Kaksi Suomea

Eduskuntakeskustelussa tuotetut erilaiset näkökulmat suomalaiseen yhteiskuntaan yhdistyi-vät pitkälti kysymyksiin tasa-arvon, sukupuolten ja pätevyyden välisistä suhteista. Erityi-sesti käsityksessä pätevästä naisesta poliittisena toimijana risteytyivät monet tavat

hahmot-taa suomalaisen yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän toimintaperiaatteita: johhahmot-taako naisten korkea koulutustaso myös heidän laajempaan poliittiseen edustukseensa, vievätkö tasa-arvoiset mahdollisuudet tasa-arvoiseen lopputulokseen? Samalla tuotiin esiin erilaisia näkemyksiä siitä, missä määrin suomalaisten hellimä projekti yhteiskunnallisen tasa-arvon saavuttamisesta koulutuksen avulla on toteutunut.

Yksi suomalaisen tasa-arvokeskustelun konfliktiulottuvuus liittyykin kysymykseen politii-kan, mutta myös laajemmin suomalaisen yhteiskunnan, pelisäännöistä. Kansanedustajat kysyivät, saiko jokainen yksilö ansionsa mukaan, toimiko meritokraattinen järjestelmä juohevasti vai voivatko pätevät naiset ryhmänä kaikesta huolimatta olla syrjinnän kohteita juuri sukupuolensa perusteella.

Pelisääntöjen lisäksi Suomi-kuvan halkeamissa oli kyse myös sukupuolen merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kuten jo tasa-arvolain eduskuntakäsittelyä edeltäneessä kiintiökeskustelussa, kansanedustajat olivat erimielisiä siitä, oliko sukupuoli ylipäätänsä relevantti kategoria keskusteltaessa poliittisesta päätöksenteosta, mutta myös laajemmin suomalaisena olemisesta. Kiintiöthän asettuivat vahvasti sukupuolineutraaliuden ajatusta vastaan nostaessaan sukupuolen positiivisten erityistoimien perustaksi.

Yksilöiden tasa-arvoisen Suomen tulkintakehys

Toisin kuin Ranskassa, Suomessa osa kiintiöiden vastustajista kyseenalaisti jo itse ongel-man, naisten aliedustuksen, olemassaolon tai ainakin sen määrittelemisen merkittäväksi poliittiseksi kysymykseksi. Keskeiseksi ulottuvuudeksi tällaisessa puheessa muodostui itse sukupuoleen perustuvan syrjinnän kieltäminen suomalaisessa politiikassa. Politiikan peli-sääntöjen nähtiin toimivan Suomessa moitteettomasti, ja sukupuolella ei ollut (enää) mer-kitystä politiikkaan rekrytoitumisessa. Samalla politiikan toimijasta rakentui sukupuolineut-raali yksilö, jonka keskeisiä ominaisuuksia olivat pätevyys ja pärjääminen. Tästä näkökul-masta kiintiöt ja naisten syrjinnästä puhuminen nähtiin sukupuolikonfliktin lietsomisena ja suomalaisen poliittisen järjestelmän kyseenalaistamisena.

Kiintiöiden vastustajien perusolettamus tasa-arvokeskustelussa oli Suomi, joka toimi te-hokkaan meritokratian tavoin. Sukupuolten tasa-arvon toteutumista arvioitaessa lähtökoh-tana olivat suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuus ja oikeudenmukaiset pelisäännöt.

Myös suomalaista poliittista järjestelmää hahmotettiin meritokratian toimintamekanismien kautta: politiikassa etenivät koulutetut ja asiantuntevat toimijat, ja heitä arvioitiin myös politiikassa ansioidensa mukaan:

"Kyvykäs nainen pärjää aina niin kuin kyvykäs mieskin. Mutta jos ei ole kykyjä sen pa-remmin miehellä kuin naisellakaan, ei pitkän päälle pysytä siinä formussa kuin toivotaan.

Siitä on kysymys. Ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa on arvostettu naisten kyvyt, kun niitä on, ja arvostettu miehen kyvyt. Tämä on aivan oikea systeemi. Omilla kyvyillä pyri-tään eteenpäin, ja tasa-arvoa luodaan asennekasvatuksella, ei lain ja pakon voimalla eikä asevelvollisuudella. Tämä mieltä minä olen, rouva puhemies."

(Sulo Aittoniemi (SMP), ensimmäinen käsittely, 19.1.1995)

Toisaalta tässä Suomi-kuvan rakentamisessa ei ollut kyse vain faktuaalisesta Suomesta vaan myös siitä, minkälaisena yhteiskuntana ja poliittisena järjestelmänä Suomi haluttiin ihanne-tilassa nähdä. Kiintiöiden vastustus perustui näkemykseen pelisäännöistä, joita haluttiin soveltaa sekä poliittisessa että muussakin rekrytoinnissa. Näissä valintakriteereissä pätevyys ja sukupuoli erotettiin käsitteellisesti toisistaan, niin kuin Kokoomuksen kansanedustaja Minna Karhunen teki puheenvuorossaan:

"En hyväksy missään nimessä, että mies valitaan esimerkiksi johonkin virkaan tai johonkin komiteaan sen vuoksi, että hän on mies. En myöskään halua, että yhtään naista valitaan mihinkään vain sen takia, että hän on nainen, enkä itse halua tulla valituksi tehtäviin pelkästään kiintiönaisena. Mielestäni tehtäviin on valittava ihmisiä pätevyyden mukaan.

Nimittäin olennaista ei ole se, mitä ihmisellä on jalkojen välissä, vaan se, mitä ihmisellä on korvien välissä."

(Minna Karhunen, toinen käsittely, 20.1.1995)

On huomattava, että tasa-arvolakia koskevassa kiintiökeskustelussa ei käsitelty spesifisti vain poliittisen päätöksenteon valmistelua ja suunnittelua, vaan myös laajemmin sukupuo-len suhdetta politiikkaan ja suomalaisen poliittisen järjestelmän toimintaan. Pätevyyden arvostaminen ja sukupuolineutraaliuden korostaminen voitiinkin laajentaa koskemaan myös muita poliittisia tehtäviä, kuten Kirsi Pihan (kok.) puheenvuorossa:

"Mitä presidenttiasiaan tulee, uskon, ettei niin presidenttiä kuin muitakaan ihmisiä valita sen tähden, että he ovat naisia tai miehiä, vaan sen tähden, että he ovat hyviä kyseiseen virkaan."¹⁴⁷

(Kirsi Piha, lähetekeskustelu, 1.6.1994)

Jo eduskuntakäsittelyä edeltäneessä kiintiökeskustelussa kiintiöiden vastustajat puhuivat poliittisesta päätöksenteosta ja suunnittelusta pitkälti työelämään liittyvin käsittein. Samalla tavoin kiintiöitä vastustavat kansanedustajat eivät tehneet suurtakaan eroa työelämässä tapahtuvan rekrytoinnin ja poliittisten valintojen välillä: sekä työelämää että politiikkaa ohjasivat ensisijaisesti pätevyyteen ja asiantuntemukseen perustuvat pelisäännöt. Poliitti-sella toimijalla ei niinkään ollut oikeuksia sinänsä, vaan häntä arvioitiin ensisijaisesti työ-elämästä tutuin pätevyyden kriteerein. Toimijoiden pätevyyttä korostettaessa kysymykset edustuksellisuudesta poliittisissa valintaprosesseissa jäivät toissijaisiksi, ja samalla erilais-ten (puolue)poliittiserilais-ten näkemyserilais-ten läsnäoloa tai heikossa asemassa olevien ryhmien edus-tusta poliittisessa päätöksenteossa ei pidetty relevanttina ongelmana.

Sekä poliittisen päätöksenteon rinnastaminen työelämään että pelisääntöjen oikeudenmu-kaisuuden korostaminen rakensivat sukupuolten välistä tasa-arvoa kysymyksenä yksilöistä ja heidän oikeuksistaan. Keskiössä olivat yksilön valinnat ja se, että yksilöä kohdeltiin oikeudenmukaisesti (ks. Teigen, 2000, 71–72). Tässä kontekstissa oikeudenmukaisuus merkitsi yksilöiden valintaa erilaisiin tehtäviin heidän aikaisempien ansioidensa ja

147 Keskustelussa viitattiin useasti keväällä 1994 käytyihin presidentinvaaleihin ja Elisabeth Rehnin ja Martti Ahtisaaren väliseen vaalikamppailuun toisella kierroksella. Myös tässä yhteydessä nostettiin esiin kysymys siitä, mikä merkitys sukupuolella on poliittisten tehtävien hoitamisessa.

vyytensä perusteella. Tällaisessa ansioihin perustuvassa kilpailussa nähtiin naisten nyky-Suomessa pärjäävän siinä missä miestenkin.

Yksilöiden tasa-arvoista Suomea määriteltiin myös vertaamalla sitä muihin maihin. Kiinti-öiden kannattajien mukaan meritokratian kitkaton toiminta oli johtanut myös sukupuolten tasa-arvon toteutumiseen suurelta osin suomalaisessa yhteiskunnassa ja poliittisessa päätök-senteossa, olivathan naiset Suomessa koulutettuja ja heillä oli täydet mahdollisuudet edetä yhteiskunnan ja politiikan huippuasemiin. Tällaisessa kontekstissa Suomi määriteltiin to-delliseksi arvon mallimaaksi, jossa ei ollut enää paljonkaan korjattavaa ja jonka tasa-arvotilanteesta muilla mailla oli paljon opittavaa.

Armas Komin (kesk.)¹⁴⁸ mielestä Suomen ja Pohjoismaiden asemasta tasa-arvon etujouk-kona ei ollut epäilystä. Komin puheenvuorossa Pohjoismaat olivat yhtenäinen "me" ja malli, jota vasten jälkijunassa kulkeva Eurooppa peilautui:

"Euroopan unioni pyrkii myös edistämään tasa-arvoisuutta monienkin direktiivien määrä-yksillä. Silti voimme kiistattomasti todeta Pohjoismaiden olevan edelleenkin edelläkävijöitä tasa-arvokysymyksissä. Arvoisa puhemies! Haluan olla vaikuttamassa siihen, että etumat-kaa Eurooppaan ei menetetä hidastelemalla pyrkimyksissä kohti entistä parempaa tasa-arvoisuutta, vaan Eurooppa saavuttaa meitä viemällä kehitystään kohti Pohjoismaiden viitoittamaa tietä."

(Armas Komi, ensimmäinen käsittely, 19.1.1995)

Kiintiöt antoivatkin arvostelijoiden mielestä väärän kuvan suomalaisen yhteiskunnan tminnasta: ne asettivat kyseenalaiseksi kaksi suomalaisen yhteiskunnan peruspiirrettä, oi-keudenmukaisesti toimivat pelisäännöt ja suomalaisen todellisuuden sukupuolineutraaliu-den. Sen lisäksi että kiintiöt eivät vastanneet suomalaista todellisuutta, juuri ne häiritsivät poliittisen järjestelmän toimintaa ja samalla yhteiskuntarauhaa. Kiintiöillä oli myös haitalli-sia sivuvaikutukhaitalli-sia ja niitä oli vaikea sovittaa yhteen mm. kunnallisen päätöksenteon mui-den periaatteimui-den kanssa.¹⁴⁹ Kuten eduskunnan ulkopuolellakin käydyssä kiintiökeskuste-lussa, kiintiöt määriteltiin näin ongelmallisiksi viittaamalla loukkaamattomiin ja tasa-arvoa hierarkisesti korkeammalle asetettuihin suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan periaattei-siin.

148 Sekä Armas Komi että Kirsi Piha olivat aktiivisia kiintiöiden vastustajia myös lopullisessa äänestyksessä: he ehdottivat eduskunnan asettumista alkuperäisen hallituksen esityksen taakse työsasiainvaliokunnan kiintiöesityksen sijasta.

149 Esimerkiksi Keskustaa edustaneiden Armas Komin ja Matti Väistön mielestä kiintiöt han-kaloittivat kunnallispolitiikan demokratisoimista ja erityisesti pyrkimystä lisätä valtuutettujen osuutta lautakuntien jäsenistä.

Kirsi Piha (kok.) oli huolissaan kiintiöiden uudelleen nostattamasta ristiriidasta naisten ja miesten välillä:

"Yhteiskunnassa naisten ja miesten välinen ristiriita ei enää ole kärjistynyt. Naiset ovat miesten kanssa tasa-arvoisia ja sellaisina haluavat omilla ansioillaan päästä elämässä eteenpäin ja tulla kohdelluiksi. Yleisesti ihmiset nähdään ihmisinä, ei naisina tai miehinä.

Miksi siis eduskunnassa ristiriita täytyi jälleen ottaa esiin ja aiheuttaa tasa-arvon kannalta mielestäni jopa vahinkoa asettumalla taas eri puolille? Kiintiöt eivät ole mikään uusi, ihmeellinen keksintö. Ei se ole mikään radikaali muutos, kun on siitäkin arvioita esitetty.

Muualla maailmassa mm. Yhdysvalloissa on kaikki mahdollinen kiintiöity: värilliset, vä-rittömät, miehet ja naiset jne. Mutta sielläkin ollaan nyt myöntämässä, että kiintiöt eivät olekaan oikea ratkaisumalli tasa-arvon toteutumiseen, koska ne eivät ole oikeudenmukai-sia eivätkä lähde yksilökeskeisyydestä, ammattitaidosta ja aoikeudenmukai-sianomaisen pätevyydestä.

Siellä ollaan menossa toiseen suuntaan."

(Kirsi Piha, toinen käsittely, 20.1.1995)

Kirsi Piha määritteli puheenvuorossaan Suomen harmonisena yhteiskuntana, jossa myös sukupuolten väliset suhteet perustuivat rauhanomaisuuteen. Juuri kiintiöt olivat uhka tälle harmonialle, koska ne johtivat sukupuolten välisten erojen ja ristiriitojen korostamiseen.

Piha ei yhdistänyt kiintiöitä vakaisiin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin niin kuin kiinti-öiden kannattajat tekivät, vaan liitti ne sitä vastoin Yhdysvaltoihin.¹⁵⁰ Samalla Piha korosti, että nykyisin myös USA:ssa on ymmärretty kiintiöiden ongelmallisuus, eikä Suomen näin kannata toistaa muiden maiden tekemiä virheitä.

Kiintiöiden vastustajilta löytyy näin samanlaista argumentaatiota kuin parité-lain kritisoi-jilta Ranskassa, joiden mukaan kiintiöt, ei naisten syrjintä, olivat varsinainen yhteiskunnal-linen ongelma. Merkittävää tällaisessa kiintiöpuheessa oli se, että se siirsi huomion naisten syrjinnästä kiintiöihin yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden aiheuttajana. Naisten syrjinnän korostaminen ja kiintiöiden käyttöönotto nosti kiintiöiden vastustajien mielestä esiin turhia yhteiskunnallisia ristiriitoja ja uhkasi jopa itse tasa-arvon tehokasta edistämistä.

Kiintiöt ja sukupuolten tasa-arvon edistäminen liitettiin yhteiskuntarauhan säilyttämiseen Suomessa, mutta kyse oli myös suomalaisen tasa-arvomallin erityisyyttä uhkaavista vaa-roista. Valinta tasa-arvopolitiikan erilaisten keinojen välillä merkitsi kannan ottamista myös

"aidon suomalaisuuden" ja Suomelle tyypillisten sukupuolten välisten suhteiden säilyttämi-seen.

Puutteellisen tasa-arvon Suomen tulkintakehys

Myös kiintiöiden kannattajien näkökulma sukupuolten tasa-arvoon politiikassa perustui pitkälti meritokraattiseen ajatteluun, jossa valintojen pohjana tuli olla aiempi kokemus ja pätevyys. Kannattajat kuitenkin siirsivät keskustelun painopistettä yksilöiden välisestä

150 Tässä suhteessa Yhdysvaltoja käytettiin myös suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa esimerk-kinä kiintiöiden kielteisesti vaikutuksista. Suomalaisessa keskustelussa Yhdysvalloista ei kuitenkaan rakennettu samalla tavalla kuin Ranskassa suomalaisen poliittisen järjestelmän vastamallia.

kilpailusta suomalaiseen yhteiskuntaan ja siihen, miten ympäröivä todellisuus kohteli erityi-sesti naisia poliittisina toimijoina. Keskeiseksi ongelmaksi nousi meritokratian toimimatto-muus: kiintiöiden puolustajat kysyivät, oliko pätevyys tosiasiallinen kriteeri valittaessa jäseniä poliittisiin valmistelu- ja suunnitteluelimiin ja oliko pätevillä naisilla samat mah-dollisuudet tulla valituksi kuin miehillä. Tällaisessa puhetavassa arvioinnin kohteena olivat suomalaisen yhteiskunnan toimintamekanismit ja politiikan pelisäännöt, eivät niinkään naiset poliittisina toimijoina. Pätevyyden ja sukupuolen erottaminen toisistaan vaihtui pohdinnoiksi siitä, miltä osin suomalainen poliittinen järjestelmä tuotti sukupuolten välistä eriarvoisuutta ja missä kohdin pätevyyttä ei arvioitu sukupuolineutraalein kriteerein.

Kysymykset suomalaisen yhteiskunnan pelisäännöistä veivät kiintiöiden kannattajat myös kyseenalaistamaan kuvaa Suomesta tasa-arvon mallimaana. Yleinen argumentointitapa kiintiöiden kannattajilla olikin viitata tähän mallimaa-ajatteluun ja sitten nostaa esimerkkejä tasa-arvon puutteista ja näin perustella kiintiöiden tarvetta. Tavoitteena oli saada todellisuus vastaamaan Suomen positiivista kuvaa maailmalla:

"Suomea pidetään yhtenä maailman tasa-arvoisimmista maista. Näin onkin, jos esimerkik-si tarkastelemme esimerkik-sitä, miten kansa vaaleissa äänestyskäyttäytymisellään ilmaisee tahtonsa.

Nykyinen Suomen eduskunta on nyt maailman tasa-arvoisin, mitä tulee naisedustajien määrään. […] Tämä on ollut kaikkiaan erittäin myönteinen kehitys. Vaali vaalilta on valituiksi tulleiden naisten osuus noussut. Kuva ei kuitenkaan enää ole näin myönteinen, kun tarkastellaan, miten naiset sitten selviytyvät niihin luottamuselimiin, joita ei valitakaan suoralla kansanvaalilla."

(Päivi Varpasuo (kok.), lähetekeskustelu, 1.6.1994)

Kiintiöiden kannattajien huomio kiinnittyi näin tasa-arvon mallimaan ongelmakohtiin, ja he arvioivat kriittisesti käsitystä Suomesta yhtenä "maailman tasa-arvoisimpana maana".

Muutamat puhujat viittasivat myös suomalaisen tasa-arvopolitiikan edistymiseen nimen-omaan kansainvälisten sopimusten kautta. Tällaisessa näkökulmassa kyseenalaistui suku-puolten tasa-arvon suomalaiskansallisuus ja sisäsyntyisyys: juuri suomalaisessa tasa-arvossa oli säröjä, ja monet tasa-arvon edistämisen keinot olivat ulkomaista tuontitavaraa.

Huomion kiinnittäminen suomalaisen tasa-arvon ongelmiin nosti keskeiseksi kysymykseksi naisiin kohdistuvan syrjinnän, varsinkin muissa kuin vaaleilla valituissa poliittisen päätök-senteon elimissä. Samalla yhteisymmärrystä ja yksilön mahdollisuuksia korostava yhteis-kuntanäkemys vaihtui kysymykseen niistä rakenteista ja prosesseista, joiden seurauksena naiset joutuivat heikompaan asemaan. Samojen mahdollisuuksien takaamisen miehille ja naisille ei katsottu riittävän, jos politiikassa ja yhteiskunnassa vaikuttavia, erityisesti naisiin kohdistuvia syrjinnän muotoja ja mekanismeja ei tunnistettaisi.

Keskustan Tuula Kuittinen puhui näkymättömästä ja rakenteellisesta epätasa-arvosta ja yhteiskunnan asenteista. Hän siirsi huomion naisten valinnoista valintojen takana vaikutta-viin sukupuolittavaikutta-viin käytäntöihin ja työnjakoon naisten ja miesten välillä:

"Mielestäni on tutkittava näiden valintojen taustasyitä. On mentävä pintaa syvemmälle.

Onko edelleen niin, perustelujen takaa löytyy se, että kyseinen sukupuoli kantaa enemmän

vastuuta työssäkäynnin ja perhe-elämän hoitamisesta kuin toinen? Eikö ole riittävästi asiantuntijarekistereitä? Onko näkymätöntä ja rakenteellista epätasa-arvoa se, että yhteis-kunnan asenteet ovat tällaisia? Asenteellista voi olla se, että ei ole miehekästä olla sosiaa-li- ja terveysalan luottamustehtävissä tai päinvastoin. On siis kysyttävä, miksi näin on ja miten tämä näkymätön rakenteellinen epätasa-arvo voidaan oikaista. On myös kysyttävä, onko perusteluiden takana muita pelkoja."

(Tuula Kuittinen, lähetekeskustelu, 1.6.1994)

Suomalaisen eduskuntakeskustelun kontekstissa Satu Hassi (vihr.) puhui poikkeuksellisen suorin sanoin naisiin kohdistuvasta systemaattisesta syrjinnästä suomalaisessa yhteiskun-nassa. Hän näki kiintiöt selkeästi naisten aseman parantamisena ja määritteli positiiviset erityistoimet tärkeänä syrjinnän vastaisena työkaluna:

"Näkisin, että kysymyksessä kiintiöistä on perimmäinen asia se, että suomalaisessa yhteis-kunnassa on erittäin paljon rakenteita, jotka syrjivät naisia. Voi hyvin olla, että on olemas-sa toisisolemas-sa yhteyksissä myös rakenteita, jotka syrjivät miehiä. Minun on ehkä vaikea naise-na nähdä näitä puolia. Tämän lievän, mutta systemaattisen syrjinnän vastapainoksi tarvi-taan sellaisia kohtia, jossa yhteiskunta sellaisin keinoin, jotka yhteiskunnan käytettävissä ovat, nostaa naisia esiin."

(Satu Hassi, ensimmäinen käsittely, 19.1.1995)

Satu Hassin Suomea määrittelivät keskeisesti sukupuolittavat prosessit ja sukupuoleen perustuva syrjintä yhteiskunnan eri alueilla. Yksittäisten kansanedustajien puheenvuoroista löytyy kuitenkin myös tasapainoilua kahden Suomi-kuvan, "yksilöiden tasa-arvoisen Suo-men" ja "puutteellisen tasa-arvon SuoSuo-men", välillä. Tästä tasapainoilusta on esimerkkinä Kokoomuksen Kaarina Dromberginpuheenvuoro, jossa näkökulma siirtyi pätevästä nai-sesta ympäröivään yhteiskuntaan – ja takaisin:

"Myös kiintiöasia on tärkeä, mutta naisten täytyy omilla ansioillaan saavuttaa ne paikat.

Olen siitä samaa mieltä, mutta toisaalta tilanne on kuitenkin monessa tapauksessa ollut se, että vaikka olisi ollut päteviä naisia, sittenkään naisia ei ole otettu komiteoihin ja kysei-siin paikkoihin, mitkä tässä nyt ovat käsittelyn alaisina. Pidän tärkeänä henkilökohtaisesti sitä, että kiintiöt tulevat niin sanotusti siirtymäkauden ajaksi, kunnes kulttuuri on kasvanut siihen, että nainen muillakin perusteilla pystytään hyväksymään. Pidän ehdottoman tär-keänä, että nekin naiset, jotka kiintiön kautta tulevat, ovat myös naisia, joilla on tieto ja taito asianomaiseen tehtävään."

(Kaarina Dromberg, toinen käsittely, 20.1.1995)

Drombergin puheenvuoro kertoo epäröinnistä erilaisten ihmiskäsitysten ja suomalaista yhteiskuntaa koskevien olettamusten välillä: toisaalta kannatettiin ajatusta meritokraatti-sesta järjestelmästä, jossa naiset pärjäsivät omilla ansioillaan, toisaalta nostettiin esiin esimerkkejä naisiin kohdistuvasta syrjinnästä suomalaisessa yhteiskunnassa. Dromberg toi argumentaatioon mukaan myös luottamuksen suomalaisen järjestelmän kehittymiseen ja edistymiseen hyvin toimivaksi meritokratiaksi, jossa kiintiöitä ei enää tarvittu. Toki tämä tasapainoilu voidaan nähdä myös tehokkaana tasa-arvon legitimointistrategiana, jonka avulla pyrittiin yhdistämään mahdollisimman monelle kuulijalle sopivia elementtejä.

Kahdenlaisen Suomen välistä ristiriitaa voitiin sovittaa myös sijoittamalla ne kahteen erilai-seen todellisuuteen tai todellisuuden tasoon (Jokinen et al., 1993, 140). Alla olevassa pu-heenvuorossa Kokoomuksen Pirjo-Riitta Antvuori asetti vastakkain ihannemaailman ("ha-luaisin uskoa") ja suomalaisen valtionhallinnon ja politiikan todellisuuden ("realiteetti on ehkä toinen"). Näin kiintiöihin epäilevästi suhtautuvassa puheenvuorossa voitiin lopulta päätyä aikamoisen konfliktoriseen tasa-arvonäkemykseen, joka identifioi miehet syrjinnästä hyötyväksi osapuoleksi ja yhdisti syrjinnän miesylivaltaan:

"Nais- ja mieskiintiöitä en pidä myöskään yksiselitteisenä asiana. Itse koen kiintiöt jopa loukkaavina ja haluaisin uskoa hyvän naisen pärjäävän ilman kiintiöitäkin. Realiteetti on ehkä toinen. Tässä talossa ei naisella ole edes kanttia sanoa, etteikö pärjäisi siinä missä mieskin. Totuus lienee kuitenkin se, että kansanedustaja ylipäätänsä on monella tavalla jo sinällään erityisasemassa ja saa usein myös erityiskohtelua. Jossakin ministeriössä virkamiehet ovat jo usein eri asemassa ja eri asemassa juuri sukupuolensa vuoksi. Aivan selvää on, että saman kokemuksen ja koulutuksen saaneista virkamiehistä miehen on hel-pompi päästä asiantuntijaksi työryhmiin, komiteoihin jne. kuin naisen ja helhel-pompi myös edetä urallaan. Olemme vasta äskettäin saaneet ensimmäisen naisen kansliapäälliköksi.

Tämä on mielestäni ongelma, johon on saatava muutos, koska kysymys on selvästi suku-puoleen kohdistuvasta syrjinnästä, ja siihen on ilmeisesti pakko puuttua lainsäädännöllä, koska se on ainoa keino päästä käsiksi miesylivaltaan."

(Pirjo-Riitta Antvuori, toinen käsittely, 20.1.1995)

Juuri Kokoomusta edustavien (keski-ikäisten) naiskansanedustajien puheenvuoroista löytyi yleisemminkin kiinnostavia esimerkkejä erilaisten puhetapojen joustavasta käytöstä ja yhdistämisestä – mutta myös näiden puhetapojen välisistä jännitteistä. Kiintiöitä kannatta-neet kokoomusnaiset tasapainottelivat puolueryhmän enemmistön kriittisen kiintiökannan ja kiintiöiden puolustamisen välillä yhdistämällä poliittisten toimijoiden pätevyyttä koros-tavan puheen hyvinkin ristiriitaiseen kuvaan naisten asemasta ja sukupuolten välisistä suhteista suomalaisessa politiikassa. Tällaisen tasapainottelun kautta he rakensivat itselleen toimintatilaa puoluesidonnaisuuden ja puoluerajat ylittävän naispoliitikkojen yhteistyön välimaastossa (ks. laajemmin kokoomuslaisten naispoliitikkojen puheeseen liittyvistä jän-nitteistä ja toiminnan tiloista, Siukola, 2004).

5.2.2 Tasa-arvon edistämisen keinoista: asenteiden

In document Tasa-arvo ja muutoksen rajat : Sukupuolten tasa-arvo poliittisena ongelmana Ranskan parité- ja Suomen kiintiökeskusteluissa (sivua 182-189)