Kaksitasoinen tutkimustehtävä

Pyrin tällä fenomenologisella tutkimuksella avaamaan yhden ikkunan taiteen ja sosiaalisen työn rajamaastoon. Ymmärrän taidetta, tässä tapauksessa draa-maa, sosiaalisen työn mahdollisuutena lähestyvän tutkimuksen tehtävältään kaksitasoisena. Tutkimuksen kohteena on kaksi eritasoista ilmiötä, joista tut-kimustehtävän ensimmäisen tason muodostaa draaman olemus taidemuotona ja toisen tason tuohon olemukseen sisältyvien mahdollisuuksien reflektointi suhteessa sosiaaliseen työhön. Näistä lähtökohdista täsmennän kaksitasoisen tutkimustehtävän seuraaviksi tutkimuskysymyksiksi:

1. Millainen sosiaalisen todellisuuden kokemisen ja ymmärtämisen tapa draama taidemuotona on?

2. Mitä mahdollisuuksia draama taidemuotona avaa sosiaaliselle työlle ja siihen sisältyvän sosiaalisen reflektiiviselle ymmärtämiselle?

Tutkimustehtävän toteuttamiseksi pyrin ensin saamaan selville, millainen sosiaalisen todellisuuden kokemisen ja ymmärtämisen tapa draama on ja mitä se kertoo draaman olemuksesta. Käytän draamaa esimerkkinä taiteesta ja draamatyöskentelyssä syntyneitä sosionomiopiskelijoiden kokemuksia empiirisenä aineistona. Empiirisen analyysin ja sitä seuraavien teoreettisten reflektioiden kautta rakentuvan ymmärryksen pohjalta arvioin draaman avaamia mahdollisuuksia sosiaaliselle työlle. Tutkimuksen keskeiset käsitteet, draama, taide, toiminta, sosiaalinen, sosiaalinen työ ja reflektiivinen saavat sisällöllisen määrittelynsä vaiheittain, kun ne soveltamani deskriptiivisen fenomenologian mukaan tutkimuksellisesti kypsyvät. Tutkimusprosessin vaiheittaista etenemistä ja tutkimuskysymysten limittymistä toisiinsa

tar-kastelen lähemmin luvussa (Luku 2.3). Samalla perustelen, miten pyrin ratkaisemaan tutkimustehtävän kaksitasoisuuteen liittyvät metodologiset ja metodiset ongelmat.

Aiemmista aihepiirin tutkimuksista tämä tutkimus ei eroa peruspyrkimyk-seltään. Myös tässä tutkimuksessa kiinnostus kohdistuu taiteen erityiseen luonteeseen ja siihen kätkeytyviin mahdollisuuksiin ymmärtää jotakin toista elämänaluetta, tässä tapauksessa sosiaalista työtä, uudella tavalla. Lähestymis-tapansa vuoksi tutkimus tarjoaa erilaisen kontribuution taiteen ja sosiaalisen työn suhdetta koskevaan keskusteluun. Lähestyn tutkimuskohdetta ensin draamasta ja sen virittämästä sosiaalisen todellisuuden ymmärtämisen tavasta.

Vasta draaman olemuksen löytämisen jälkeen pohdin draaman mahdolli-suuksia sosiaaliselle työlle. Tutkimuksen kiinnittäminen taidelähtöisessä toiminnassa syntyneisiin kokemuksiin avaa mahdollisuuden eksplikoida yhden taidemuodon, draaman, olemusta empiirisesti ja teoreettisesti. Pelk-kä taiteen teoreettinen analyysi, yhtä lailla taidekokemusten empiirinen kuvaaminen ilman teoreettisia reflektioita, on riittämätöntä minkä tahansa taidemuodon olemuksen tavoittamiseen – saati tuon olemuksen avaamien mahdollisuuksien reflektointiin.

Taidetta yleensä voi lähestyä monesta suunnasta, kuten inhimillisen kulttuu-rin saavutuksena, ihmisen luovuuden ilmaisuna, esteettisen kokemisen kohtee-na tai tietämisen lähteenä. Taiteen voi nähdä myös todellisuuden tulkintakohtee-na ja sosiaalisten päämäärien edistämisen keinona. Ontologisin tapa on ymmärtää taide olemisen ja totuuden tapahtumisena, kuten Martin Heidegger (1995, 89) ajattelee. Tämän tutkimuksen kontribuutio suhteessa taiteeseen kohdistuu ensisijaisesti draaman olemuksen etsintään ontologisessa ja epistemologisessa merkityksessä, johon fenomenologisen taiteenfilosofian ajattelijat opastavat.

Fenomenologinen tapa ymmärtää taide suhteessa olemiseen viittaa ihmisen todellisuussuhteeseen ja käsityksiin todellisuudesta. Mitä siis on todellisuus, miten olemme suhteessa siihen ja kuinka voimme saada siitä tietoa? Todellisuus-käsityksiä ja todellisuudesta tietämisen mahdollisuuksia koskevien pohdintojen asettaminen taiteen yhteyteen houkuttelee draamalle ominaisen todellisuutta koskevan kokemisen, tulkitsemisen ja ymmärtämisen tavan etsimiseen.

Taiteen tapahtumaluonteisuus on keskeinen taiteen olemusta määrittävä ilmaisu fenomenologisessa taiteenfilosofiassa. Heideggerilla (1995) se viittaa

olemisen tapahtumiseen. Hans-Georg Gadamerilla (1960, 97–105) tapah-tumaluonteisuus tarkoittaa taideteoksen ja sen tulkitsijan välillä syntyvää osallistumista vaativaa avointa tilaa, joka mahdollistaa teoksen tekijän ja vastaanottajan merkitysten kohtaamisen. Draamassa, jota käytän empiirisenä esimerkkinä osallistavasta taiteesta, on kyse juuri mahdollisuuksien tilojen luomisesta uusien merkitysten ja todellisuuden tulkintojen reflektoinnille.

Routilan (1986, 95) ajatuksia soveltaen ymmärrän taiteen tutkimisen kah-den todellisuukah-den eli draaman fiktiivisen todellisuukah-den ja sen osallistujissa herättämän myötätodellisuuden välisen yhteyden tutkimisena. Taiteen ja draaman käsitteellisiin määrittelyihin palaan tutkimuksen edetessä. Tässä vaiheessa esitän alustavasti, että ihmisenä olemiseen sisältyvä mimeettinen kyky avaa meissä jokaisessa potentiaalin taiteen kieleen kuvitteluna, ilmaisuna, kokemuksena ja tulkintana.

Tutkimuksen kontribuutio suhteessa sosiaaliseen työhön kohdistuu sosiaalisen työn itseymmärrykseen, jonka arviointiin jälkitraditionaalisen yhteiskunnan vaatimukset refleksiivisyydestä monella tavalla haastavat. So-siaalisen työn itseymmärryksessä hahmotan kolme ulottuvuutta: itseymmär-ryksen lähteet, itseymmäritseymmär-ryksen rakentumisen ja todentumisen kontekstit sekä itseymmärryksen kohteet. Sosiaalisen työn itseymmärryksen lähteillä tarkoitan niitä tietämisen ja ymmärtämisen tapoja, joiden varaan sosiaalisen työn tietoperustaa rakennetaan. Se sisältää sosiaalityön teorioiden ja muiden sosiaalitieteiden kautta välittynyttä tietoa, ammatillisissa käytännöissä synty-nyttä kokemustietoa sekä sosiaalityön ja sosiaalisen työn eettisiä periaatteita.

Tutkimuksen kontribuutio suhteessa sosiaalisen työn itseymmärryksen lähtei-siin kohdistuu kysymykseen, miten draama taidemuotona voi toimia yhtenä sosiaalisen työn itseymmärryksen lähteenä.

Kontekstit, joissa sosiaalisen työn itseymmärrystä rakennetaan ja todenne-taan, ovat koulutus, ammattikäytännöt ja tutkimus. Koulutus on yksilötasolla ensimmäinen askel kohti tulevaa ammattialaa koskevan itseymmärryksen rakentumista. Tutkimuksen empiirinen aineisto on syntynyt sosionomikou-lutuksen kontekstissa, taidelähtöisten yhteisötyön menetelmien opinnoissa.

Suhteessa koulutukseen sosiaalisen työn itseymmärryksen rakentumisen kontekstina tällä tutkimuksella ei ole syvälle menevää kontribuutiota, vaan koulutus toimii ainoastaan draamaekskursion syntysijana. Se, minkälaisen

ymmärryksen draama taidemuotona avaa sosiaalisesta työstä ja siihen liit-tyvästä sosiaalisesta, on tämän tutkimuksen relevantti reflektoinnin kohde niin koulutuksen, ammattikäytäntöjen kuin tutkimuksen konteksteissa painottumatta erityisesti mihinkään niistä.

Sosiaalisen työn itseymmärryksen kohteita jäsennän soveltamalla sosi-aalityön teoreettisessa keskustelussa käytettyä kysymyksenasettelua: Miksi sosiaalista työtä tarvitaan yhteiskunnassa? Mitkä asiakkaiden tarpeet ja elämäntilanteet nousevat sosiaalisen työn kohteiksi ja minkälaisia sosiaalisia ongelmia ne ilmentävät? Miten sosiaalista työtä toteutetaan ja minkälaisia menetelmiä työssä käytetään? (Mm. Payne 2005, 6–7; Sibeon 1990; ks. myös Mäntysaari & Pohjola & Pösö 2009, 8–9; Karvinen-Niinikoski 2009, 142;

Raunio 2009, 139–140.)

Sosiaaliseen työhön on sovellettavissa yksi sosiaalityön itseymmärryksen kohdetta syvällisimmin kuvaava määrittely, jonka mukaan sosiaalityö nähdään yksilön ja yhteiskunnan välisyyteen kohdistuvana työnä (vrt. Howe 2000, 77).

Sitä, mitä se tarkoittaa ammatillisena työnä, on vaikea suoraan konkretisoida.

Vaikeus johtuu toisaalta yksilön ja yhteiskunnan suhteen moninaisesta välit-tyneisyydestä ja toisaalta asiakkaan subjektiivisen elämismaailman autono-misuudesta suhteessa sosiaalisen auttamisen keskiössä oleviin objektiivisesti havaittaviin ongelmiin. Kuten Howe (2000) toteaa sosiaalityön yhteydessä, avain yksilön ja yhteiskunnan välisyyden tavoittamiseen on edelleenkin sosi-aalisessa, sen aikaan ja kontekstiin sidotuissa tulkinnoissa ja ymmärtämisessä.

Tutkimuksen kontribuutio suhteessa sosiaalisen työn itseymmärryksen koh-teisiin liittyy sosiaalisen työn yksilö- yhteiskuntasuhteen ja siihen sisältyvän sosiaalisen reflektiiviseen ymmärtämiseen.

Sosiaalisen työn itseymmärrystä koskevat pohdinnat ovat luonteeltaan myös ontologisia ja epistemologisia koskettaen sosiaalisen työn perustana olevaa todellisuuskäsitystä ja todellisuudesta saatavaa tietoa. Kysymykset, mil-laiseksi todellisuus käsitetään ja miten todellisuutta koskevan tiedon luonne ja tietämisen tavat ymmärretään, ovat olleet kasvavan kiinnostuksen kohteena etenkin postmodernissa sosiaalityön teoria- ja refleksiivisyyskeskustelussa (mm. Pease & Fook 1999a; 1999b; Camilleri 1999; Healy 2000; Parton 2000, Fook 2002; Karvinen-Niinikoski 2009). Postmodernin sosiaalityön keskustelujen ajattelen pätevän sosiaaliseen työhön laajemmin.

Jälkitraditionaalisen ajan ilmiöt, kuten epävarmuus ja ennakoimatto-muus, sosiaalisten ongelmien uudet piirteet ja kansalaisten elämäntilan-teiden erilaistuminen, ovat muuttaneet sosiaalista todellisuutta aiempaa moniselitteisemmäksi. Sosiaalityöhön muutos on heijastunut modernin yhteiskunnan ajatus- ja selitysmallien kyseenalaistamisena ja pyrkimyksenä puolustaa sellaista ontologista ja epistemologista ajattelua, jossa todellisuus nähdään tulkinnallisena ja hyväksytään tiedon ja tietämisen moninaisuus erilaisten tulkintojen mahdollistajana (vrt. Karvinen-Niinikoski 2009, 136, 138–139). Draama taidemuotona edustaa yhtä todellisuuden tulkitsemisen ja ymmärtämisen tapaa.

Draamalle, kuten eri taidemuodoille yleensä, on ominaista paitsi kyky tulkita todellisuutta usealla eri tavalla, myös ylittää reaalisesti tunnistettava todellisuus. Jos fenomenologi Gadamerin (2000) ajatukset taiteesta todellisen ja mahdollisen maailman rajan ylittämisenä sijoitetaan sosiaalisen työn yhte-yteen, on kysyttävä uudella tavalla sosiaalisen työn kohdetta: Mitä tarkoittaa sosiaalisessa työssä, että ”mahdollisuus on enemmän kuin todellisuus” tai, että asiakkaan todellisuutta on ”käsiteltävä kuin mahdollista maailmaa”. (Mt., 48–49.) Tutkimuksen kontribuutio taiteen ja sosiaalisen työn suhteeseen kohdistuu juuri tähän eli draamalle ominaisen todellisuuden tulkitsemisen ja ymmärtämisen tavan ja siihen sisältyvien mahdollisuuksien reflektointiin suhteessa sosiaaliseen työhön ja sosiaaliseen.

2.2 Tutkimusaineisto Kärpästen herran