Kuka on taiteilija? Taiteilija nimikkeenä on kätkenyt sisälleen kautta aikojen monia eri käsitteitä. Taiteilija on yksi vanhimpia ammattinimikkeitä ja aikanaan hyvinkin arvostettu sellainen. Nykypäivänä taiteilija ei ole enää ensisijaisesti yhteydessä ammattiin vaan on enemmänkin yleinen nimitys erilaisesta tavasta olla ja nähdä elämää. Henkilö voidaan nimetä taiteilijaksi hyvinkin vapaasti ja erilaisilla tavoilla taiteistumisen kautta. Taiteistumisella tarkoitetaan yhä useamman asian ymmärtämistä ja käsittämistä taiteen kenttään. (Niiniskorpi, 2009, s.191.)
Taiteilijoihin liitetään paljon myyttejä ja mielleyhtymiä “normaalista” poikkeaviksi.
Heiltä odotetaan jotain uutta ja ihmeellistä sekä jopa oudot asiat sallitaan viitaten taiteilijuuteen. Taiteilijuuteen kuitenkin kätkeytyy paljon ristiriitoja niin ihailun kuin halveksunnan välillä. Nykytaiteessa käydään läpi paljon taiteilijakäsitystä: kuka on taiteilija, eikö taiteilija voi olla kuka tahansa? Niiniskorpi esittää Yrjänä Levannon (2005) ajatuksen suuren yleisön merkityksestä taiteilijaan. Taiteilijaa tarvitaan, jotta pystytään asettamaan ihminen teoksen taakse. Taidemaailman ja suuren yleisön näkemykset eroavat toisistaan juuri taiteilijakäsitysten mukaan, eikä niinkään sen kautta, mikä on taidetta. Taidemaailma haluaa tehdä eron taiteilijan ja taiteen välillä, kun taas yleisö pitää kiinni taiteilijakäsityksestä nykytaiteessa. (Niiniskorpi, 2009, s.192.)
Taiteilijan ja teoksen välinen suhde on hyvin henkilökohtainen, johon kasvetaan prosessin kautta. Taiteilijuus voidaan kokea vuorovaikutussuhteena välineiden ja taiteilijan itsensä välillä. Taiteilija voi käyttää sattumaa hyödykseen taidetta tehdessään ja ideoita hakiessaan. Taiteilijalla on kyky toimia luovan prosessin kaaoksessa, jossa virheet ovat avainasemassa prosessin eteenpäin vievänä voimana.
(Jokitalo 2016, 262.) Luovaan prosessiin tulee myös varata aikaa. Tämän päivän hektisyys ja lopputuloskeskeisyys ei anna juurikaan tilaa prosessille. Nykyään vaaditaan kykyä innovoida ja ajatella luovasti, vaikka samanaikaisesti kalenterissa huutavat punaisella merkityt deadlinet. Taiteilija tietää, että vain hitaasti kypsyen syntyy luovan prosessin keskellä jotain sellaista, mitä ei alussa välttämättä pystynyt edes kuvittelemaan mielessään. Taiteellinen prosessi etenee pienin askelin ja jokaista askelta on tärkeää oppia arvostamaan. Usein taiteilijoilla onkin kyky innostua pienistä arjen asioista ja niiden vaikutuksesta elämän mielekkyyteen. (Pulkki, 2016, s.41–43.)
Kun siirrytään ihmisten pariin osaksi yhteisöä, muuttuu sen myötä myös taiteilijan rooli. Yhteisössä toimivan taiteilija-kehittäjän työ pitää sisällään dialogia, vuorovaikutusta ja läsnäoloa. Pedagogiset opinnot omaava taiteilija osaa johdattaa muut prosessin läpi vakaudella ja kärsivällisyydellä, joita jokainen taiteellinen työ vaatii. Kärsivällisyys on erityisen tärkeä taito, jota taiteilija-kehittäjä voi hyödyntää kehittäessään työelämää. Taiteellisessa prosessissa on mukana kaksi vahvaa tunnetta,
pelko ja rakkaus. Pelkoa tunnetaan tyhjän päälle heittäytymisestä, kun haetaan uusia ideoita. Rakkautta ilmenee heittäytymisen vaiheessa, kun uskalletaan luottaa.
(Jokitalo, 2016, s.264.)
Taiteilijan kyky olla autenttinen pitää takanaan pitkän jakson itsensä tutkiskelua ja itsensä äärelle pysähtymistä. Taide on aina lähtöisin ihmisestä itsestään. Kun taide tuodaan työpaikalle, sillä on parhaimmillaan ominaisuus saada ihminen yhteyteen itsensä kanssa. Taiteen esille tuominen asettaa taiteilijan haavoittuvaiseen asemaan.
Ei ole helppoa näyttää julkisesti sitä, mitä on itsessään prosessoinut. Työpaikoilla ja projekteissa olisikin tärkeää luoda ilmapiiri, jossa epäonnistumisia ei tarvitse pelätä, eikä niistä tarvitse pelätä saavansa rangaistusta. Haavoittuvaiseksi asettumisen kautta näemme toistemme inhimillisyyden, erehtyväisyyden ja erityisesti voimme ammentaa voimaa haavoittuvaksi asettuvilta. Työpaikoilla syntyvät innovaatiot eivät vaadi välttämättä erityislahjakkaita ihmisiä, vaan henkilöitä, jotka ovat valmiita laittamaan itsensä ja tunteensa likoon sekä muiden nähtäville. (Pulkki, 2016, s.45–
46.)
Kunkin aikakauden taidekäsitys määrittelee paljolti sitä, mitä taitoja taiteilijan katsotaan tarvitsevan. Taiteen käsitteellisyys ja oman tekemisen sanallistaminen eli taidepuhe on tiivis osa tämän päivän taiteilijuutta. Taideteoriat ja taiteen tutkimus ovat sen vuoksi keskeisiä osia nykypäivän taiteilijakoulutuksessa. Taiteilijan tietämystä halutaan laajentaa, sillä työkenttä on myös muutosten keskellä. Perinteiset taidot, kuten tekniikkojen osaaminen ovat kuitenkin pysyneet taiteilijakoulutuksessa mukana. Piirustus on pysynyt kaikista tekniikoista pisimpään mukana ja Firenzen akatemiassa renessanssin aikaan se oli keskeisin taito, jonka parissa taiteilija harjoitteli koulutuksessaan. Ajat ovat muuttuneet paljon, sillä piirustuksen opetusta tukivat “luonnonfilosofian” opinnot, jotka vastasivat sen aikaista luonnontiedettä.
Ideaalisten muotojen etsintää platonilaisittain tukivat suhdejärjestelmien ja matematiikan opinnot. (Pääjoki, 2014, s.17–18.)
Taiteilijuuden rooli on moninaistunut hyvinkin paljon nykypäivänä. Niiniskorpi viittaa teoksessaan Sakarin (2004) ajatukseen, että taiteilija ei ole enää yksin taiteen tekijänä omissa tiloissaan vaan taiteilijoilta edellytetään paljon enemmän. Sen lisäksi,
että taiteilija hallitsee eri tekniikat ja kädentaidot, hän voi olla palveluntarjoaja, teollinen tuottaja, hallinnollinen järjestelijä, aktivisti, kuuluisuus ja itse henkilönä osa taidetta. Taiteilijalta vaaditaan sosiaalisia taitoja teknisen osaamisen rinnalla.
Toisinaan Niiniskorven tutkimuksessa tuli esille, että taiteilijoita koulutetaan liian paljon verrattuna saatavilla oleviin työtehtäviin ja näin ollen ammattitaiteilijoiden toimeentulo on vaakalaudalla. Pelkkä koulutus ei siis ole syy tehdä taidetta ja periaatteessa kenellä tahansa on vapaus kutsua itseään taiteilijaksi. Taideinstituutiolla on taas oma näkemyksensä siitä, kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi. Instituution lisäksi kaikilla on oma käsityksensä taiteilijoista, niin yleisöllä kuin taiteilijalla itsellään. (Niiniskorpi, 2009, s.193.)
Osa ihmisistä ei koe ymmärtävänsä taidetta ja täten vieroksuu sitä. Taiteen kohtaamisessa ja tulkitsemisessa ei ole väärää tai oikeaa tapaa. Taiteen äärelle pysähtyminen on samalla oma kokemuksensa. Taiteen tekeminen ja luovuuden käyttö rohkaisevat meitä etsimään vastauksia itsestämme, jolloin voimme sivuuttaa jo ulkoa opettelemamme teoriat ja säännöt. Nykypäivän työt ovat usein projektimaisesti organisoituja ja vaativat työntekijältä epävarmuuden sietokykyä.
Taiteilijalla työ tehdään pääosin keskeneräisen teoksen äärellä, joten itse prosessista on opittava nauttimaan, jotta työn mielekkyys säilyy. Suurimmat oivallukset taidetta tehdessä saattavat pongahtaa esiin juuri epätietoisuuden ja epämukavuuden keskellä keskeneräisen työn parissa. Voimme oppia paljon taiteilijan kyvystä heittäytyä esimerkiksi projektityöskentelyn parissa, jossa yhden “luovan hullun” energia voimauttaa ja rohkaisee myös muut ympärillä olevat. (Pulkki, 2016, s.49–52.)