Laakson (1997) mukaan Iso-Britanniassa perustettiin Drama in Education Association vuonna 1954, mikä vahvasti avasi tietä alan kehittymiselle sekä tutkimukselle. Muun muassa draamapedagogiikan pioneeri Gavin Bolton opetti draamapedagogiikkaa Durhamin yliopistossa alkaen vuodesta 1964 aina eläkkeelle lähtöönsä asti eli vuoteen 1989. Alan ensimmäiset tieteelliset tutkimukset toteutettiinkin pääosin aluksi Iso-Britanniassa sekä Yhdysvalloissa, joista myös länsimaisen draaman uudelleen syntyminen draamapedagogiikaksi pääsääntöisesti alan kirjallisuuteen sekä tutkimuksiin nojautuen voidaan katsoa tapahtuneen. Perehdyin alan tutkimuksiin etsimälla Eric-tietokannasta avainsanalla Drama in Education - in primary school / elementary school:in tuloksia. Pyrin näin tarkastelemaan ulkomaalaisia tutkimuksia jotka palvelisivat parhaiten oman tutkimukseni asetelmaa ja avartaisivat näin ollen tieteellistä katsantoani.
Vaikka alan tutkimustyö on varsin nuorta, on draamapedagogiikkaa kuitenkin tutkittu maailmalla mm. kasvatustieteiden, käyttäytymistieteiden, sosiaalitieteiden, opetustieteiden, hoitotieteiden, lääketieteiden sekä hyvin erilaisten ammatillisten toimijoiden kentillä 1900-luvun loppupuolelta alkaen. Alakoulua koskevien tutkimuksien kautta heijastui mielestäni selkeästi tutkimuskysymysten luonteen kehittyminen - aluksi lasten luovuuden, motivaation ja yhteisöllisen oppimisen parista - tarkempiin ainekokonaisuuksien hallinnan sekä oppimisen mittaamiseen vertailuihin.
Toisin sanoen tutkimusten valossa näyttäisi siltä, että draamapedagogiikka painottuu nykyään niin koulun toiminnassa kuin käsitteenä enemmän opetusmetodiksi, kuin itsenäiseksi aineeksi, vaikka se monissa maissa ja opetussuunnitelmissa on määritelty molemmiksi. Alan tutkimus on myös selkeästi lisääntynyt 2000-luvun alusta alkaen.
Draamapedagogiikka koskevia tutkimuksia löytyy sekä laadullisesti että määrällisesti toteutettuna. Yleisimmät tutkimusaiheet ovat liittyneet oppimistulosten vertailuun.
Oppimistuloksia vertaillessa on käytössä usein ollut vertailuryhmät ja standardoidut testit. Tällä oppimisen alueella on tutkittu mm. draamapedagogiikan ja matematiikan, äidinkielen, musiikin, historian sekä luovan ratkaisun suhdetta oppimistuloksiin. Pyrin olemaan tutkijana neutraali, mutta en siltikään löytänyt yhtäkään tutkimusta jossa tulokset olisivat osoittaneet, ettei draamapedagogiikalla ollut myönteistä vaikutusta oppimiseen. Sen sijaan erityisesti määrällisen tutkimuskentän tuloksissa tuotiin usein selkeästi esille, että vertailuryhmien erot olivat niin pieniä, vaikkakin draaman käytölle suosiollisemmat, ettei tuloksien merkitystä voida luokitella merkitykselliseksi eroiksi.
Entä mitä on kansainvälisissä draamapedagogiikan tutkimustuloksissa löydettävissä?
Nostan seuraavaksi esille muutamia tutkimuksia, lukuisien tutkimusten joukosta, jotka katson vuoropuhelevan oman tutkimusaiheeni sekä tutkimuskentän kanssa.
Alan pioneerien toteuttamien tutkimusten, kuten Mike Fleming ym. (2004) tutkimus
”The impact of drama on pupil´s language, mathematics, and attitude in two primary schools” oli mielenkiintoista luettavaa. Flemingin tutkimus edusti niitä harvoja draamapedagogiikan tutkimuksia, joissa oli hyödynnetty sekä laadullisia että määrällisiä tutkimusmenetelmiä, niin tutkimusprosessissa kuin tutkimustuloksia esittäessä.
Tutkimuksessa vertailtiin kahden eri alakoulun 3.–4.-luokkalaisten kahden eri opetusryhmän ja opetusmetodien oppimistuloksia toisiinsa. Pyrkimyksenä oli osoittaa ja
tutkia, oliko draamapedagogiikan käytöstä hyötyä vai ei. M. Flemingin, Christine Merellin sekä Peter Tymmsin tutkimuksen tulokset (2004, 177–197) osoittivat merkittävää eroa matemaattisen oppimisen oppimistuloksissa siten, että draamaa opetuksessa hyödyntänyt ryhmä sai parempia oppimistuloksia kuin verrattavissa ollut ryhmä, jossa draamapedagogiikkaa ei hyödynnetty oppimisprosessissa tai opetustilanteessa. Saman ryhmän oppilaissa tapahtunut itseluottamuksen vahvistuminen mainitaan toisena selkeänä tutkimustuloksena ja erona ryhmien välillä. Äidinkielen kohdalla tutkijat kokivat, etteivät saaneet riittävää näyttöä ryhmien välisestä erosta tai siitä, että hajonta tai ero olisi voitu johtaa draamapedagogiikan käyttöön.
Draamapedagogiikan tutkimuksenkenttä on yllättävän laaja. Osassa tutkimuksista kuljetettiin rinnan monia tutkimuskysymyksiä. Toisissa tutkimuskysymys kohdistettiin tarkennetusti johonkin oppimisen alueeseen, kuten Duatpen ja Ubuzin (2009, 272–286) tutkimuksessa ”Effects of drama-based geometry instruction on student achievement, attitudes, and thinking levels”. Kyseisessä tutkimuksessa keskityttiin tutkimaan draamapedagogiikan käyttöä ja tehokkuutta oppilaiden oppimistuloksiin geometrian oppimisessa pitkälti itseohjautuvuutta ja ongelmanratkaisua painottaen, jota opettaja ohjeisti draamapedagogiikkaa hyödyntäen. Tutkimustuloksissa todetaan draaman tukevan alakouluikäisen oppilaan elämänläheisiä ongelmanratkaisutaitoja – jotka siis pyritään tuomaan oppimisen keskiöön draaman kautta.
Samansuuntaisia ajatuksia oli draamapedagogi Su-Jeong Weella, joka tohtoroi aiheesta
”Drama Education curriculum by drama specialist in early childhood education” (2009, 19), ja nosti vahvasti esille draamapedagogiikan esteettisen arvon osana kulttuuriperinnön ja taideopetuksen sisältöä alakoulun opetuksessa. Tutkimuksessa avataan ns. neljättä draamapedagogiikan aaltoa, jossa nimenomaan esteettisyyden arvo ja laatu nousevatkin vahvasti draamatoiminnan keskiöön. Toisin sanoen aivan kuten aikoinaan Bolton, vaikka draamapedagogiikan esteettisyyden olemusta katsotaankin tässä laajempana käsitteenä, kuin pelkästään oman taideaineen omaavana käsitteenä.
Ween tutkimuksen tuloksissa todetaan, että tarkastellaan draamaa sitten omana oppiaineena tai taideaineena, jossa yhdistyvät erilaiset visuaaliset ja esteettiset arvot ja säännöt, on tärkeää pyrkiä nimenomaan esteettisesti ehyeen kokonaisuuteen, jotta oppilaat saavat sitä kautta kokemuksia esteettisistä arvoista. Tutkija nostaa selkeästi
tutkimuksessaan esille opettajan oman koulutuksen merkityksen osana onnistunutta draamapedagogiikan käyttöä.
Kansainvälisissä draamapedagogiikan tutkimuksissa oli havaittavissa, että draamapedagogiikan yhteyttä oppilaiden sosiaaliseen käyttäytymiseen oli tutkittu runsaasti. Nostankin seuraavaksi esiin kaksi tutkimusta, jotka edustavat tätä joukkoa.
Ensiksi tarkastelen Ranskassa vuosina 2007–2009 toteutettua tutkimusta, johon osallistui 550 alakoulun oppilasta, viidestä koulusta. Tutkimuksessa tutkittiin draamapedagogiikan mahdollisuutta tukea sekä vahvistaa oppilaiden mahdollista sosiokulttuurista ja emotionaalista taustaa. Tutkimus pyrki vahvasti osoittamaan draamapedagogiikan yhteyden oppilaiden itseluottamuksen vahvistamiseen.
Tutkimuksessa hyödynnettiin monenlaisia aineistonhankintamenetelmiä, kuten kyselylomakkeita, observointia, haastatteluja ja standardoituja testejä, joista tutkijat Jean-Yves Leroux ja Nathalie Moureau (2013, 219–230) työstivät laadullisia ja määrällisiä tutkimustuloksia. Tutkimustuloksissa todettiin oppilaiden oman kodin ympäristön ja kulttuuriympäristön taustavaikutus oppilaiden draaman kautta omaksumaan sosiaalisuuteen. Tutkijat kokivat paradoksina sen, että nimenomaan ylemmän luokan perheitten lapset omaksuvat ja oppivat draaman avulla helpommin ja paremmin sosiaalisia taitoja, kun puolestaan itse opetuksen tavoite on juuri pyrkiä harjaannuttamaan alemman luokan oppilaiden sosiaalista käyttäytymistä.
Skotlannissa toteutettiin puolestaan vuonna 2009 tutkimus aiheesta ”Using Drama to facilitate primary-secondary transition”. Siihen osallistui 357 alakoulun oppilasta kuudesta eri alakoulusta sekä kaksitoista alakoulun opettajaa. Dundeen yliopistossa tutkijaryhmäläiset D. Jindal-Snape, E. Vettraino (2009) ym. halusivat tutkia onko draamapedagogiikan käytöllä suoranaisia vaikutuksia oppilaiden itsetunnon vahvistamiseen. Tutkimustuloksissaan tutkijat toivat ytimekkäästi esille, miten toiminnallinen draamaopetus näytti mahdollistavan koulussa oppilaiden erilaisten tunteiden tunnistamisen ja hallitsemisen harjoittelua. Se näytti myös lisäävän ja syventävän oppilaiden ymmärrystä tunteiden merkityksestä sekä auttavan erottamaan hyväksyttävän ja ei hyväksyttävän käytöksen. Tästä syystä tutkijat päätyivät kirjaamaan myös tutkimuksensa pohdintaosuuteen, että heistä jokaisella lapsella tulisi olla oikeus saada draamaopetusta.
Monessa tutkimuksessa tuotiin esille alakouluikäisten oppilaiden itseluottamuksen vahvistuminen draamapedagogiikan ansiosta. Tästä moni tutkija jatkoi toteamalla, miten itseluottamuksen kohentuminen näyttäisi korreloituvan suoraan myös hyvin erilaisiin oppimistuloksiin positiivisesti. Tästä syystä tuotiin usein esille draamapedagogiikan lisäksi myös muiden taideaineiden ja luovuuden kautta lisääntyvä rohkeus ja itseluottamus. Osittain tästä syystä tutkimuksessa puhutaankin usein Creative Dramasta Educational Draman sijaan, jotta sen moninainen taideaineisiin keskittyvä toiminta/
genre korostuisi.
Kolmanneksi yleisin tutkimusaihe koski opettajien pedagogisten valintojen ja oppilaiden tukemisen yhteyttä draamapedagogiikan käytölle. Yleisesti tutkimukset kuvasivat hyvin tarkasti kentällä tapahtuvaa draamatoimintaa ja jäsensivät opettajien kokemuksia ja käsityksiä draaman käytöstä. Koska oma tutkimukseni kohdistuu myös tutkimuskysymyksin aiheeseen, katson oleelliseksi nostaa esille muutamia ulkomaalaisia tutkimuksia.
Ensimmäiseksi nostan tarkasteluun vuonna 2006–2007 Turkissa toteutetun tutkimuksen, johon osallistui 78 alakoulun opettajaopiskelijaa. Tutkimus toteutettiin pääsääntöisesti määrällisen tutkimustradition mukaisesti. Tutkimustehtävänä oli tarkastella, tuoko draamapedagogiikka mitään uutta opettajien arkeen, ja jos tuo, niin mitä. Tutkijat Özdemir ja Cakmak (2008, 2) toteavat draamapedagogiikan sisältävän tason, jolla oppilaat oppivat tarkastelemaan toisiaan ja koko maailmaa hyvin erilaisista lähtökohdista sekä käyttämään ja kehittämään omaa empaattisuuttaan erilaisuutta kohtaan. Heidän tutkimuksensa ”The effect of drama education on prospective teachers creativity” tutkimustuloksissa todetaan, että vertailuryhmään verrattuna ne opettajat, jotka käyttivät draamaa opetuksessaan, näyttivät itse oppivan sen käytön kautta itsetuntemusta sekä ilmaisemaan itseään oppilaille vapaammin kuin ne opettajat, jotka eivät käyttäneet draamaa. Tämä näytti johtavan erilaiseen opettaja–oppilas-suhteeseen, joka näytti tarttuvan oppilaisiin sekä loi hyvän, tunnelmallisen oppimisympäristön, jossa oppilaat näyttivät viihtyvän ja opiskelevan mielellään (Özdemir & Cakmak, 2008, 27).
Samansuuntaisia tuloksia saivat esille vuonna 2008–2009 Demircin yliopistossa toteutettu tutkimus, johon osallistui 58 luokanopettajaopiskelijaa. Ormancin sekä Örenin toteuttaman tutkimuksen ”Classroom Teacher candidate´s opinions related to using
drama in primary school” tutkimustulosten valossa (2008, 165–167) todetaan myös, että alakoulun opettajakoulutusohjelmaan suositellaan draamapedagogiikan opintoja, koska näyttäisi siltä, että opettajat jotka käyttävät draamaa opetuksessaan tukevat opetuksen sisällä myös oppilaiden itseilmaisua, itseluottamuksen vahvistumista, psykomotooristen taitojen harjoittamista, kriittistä ajattelua, luovien ratkaisujen käyttämistä ja sosiaalisia taitoja, kuten kommunikointia, empaattisuuden lisäämistä sekä oman kehollisen ilmaisun tiedostamista. Myös opettajien oman ilmaisullisen osaamisen katsottiin kehittyvän jatkuvasti.
Edellä nostamani tutkimukset ovat edustaneet sellaisia draamapedagogiikan tutkimuksia, jotka ovat kohdistuneet alakoulukontekstiin, ja ne avaavat mielestäni varsin selkeästi tutkimusalani taustaa ja niitä monipuolisia merkityksiä, mitä draamapedagogiikan käytöllä koulukontekstissa voidaan tutkimustuloksin todentaa olevan. Mielenkiintoisia tutkimuksia sekä tieteellisiä artikkeleita draamapedagogiikasta koulukontekstin sisällä löytyi runsaasti ja tutkijana oli vaikea poimia niistä vain muutamia tähän tutkimusraporttiin. Monet lähteet synnyttivät lisäkysymyksiä, kuten Jung Shu-hwa:n ”Education in Taiwan” (2000), jossa hän pohtii draamapedagogiikan astumista Taiwanin opetussuunnitelmiin vuodesta 2001 lähtien. Hän toteaa mm. näin:
”Nyt kun yhteiskuntamme avautuu, avaamme ovemme myös draamapedagogiikalle.
Sitä aletaan käyttämään opetusmetodina ja draamaopetuksena kouluissamme sekä koulutuksessa. Meillä on suuret odotuksen sen käytöstä.” Tutkijana en voi kuin ihmetellä: jos Taiwanissa, niin miksi ei jo meilläkin?
Maailmalta on hyvä lähteä kohdentamaan tieteellistä tarkastelua kohti kotimaata.
Toivon onnistuneeni osoittamaan, että kansainvälistä draamapedagogista tutkimusta on laajasti saatavilla. Tutkimuksia on tehty niin oppilaan oppimista tarkkailevan ja pohtivan otteen mukaisesti, kuin oppilaan sosiaalisen ja emotionaalisen ympäristön ja tukemisen näkökulmastakin käsin. Kuitenkin se, että tutkimuksia on tehty myös siitä, miten opettajien suhde draamaan näyttäytyy, on tässä yhteydessä erityisen merkityksellistä. Selkeästi tutkimuksissa nousi esille yhteisesti jaettu näkemys, jossa a) draamapedagogiikan käyttö tulisi olla jokaisen oppilaan oikeus, b) sen tulisi olla osa opettajankoulutusta, jotta jokainen vuosiluokka voisi hyötyä sekä saada draamaopetusta
sekä c) se lisää vuorovaikutuksellisuutta luokassa. (Jindal-Snape & Vettraino 2009;
Özdemir & Calcmak 2008; Ormanci & Ören 2008.)
Kansainvälisten draamatutkimusten yhteenvedoissa ennen 2000 -lukua usein kehotettiin ja suositeltiin tekemään merkittäviä koulupoliittisia investointeja sekä linjauksia draamapedagogiikan tukemiseksi. Koulupoliittiset tuet draaman käytölle näyttävätkin lisääntyneen merkittävästi erilaisten tutkimusraporttien valossa 2000- luvulta alkaen.
Østern A-L. (2000, 14) on puolestaan tutkinut pohjoismaiden opetussuunnitelmien valossa draamapedagogiikan genrejä ja toteaa katsauksessaan näin: ”Draama on mainittu Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin peruskoulun valtakunnallisissa opetussuunnitelmissa. Ruotsin, Norjan, Tanskan opetussuunnitelmissa draama on mukana taideaineena. Suomen valtakunnallisessa peruskoulun opetussuunnitelmassa on mukana ainoastaan maininta draamasta.” Myös Islannissa kirjattiin vuonna 2013 draama selkeästi itsenäiseksi, omaksi taideaineeksi peruskoulun opetussuunnitelmiin (Snickars von Wright, 2013). Tässä kohtaa on aika siirtyä tarkastelemaan, miten draamapedagogiikka näyttäytyy meillä Suomessa ja suomalaisessa peruskoulussa.