Itsesäätely sivilisoitumisena – moraali yhteiskunnallisena rakenteena

Eräs keskeinen lähtökohta tarkasteltaessa käytöstapojen ja moraalisäätelyn historiaa on Nor-bert Eliaksen kaksiosaisessa teoksessaan The Civilizing Process esittelemä teoria sivilisaatio-prosessista. Sen mukaan sivilisoituminen olisi kuvattavissa ajassa etenevänä prosessina. Teok-sensa ensimmäisessä osassa Elias luotaa käytöstapojen historiaa ja kehittymistä keskiajalta 1900-luvulle. Tarkastelun polttopisteessä ovat mm. niistäminen, syljeskely sekä ruumiin luon-nolliset toiminnot ja näihin liittyvä käyttäytymisen sivilisoituminen. Toisessa osassa Elias sy-ventää tarkasteluaan kytkemällä sivilisoitumisen valtionmuodostukseen sekä modernin ihmi-sen syntyprosessiin. Teorian mukaan edettäessä keskiajalta kohti modernia yhteiskuntaa ovat ns. sivistyneet käytöstavat vähitellen levinneet yhteiskunnan ylemmistä sosiaalista kerroksista alempiin. Aatelissotureista kehittyi ensin kontrolloidusti käyttäytyviä hovimiehiä, jonka

36 Ks. lisää esim. Karisto, Takala & Haapola 1999.

37 Peltonen 1998, 33.

38 Vrt. Peltonen 2002.

keen kontrolloitu käyttäytymismalli levisi porvariston keskuuteen ja edelleen maaseutu- ja työ-väestöön. Prosessissa on keskeisessä asemassa ollut rationaalisen itsesäätelyn vahvistuminen tunteisiin perustuvien reaktioiden kustannuksella.³⁹

Eliaksen teoriaa on kuitenkin kritisoitu mm. sen lineaarisen evolutionistisuuden vuoksi.

Elias ei teoksessaan esimerkiksi ottanut ’de-sivilisoitumisen’ mahdollisuutta huomioon, vaikka hän ja hänen seuraajansa myöhemmin liittivätkin tämän käsitteen teoriaan. Toinen kritiikin kohde on ollut teorian keskittyminen Euroopan historiaan ja länsimaisen kulttuurin kontekstiin.

Tämä on avannut mahdollisuuden ns. kulttuurirelativistiseen kritiikkiin, jonka mukaan itse si-vilisoitumisen käsite on ongelmallinen. Eurooppalaisen sisi-vilisoitumisen määritelmä ei välttä-mättä päde esimerkiksi kiinalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan konteksteissa.⁴⁰ Peter Burke pi-tää teoriaa sivilisoitumisesta prosessina ennen kaikkea itsesäätelyn kulttuurin historiana. Hänen mukaansa Eliaksen historiakuvassa on omat ongelmansa, mutta tämän teoretisointi kulttuurista ja yhteiskunnasta ovat hyviä lähtökohtia yhteiskunnallista kehitystä tarkastelevan ajattelun ra-kentumiselle.⁴¹ Niinpä Eliaksen teoria ongelmineenkin toimii tässä tutkimuksessa lähtökoh-tana länsimaisen ja sitä myöden myös suomalaisen itsesäätelyn kulttuurin tarkastelulle. Tätä kysymystä pohdin edelleen kahdessa seuraavassa alaluvussa sekä lähdeaineistoni valossa eten-kin luvussa 7.2. Teoria linkittyy myös suomalaiseen yhteiskuntaan edellisessä alaluvussa esi-tettyjen kansankuvateorioiden kautta, joiden mukaan suomalainen sivistyneistö koki yhteis-kunnan alemmat kerrokset sivistymättömiksi ja näki näiden käyttäytymisen sivilisoimisen tar-peelliseksi.

Toinen keskeinen teoreettinen lähtökohta moraalin tarkastelulle yhteiskunnassa ovat Emile Durkheimin teoretisoinnit moraalista ja sen kytkeytymisestä kasvatukseen. Durkheim näkee moraalilla olevan kolme elementtiä. Nämä ovat kuri, sosiaalisiin ryhmiin kiinnittyminen sekä autonomia. Durkheimin mukaan kurilla on kaksi tehtävää: edistää ihmisten säännönmu-kaista käyttäytymistä sekä rajoittaa heidän toimintansa mahdollisuuksia, jotka muutoin olisivat rajattomat. Kurin avulla ihminen oppii kontrolloimaan halujaan. Siksi demokraattisissa yhteis-kunnissa lapsille tulisi opettaa itse-kontrollia. Tältä pohjalta Durkheimin käsitykset lähestyvät Eliaksen luonnehdintoja sivilisoitumisen ja siihen liittyvien itsesäätelyn sekä tunnereaktioiden kontrollin merkityksestä modernissa yhteiskunnassa. Toinen moraalin elementti, sosiaalisiin ryhmiin kiinnittyminen, rakentuu siitä, että moraalinen toiminta on aina kunkin yhteisön in-tressin ja arvojen mukaista toimintaa. Moraalia määrittää yksilöä ympäröivän yhteisön tarve.

39 Ks. lisää Elias 1978; Elias 1982; Sinnemäki 1994.

40 Sinnemäki 1994, 236–239; Burke 2004; 53; Burke 2005, 149–150.

41

Kolmatta moraalin elementtiä Durkheim kutsuu autonomisuudeksi. Tällä hän tarkoittaa sitä, että moraalin ylhäältä- ja ulkoapäin pakottavasta luonteesta huolimatta, muotoutuu siitä mo-raalisen kasvun edetessä vapaaehtoisuuteen perustuvaa sitoutumista. Täten yhteisön arvoista muotoutuu automaattisesti myös yksilön moraalia määrittäviä arvoja.⁴²

Durkheimin 1900-luvun vaihteessa kehittämää moraaliteoriaa voidaan kuitenkin kriti-soida uudemman yhteiskuntatieteellisen teoriamuodostuksen nojalla. Durkheimin yhteiskunta-käsityksessä ja sitä myöden myös hänen moraaliyhteiskunta-käsityksessä yhteiskunnassa vallitsevat näky-mättömät rakenteet ohjaavat ja rajoittavat vahvasti subjektin toimintaa. Toisin sanoen esimer-kiksi yhteisössä vallitsevat normit moraalikoodin muodossa vaikuttavat yksilön toimintamah-dollisuuksiin. Anthony Giddensin rakenteistumisteorian mukaan rakenteet eivät ole yksilöistä katsoen näiden ulkopuolella, vaan näiden sisäisiä. Rakenteet eivät ole ainoastaan rajoittavia, vaan myös mahdollistavia. Yksilön toiminta muovaa ja uusintaa rakenteita, jotka puolestaan ohjaavat, mahdollistavat ja rajoittavat yksilön toimintaa.⁴³ Täten yksilö muovaa toiminnallaan myös moraalia yhteiskunnallisena rakenteena, eikä se tällöin ole ainoastaan näkymätön yl-häältä päin annettu pakottava voima kuten Durkheimin moraalikäsityksessä.

Giddensin teoriaa on kuitenkin kritisoitu mm. siitä, ettei se ota huomioon rakenteiden toimintaa ohjaavan vaikutuksen voimakkuuden vaihtelua eri aikoina. Tilanteissa, joissa raken-teen ohjaava vaikutus on vähäinen, vahvistuu puolestaan yksilöiden rakennetta muokkaava vai-kutus. Samalla törmäämme Giddensin käsitykseen vallasta, jonka mukaan valta erityisesti il-menee silloin, kun yksilöt rakenteiden uusintamisen sijaan pyrkivät muuttamaan niitä. Tämä puolestaan vaatii resursseja, jotka ovat jakautuneet yhteiskunnassa epätasaisesti. Kaikilla ei ole yhtäläistä muutosvoimaa.⁴⁴ Giddensin käsitys vallasta avaa myös mahdollisuuden tarkastella Durkheimin moraaliteoriaa uudesta näkökulmasta. Tietyissä historiallisissa tilanteissa ne sub-jektit, joilla on kylliksi resursseja rakenteiden muuttamiseen, voivat ohjata esimerkiksi moraa-lin ja sen säätelyn avulla yhteiskunnallista kehitystä ja edelleen valtasuhteita.

Durkheimin moraaliteorian kohdalla lähdenkin liikkeelle siitä, että se ei aukottomasti ku-vaa moraalia tai sen toimintaperiaatteita yhteiskunnallisena rakenteena. Sen sijaan teoriaa voi-daan ensinnäkin käyttää esimerkkinä niistä ajattelumalleista, jotka opinnäytetyöni kattaman ajanjakson aikana olivat yleisiä: moraalia ohjasi kuri ja yhteisön arvot, joihin yksilön tuli mu-kautua. Yksilön puolestaan haluttiin, yhteisön arvot sisäistettyään, kontrolloida itseään näiden mukaisesti. Toiseksi Durkheimin moraalin kolmea ulottuvuutta voidaan mielestäni soveltuvin

42 Durkheim 1961.

43 Giddens 1984, 25.

44

osin hyödyntää ottamalla, kuten tässäkin tutkimuksessa, tarkastelun kohteeksi tietyssä histori-allisessa kontekstissa vaikuttava rakenne, sen muutos sekä rakenteen muutokseen kylliksi re-sursseja omaavat subjektit ja heidän motiivinsa. Tämän kaltainen konteksti voisi olla esimer-kiksi suomalaisen kansallisvaltion rakennusvaihe mutta myös sodanjälkeinen yhteiskunta, joissa valtiovalta ja hegemonisessa asemassa oleva sivistyneistö määrittelivät pitkälti eettiset ihanteet ja normaalit sekä pyrkivät esimerkiksi koululaitoksen avulla säätelemään kansalaisten moraalia ja käyttäytymistä. Tässä kontekstissa rakenteesta eli ylhäältä asetetuista normeista tulee vahvemmin moraalia ja arvoja sekä sitä kautta yksilön toimintaa ohjaava tekijä. 1900-luvun alun Suomessa onkin ylhäältä asetettujen normien ja moraaliin kytköksissä olevien kas-vatusihanteiden nähty aktualisoituneen ainakin osittain myös subjektien eli rahvaan toiminnan ja ajattelun tasolla.⁴⁵ Samalla ilmiö puolestaan kytkeytyy moraalisäätelyn ja valtionmuodos-tuksen suhteeseen, jota tarkastelen seuraavaksi.