyt Euran oloihin toimiessaan kotiopettajana Vaaniin kartanossa 1800-luvun
alussa, mm. seuraavin mietelmin:25
«Torppari, joka on tietoinen siitä, että hän ei ole viljeleinänsä maan eikä käyttämänsä metsän omistaja, elää päivästä toiseen ja pyrkii suo-tuisinaaikoina kokoamaan varallisuutta itselleen ja joukolleen. Tänään hän hallitsee torppaansa, mutta huomenna hän jo saattaa joutua siitä pois, sillä hallintaa koskeva sopimus saattaa silloin kulua umpeen. Pel-lon, minkä hän on viljelykseen muokannut, niityn minkä hän on ojit-tanut, tuvan, minkä hän on rakentanut, kaiken tämän täytyy hänen
jättää, ja toinen korjaa hedelmät hänen työstään. Miksikä? Hänen isäntänsä vaatii sen. Mitään oikeuteen perustuvaa tai kohtuudenmu-kaista suhdetta isännän ja hänen torpparinsa välillä ei niinmuodoin ole olemassa, vaan ainoastaan väkevämmän valta heikomman yli määrää heidän keskinäiset suhteensa, minkä vuoksi myös heikompi toimii
mie-livaltaisesti, milloin vain siihen pystyy. Torppari käyttelee omavaltai-sesti metsää niinkuin isäntä käyttää torpparin työvoimaa. Senvuoksi onkinkyseenalaista, tuottaako torpparijärjestelmä yhteiskunnalle siveel-listä voittoa ja yksityiselle tilanomistajalle aineellista etua.«
Lindström esittää ylläolevan kantansa metsänhoidollisten näkökohtien johdosta ja viittaa lausunnossaan myös torpparisopimuksiin. Onkin täysi syy niitten valossapyrkiä vähän tarkemmin määrittelemään torpparien oloja.
Todettakoon aluksi, että kun rahvaalta käräjillä vuonna 1738 tiedusteltiin, oliko kruunun, yksityisten tai jakokuntien maalla torppia, vastattiin kyse-lyyn kieltävästi.26 Vaaniin kartanon alainen Kleemolan talo tosin mainittiin usein torppana, mutta joskus siltä vaadittiin rasituksia yhtäläisesti kuin taloilta. Se oli Vaaniin ulkoveroalue Sorkkisissa, ja sen omistussuhde oli syntynyt 1600-luvulla. Varhain syntyi pitäjään salpietarinkeittäjientorppia, mutta ne olivat nähtävästi enemmänkin asuntoja kuin varsinaisia maatorppia.
Sotilastorppien asema taas perustui ruotujärjestelmään. Vanhimpia varsi-naisia torppareita on ollut Laihian Myllyojan alueelle asettunut Tuomas Tuomaanpoika, joskin hänenkin tehtävänään oli olla sillä suunnalla myllyn ja peltojen vahtina. Torppa, joka oli syntynyt karjan levon ja juottopaikan läheisyyteen, ärsytti suuresti Panehan jaKöylypolven asukkaita, jotka olivat metsäjakokuntaveljiä Laihian kanssa.2' Hyvin varhain oli torppari myös Nuoranteella. Vuonna 1762 oli joku itsellinen Heikki Heikinpoika
rakenta-nut torpan Mannilan kylän maalle ilman jakoveljienlupaa. Kun hänen mai-taan tutkittiin, selvisi, että Huntu oli tälle rengilleen luovuttanut vähän
niit-tyraiviota, jota tämä oli kaskeamalla lisännyt yhteislaitumesta. Näin epä määräinen oli torppariluokan ensimmäisten edustajien asema. Jonkinlaista
«maakuumetta« osoittaa se, että mm. pitäjänsuutari Erkki Honkilahdelta ilmoitti v. 1767 ryhtyvänsä Naarjoelle «päivätyötorppariksi« ja että jo vuotta ennen pitäjänräätäli Matti oli Mannilassatehnyt usean talollisen kanssak on trah din torpan ehdoista.28 Selvää on, että asuntotorppia olikäsityöläisille
annettu jo aikaisemminkin. Niinpä räätäli Freudenthal kävi vuonna 1764 käräjiä Souppaan isännän kanssa vuokraehdoista. Kirjallinen oh aina-kin jo Vähän-Laihian isännän ja torppari Matti Matinpojan kontrahti vuo-delta 1768. Oliko se ensimmäinen laatuaan, sitä ei käy väittäminen. Siihen sisältyivät pykälät niitystä, pellosta, torpan rakentamisesta ja päivätöistä.
Matin oh, niin kauan kuin asui rusthollissa, tehtävä 1 päivä viikossa taloon kautta vuoden, mutta omasta torpastaan käsin sittemmin 2 päivää viikossa talon ruuissa. Jos ehtoja ei täytetty, uhattiin häädöllä.-1 Parikin torppana kuului joihinkintaloihin niin varhain kuin 1760-luvulla. Näin oli laita aina-kin Vaaniissa jaKiukaisten Anttilassa.
Näitten vanhimpien torpparien rinnalle ilmestyi 1700-luvun loppukym-menillä useita kymmeniä uusia tulokkaita. Eräässä toisessa
pitäjänhisto-riassa on laskettu, että vuosien 1770—1930 välisenä aikana torppiin asettu-neista oli 42.5 % torpparien poikia, 18.1 % talollisten poikia, 2.9 % käsityö-läisten poikia, 1.3 % sotamiesten poikia ja0.7 % palkollisten poikia, kun taas
loput 34.5 % olivat vaikeammin syntyperältään määriteltävissä. Nämä
Nur-mijärven luvut tuskin sopivat kuvaamaan Satakunnan oloja. " Ainakaan ne eivät voi luonnehtia torppariluokan syntykautta, jolloin torpat vasta luotiin ja jolloinei ollut vielä torpparien täysikasvuisia poikia raivaustyöhön
rupea-massa. Talon nuorempien poikien osuus oli ehkä alussa suuri, samoin vävy-jen tai muitten sukulaisnuorukaisten, edelleen renkien, käsityöläisten tms.
rupea-massa. Talon nuorempien poikien osuus oli ehkä alussa suuri, samoin vävy-jen tai muitten sukulaisnuorukaisten, edelleen renkien, käsityöläisten tms.