6. Kasvatettavat ja kasvattajien ihmiskuva
6.3 Kasvatuskäsitysten murros
Aikalaiskäsityksen mukaan kasvatuksen ulottuvuus yhteiskunnassa voitiin jakaa kolmeen eri osa-alueeseen: koulukasvatukseen, kotikasvatukseen sekä esimerkiksi erilaisten nuorisojärjes-töjen piirissä tapahtuvaan vapaaseen kansalaiskasvatukseen.106 Tätä jaottelua olen pitänyt myös omana lähtökohtanani. Lähdemateriaalistani johtuen tutkimukseni keskittyy lähinnä kah-teen jälkimmäiseen kasvatuksen ulottuvuukah-teen, vaikka koulukasvatusta jonkin verran sivutaan-kin. Lisäksi on todettava, että erityisesti perhekasvatuksen merkitys korostuu lähdemateriaalin kirjoittajien teksteissä. Tässä alaluvussa käsittelen kuitenkin suomalaisen kasvatuksen histo-rian eri tutkimustulosten kautta koko kasvatuksen kentän roolia, kasvatuskäsityksiä ja ihmis-kuvaa sekä niiden muutosta sodanjälkeisessä yhteiskunnassa.
Lähtökohtana kaikelle kasvatukselle pidettäneen sitä oletusta, että se on vallitsevan ar-vomaailman siirtämistä seuraavalle sukupolvelle. Nykyaikainen koululaitos on osa kasvatuk-sen historiallista jatkumoa, jossa edeltävät sukupolvet ovat siirtäneet tietoa, tietämystään ja tai-toja seuraavalle sukupolvelle. Tässä yhteydessä on jouduttu aikojen saatossa pohtimaan sitä arvolatautunutta rajausta, mitkä tiedoista ja taidoista ja arvoista tulisi seuraavalle sukupolvelle siirtää. Toisaalta modernissa yhteiskunnassa koululta edellytetään yhteiskunnan järjestyksen ylläpitoa ja kehityksen tukemista. Koululaitos on täten modernin yhteiskuntasuunnittelun ja tulevaisuuden hallinnan keskeisimpiä instrumentteja.107 Tätä käsitystä voitaneen pitää myös vapaan kansalaiskasvatuksen ja kotikasvatuksen lähtökohtina, varsinkin silloin kun niiden
105 Pekkarinen & Vehkalahti 2012, 13–14; vrt. myös Pekkarinen 2010.
106 LN 1/47, ”Yhteiskunnallinen kasvatus vapaassa nuorisotyössä”, 16–18.
107 Salminen 2012, 99–102.
ideologiset lähtökohdat on määritellyt yhteiskunnassa hegemonisessa asemassa ollut sivisty-neistö, joka myös vastasi pitkälti järjestöjen piirissä tapahtuvan kansalaiskasvatuksen organi-soinnista. Esimerkiksi Pertti Alasuutarin mukaan koulutuksen organisoimisella ja laajemmin kansansivistyksen järjestämisellä on ollut Suomessa kohtuullinen rooli kansakunnan rakenta-misessa. Niiden kautta levitettiin tietoa väestölle siitä kansakunnasta, jota oltiin luomassa.108 Rahvaaseen kohdistunut kansansivistystyö ja rahvaan lapsien kansalaisiksi kasvattaminen ol-tiin nähty jo 1800-luvun sivistyneistön ja esivallan parissa keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ta-voitteeksi ja merkittäväksi työvälineeksi suomalaisen kansakunnan luomisprosessissa.109
Yleinen oppivelvollisuus astui Suomessa voimaan 1921. Se merkitsi Saara Tuomaalan mukaan siirtymistä agraarilapsuudesta moderniin sekä vanhasta isäntävallasta valtiopaternalis-miin yhteiskunnallisen kurin kautta. Agraariyhteisön ihmisihanteen mukainen ihminen eli kun-nollisena perheenjäsenenä, uutterana työntekijänä ja nöyränä kristittynä. Oppivelvollisuuskou-lun pedagogiikka halusi säilyttää nämä arvot, mutta lisäsi niihin kansallisvaltion tarpeisiin so-pivia ideaaleja, kuten kansallisen yhtenäisyyden, puhtauden ja terveyden vaalimisen. Tavoit-teena oli uhrautuva valtiokansalainen. Kansalaiskasvatuksessa korostui isänmaallisuus ja maanpuolustushenki. Kansakoulun ohella kansalaisjärjestöt nähtiin keskeisinä kansalaiskasva-tuksen instrumentteina, joilla oli myös koteja muovaava merkitys.110
Sodanjälkeisessä aateympäristössä alkoi kasvatuskäsityksissä tapahtua muutoksia, joskin näiden siemenet oltiin kylvetty jo sotaa edeltävänä aikana. Mika Ojakankaan mukaan moderni auttava ja parantava pedagogiikka oli saanut ideologisen alkunsa jo 1900-luvun taitteessa mutta se saavutti yleisen hyväksynnän sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Samalla psykologi-asta oli tullut pedagogiikan tärkein aputiede. Pedagogiikan keskiöön tuli lapsi ja ennen kaikkea tieto tämän ”omalaatuisesta yksilöllisyydestä”. Kasvattaja tunsi kasvatettavansa, jolloin oppi-laan tuntemisesta tuli modernin opettajan velvollisuus. Ojakankaan mukaan modernissa peda-gogisessa ajattelussa käyttäytymisen valvonnasta tuli käyttäytymisen tarkkailua. Tarkkailu tuli ulottaa oppilaan itsensä lisäksi myös tämän vanhempiin ja näiden kasvatuskykyyn. Modernin pedagogiikan tavoitteena oli tarkkailla, havainnoida ja kontrolloida ympäristötekijöiden lapsen normaalissa (tai normitetussa) kehityskulussa aiheuttamia poikkeamia ja tarpeen tullen oikaista näitä.111
108 Alasuutari 1998, 156.
109 Koski 2011, 161–163; Kansalaiseksi kasvattamisesta ja sen tavoitteista mm. Granbom-Herranen 2014.
110 Tuomaala 2004, 348–351.
111
Leena Koski on tarkastellut artikkelissaan sitä murrosta, joka tapahtui 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla sivistyneistön ihmiskuvassa sekä kasvatuskäsityksissä, ja joka tätä kautta näkyi myös koulun ja vapaan kasvatustyön piirissä. Hänen mukaansa demokratia alkoi korostua en-sisijaisena ehtona sivistykselle. Tämä muutos nousi ennen sotia vallinneen autoritaarisen kas-vatusihanteen kritiikistä. Samalla aikaisempi kristinuskon ja siihen kiinnitetyn isänmaallisuu-den korostus liuisänmaallisuu-dentui kasvatuksen ytimestä.112 Sama ideologia näkyi myös aikakauden kan-sakoulun opetussuunnitelmissa peruskoulun perustamiseen asti, joissa aikaisemman moraali- ja uskonnollis-siveellisen kasvatuksen sijasta korostettiin kansalaiskasvatusta.113 Yleinen usko koulutuksen merkitykseen tulevaisuuden rakentajana vahvistui. Tämä näkyi esimerkiksi kan-sakouluverkon laajentamisena sekä uusien oppikoulujen perustamisena. Keskiluokkaistuminen ja yksilöllistyminen tuli uudeksi ideaaliksi. Korostettiin yksilöllisyyttä ja jokaisen vastuuta omasta kasvatuksestaan sekä henkisen ja moraalisen tilan tarkkailusta. Samalla tulevan hyvin-vointivaltion ihmiskäsitys korvasi vanhan: aiemmin pahuus ja syntisyys olivat asuneet ihmisen sisällä, mutta samoin myös halu sivistykselliseen herätykseen. Modernin hyvinvointivaltion eetoksessa ihmiset olivat lähtökohtaisesti sisältä hyviä, mutta pahuus pyrki ihmisen sisälle ul-koapäin. Tätä pahuutta edustivat ulkoiset vaikutteet, kuten huonot sosiaaliset olot ja väärät esi-merkit.114 Ulkoisen pahuuden vaikutus oli läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, kuten ylilääkäri Aarno Turusen Jokaisen naisen kirjaan vuonna 1945 kirjoittamasta artikkelista voidaan ha-vainnoida:
Nykyaikainen elämä, varsinkin kaupungeissa, tarjoaa nuorille tytöille erittäin paljon myös suku-puolisia kiihokkeita, jotka voivat johtaa todelliseen sukupuolisen suhteen solmimiseen. Kuitenkin on sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnalliselta kannalta erittäin tärkeää, että tällaisia suhteita ei aloiteta ennen kuin riittävä sielullinen kypsyys on saavutettu.115
Samankaltainen ihmiskäsitys on nähtävissä aikalaisten kuvasta koskien lapsia ja nuorisoa. Sen mukaan jokainen lapsi on potentiaalinen rikollinen, joka vaatii huoltoa, ohjausta ja suojelua.116
Myös Leevi Launonen katsoo kasvatuksen eettisissä ideaaleissa tapahtuneen sodan jäl-keen ajatuksellisen muutoksen. Hänen mukaansa koulukasvatuksessa määriteltiin tällöin
112 Koski 2011, 175.
113 Tähtinen 2011, 212.
114 Koski 2011, 177–181.
115 Turunen 1945, 28.
116 Eilola & Valtonen 2014, 108; Vrt. Ojakangas 1998, 156–157.
leen tarkkoja moraalisia ihanteita, mutta samalla niiden nimeämistä kohtaan alkoi myös esiin-tyä suurempaa kriittisyyttä.117 Launonen kuitenkin katsoo, että ajattelun muutos tapahtui ni-menomaan eettisissä ihanteissa. Osa yksilöetiikkaa korostavista hyveistä putosi tällöin pois ja tilalle tuli yhteiskuntaeettisiä periaatteita: esimerkiksi kuuliaisen alistumisen tilalla korostettiin demokraattisuutta ja moraalisen häpeäntunnon sijasta oppilaita pyrittiin kasvattamaan suvait-sevaisiksi kansalaisiksi.118 Launonen katsoo muutoksen eräänä alkuun panevana voimana ol-leen reaktio aikakauden totalitaristisia yhteiskuntajärjestyksiä kohtaan. Opetussuunnitelmissa oppilaita rohkaistaan itsenäisyyteen ja persoonallisiin arvovalintoihin. Heistä ei saanut ”kehit-tyä arvostelukyvytöntä kaiken omaksujaa ja hyväksyjää.”119 Tämä ideologinen muutos on ha-vaittavissa myös Lapsi ja nuoriso -lehden välittämissä kasvatuskäsityksissä, kuten seuraava lainaus vuodelta 1949 osoittaa:
Amerikassa pannaankin erittäin paljon painoa juuri luonteen kasvattamiselle. Pyritään luomaan it-senäisiä ihmisiä, jotka jo varhain tottuvat muodostamaan omat mielipiteensä ja myös lausumaan ajatuksensa julki vapaasti ja arkailematta, mutta jotka samalla osaavat suhtautua muihin ihmisiin oikealla tavalla, tunnustaen näiden itsenäisen persoonallisuuden.120
Toisaalta Launosen mukaan pidettiin myös tärkeänä, että oppilaille muodostuu tietty käsitys arvohierarkiasta, sillä ”yhteiskunnassa elävä ihminen ei tule toimeen ilman verraten kehitty-nyttä arvojärjestelmää; tätä edellyttävät sekä yksilön menestyksellinen toiminta, että yhteis-kunnan hyvinvointi”.121 Koulukasvatuksen eetoksen muutos siis tähtäsi ennen kaikkea yksi-löön yhteiskunnan jäsenenä ja rakentajana.