Areenat avautuvat

1980-luvulle tultaessa naisten äänestysaktiivisuus oli Ranskassa noussut yhtä korkeaksi kuin miesten (Mossuz-Lavau, 1993, 677). Tällaisessa kontekstissa heidän vähäinen mää-ränsä poliittisissa elimissä oli sitäkin silmiinpistävämpää.

Vaatimukset tilanteen muuttamiseksi alkoivat nousta eri suunnilta 1980-luvun lopulla, ja voidaankin sanoa, että 1990-luvulla julkinen keskustelu sukupuolten tasa-arvosta keskittyi Ranskassa suurelta osin kysymykseen naisten vähäisestä määrästä vaaleilla valituissa edus-tuksellisissa elimissä.⁶⁶ Areenaa keskustelulle naisten asemasta politiikassa avasivat erilaiset toimijat sekä institutionaalisen politiikan sisällä että (nais)järjestöjen piirissä. Suomen tavoin myös Ranskassa käytettiin hyväksi ylikansallisen tasa-arvopolitiikan linjauksia politiikan tasa-arvon nostamisessa lainsäädännölliseksi kysymykseksi. Lisäksi avuksi tulivat kansainvälisten järjestöjen tuottamat vertailevat tilastot⁶⁷, joita tasa-arvoaktivistit käyttivät osoittaakseen Ranskan huonon menestyksen erityisesti eurooppalaisessa arvokilpai-lussa. Kansainvälisten vertailujen pohjalta Ranska edusti pysähtyneisyyttä politiikan tasa-arvon osalta, samalla kun suuressa osassa Länsi-Euroopan maita naisten osuudet edus-tuksellisissa elimissä olivat kasvussa erityisesti 1980-luvun lopulta lähtien (Tremblay, 2002, 42).

Ensimmäiset yritykset saada aikaan lainsäädännöllisiä muutoksia naisten aseman paranta-miseksi poliittisessa päätöksenteossa tehtiin 1970–80-luvun vaihteessa. Sekä oikeistohalli-tuksen esitys vuonna 1979 että kansanedustaja Gisèle Halimin⁶⁸ lakialoite vuonna 1982 keskittyivät kuntatason politiikkaan ja sukupuolten tasapuolisen edustuksen turvaamiseen kunnallisvaalien ehdokaslistoilla (Allwood – Wadia, 2000, 192–193).

Halimin ja Ranskan sosialistipuolueen (le Parti Socialiste, PS) eduskuntaryhmän aloittei-den pohjalta muokattu lainmuutos, joka määräsi 75 %:n enimmäisosuualoittei-den kummallekin sukupuolelle hyväksyttiin parlamentin sekä ala- että ylähuoneessa.Kuitenkin lain myöhem-pi kohtalo Ranskan perustuslakineuvostossa (Conseil constitutionnel)⁶⁹ oli omalta osaltaan

66 Tämä siirtymä näkyy selkeästi suurimpien ranskalaisten sanoma- ja aikakauslehtien sukupuolten tasa-arvoa koskevassa aineistossa 1990-luvun alusta lähtien.

67 Näitä tilastoja tuottivat jo 1980-luvulla mm. Euroopan neuvosto ja Parlamenttienvälinen liitto IPU.

68 Halimi oli sitoutumattomana PS:n listalta valittu kansanedustaja.

69 Ranskan perustuslakineuvoston tehtävänä on mm. arvioida parlamentin hyväksymien lakipykä-lien perustuslain mukaisuutta joko presidentin, pääministerin tai kansanedustajien pyynnöstä (Du-verger, 1996, 447). Vaalilain kohdalla perustuslakineuvosto otti poikkeuksellisesti kiintiöpykälän arvioitavaksi omasta aloitteestaan (Loschak, 1983, 133–134).

vaikuttamassa siihen, että konkreettiset yritykset naisten aseman parantamiseksi politiikassa lainsäädännöllisin toimin pysähtyivät yli vuosikymmeneksi. Neuvosto hylkäsi lain perus-tuslain vastaisena ja perusteli päätöstään mm. sillä, että kiintiöiden käyttö merkitsi äänestä-jien ja ehdokkaiden jakamista erilaisiin kategorioihin. (Halimi, 1994, 19; Loschak, 1983.) Perustuslakineuvoston päätöksestä huolimatta – tai pikemminkin juuri päätöksen takia (Dental, 1998, 253) – paineet naisten aseman parantamiseksi konkreettisin välinein voi-mistuivat. Odotukset tasa-arvon edistämisen suhteen olivat suuret erityisesti sosialistien vaalivoiton jälkeen vuonna 1981, koska tasa-arvokysymykset olivat olleet merkittävällä sijalla sosialistien ja François Mitterrandin vaaliohjelmassa. Kuitenkin sosialistien luopues-sa vallasta yli vuosikymmen myöhemmin mitkään institutionaaliset uudistukset naisten määrän lisäämiseksi politiikassa eivät olleet toteutuneet. Mitterrandin kaudella keskityttiin tasa-arvon edistämiseen työelämässä ja siviililainsäädännössä, joskin näilläkin alueilla tulokset olivat heikot. Lisäksi Mitterrand oli nimittänyt naisia joihinkin korkeisiin valtion-hallinnon virkoihin kuitenkaan pyrkimättä uudistamaan institutionaalisia rakenteita ja pelisääntöjä. (Jenson – Sineau, 1995; Mazur, 1996.) Nais- tai tasa-arvoaktivistit eivät myöskään saavuttaneet merkittävämpiä asemia sosialistipuolueen sisällä Mitterrandin aikana (Lépinard, 2004, 48).

Erityisesti naisäänestäjien ja PS:n naisaktivistien pettymys Mitterrandin kauden vähäisiin konkreettisiin uudistuksiin poliittisessa päätöksenteossa antoi lopullisen sysäyksen laajem-malle liikehdinnälle naisten aseman parantamiseksi puolueita ja viranomaisia sitovin toi-menpitein. Naiset sekä sosialistipuolueessa että laajemmin erilaisten naisjärjestöjen piirissä alkoivat vaatia yhä ponnekkaammin lainsäädännöllisiä uudistuksia tilanteen korjaamiseksi.

Kun sosialistipuolueen sisältä ja laajemmasta parité-keskustelusta kasautuneet paineet yhdistyivät puolueen vaalitappioon vuonna 1993, PS:n johto taipui kiintiöiden käyttöön puolueen ehdokasasettelussa ja myöhemmin ajamaan sukupuolten tasa-arvoa politiikassa lakisääteisesti (Bataille – Gaspard, 1999, 84).

On kuitenkin huomattava, että ennen suurempien puolueiden aktivoitumista politiikan tasa-arvon edistämisessä muutamat vasemman laidan pienpuolueet sekä vihreät olivat jo 1980-luvulla alkaneet soveltaa sukupuolten tasavertaisen edustuksen periaatetta ja tasa-arvoa edistäviä menettelytapoja puolueiden sisäisessä päätöksenteossa sekä vaalilistojen kokoa-misessa (Allwood – Wadia, 2000, 164, 193; Bataille – Gaspard, 1999, 33–34).⁷⁰ Pienet puolueet antoivat näin suuria paremmin tilaa paitsi naisten poliittiselle toimijuudelle, myös keskustelulle tasa-arvon edistämisestä ja politiikan pelisääntöjen muuttamisesta. Ranskan poliittisessa järjestelmässä pienemmillä puolueilla oli kuitenkin heikot mahdollisuudet saada ääntään kuuluviin ja laajentaa keskustelua sukupuolten tasa-arvosta muihin puoluei-siin ja puoluepolitiikan ulkopuolelle. Tässä suhteessa PS:n johdon taipuminen

70 Vuosina 1986–90 ns. Sateenkaari-liike (Mouvement Arc-en-Ciel ja sen seuraaja Alternative Rouge et Verte), jossa oli mukana vasemmistolaisia ja vihreitä aktiiveja sekä feministisiä ryhmiä, sovelsi johtoryhmissään ja toiminnassaan – mm. puheajan jakamisessa – parité-periaatetta. Vuonna 1988 Vihreä puolue (Les Verts) hyväksyi sääntöihinsä periaatteen naisten ja miesten tasavertaisesta edustuksesta "aina kun se on mahdollista". Periaatetta ei kuitenkaan noudatettu kaikkien 1990-luvun vaalien ehdokasasettelussa. (Allwood – Wadia, 2000, 164, 193; Bataille – Gaspard, 1999, 33–34.)

arvoaktivistien painostukselle oli keskeistä parité-keskustelun ja lainsäädännöllisten uu-distusten etenemiselle.

Toinen merkittävä tekijä, joka vaikutti juuri politiikan tasa-arvon nousuun tärkeäksi kes-kustelunaiheeksi Ranskassa, olivat naisliikkeen muuttuneet rajalinjat ja strategiat 1980–90-luvun vaihteessa. Merkittävä osa uudesta 1970-1980–90-luvun ranskalaisesta naisliikkeestä ei pitänyt keskeisenä tavoitteenaan vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon tai saada jalansijaa puolu-eissa ja edustuksellisissa poliittisissa elimissä (Jenson – Sineau, 1994).⁷¹ Liikkeen keskei-nen tavoite oli naisten ja miesten välisen työnjaon ja valtasuhteen muuttamikeskei-nen ja patriar-kaatin ja naisiin kohdistuvan sorron lopettaminen. Keinoina tavoitteiden saavuttamiseksi nähtiin pikemminkin erillistoiminta ja suoran demokratian edistäminen kuin edus-tukselliseen politiikkaan vaikuttaminen. (Allwood – Wadia, 2000, 179–180; Picq, 1993, 175–176, 352.) Toisaalta se osa naisliikkeestä, joka pyrki vaikuttamaan myös lainsäädän-töön ja poliittiseen päätöksentekoon oli 1970-luvulla keskittynyt naisten reproduktio-oikeuksia koskeviin kysymyksiin ja ajamaan läpi vapaamielisempää aborttilainsäädäntöä, joka toteutui vuonna 1979 ns. Veil-lakina.

1980-luku ja Mitterrandin valtakausi jatkoi jo edellisen vuosikymmenen lopulla alkanutta ranskalaisen naisliikkeen murrosta, sen pirstaloitumista ja strategioiden muutosta.⁷² Osa naisliikkeestä näki sosialistien vaalivoiton paremman aikakauden alkuna, ja samalla sosia-listien tasa-arvopolitiikka vahvisti "valtiofeminismiä" naisten aseman parantamisen strate-giana. (Célestin et al., 2003, 2; Picq, 1993, 312–317.)⁷³ Toisaalta 80-luvulla monet vasem-mistopuolueissa vaikuttaneet feministit turhautuivat lopullisesti puolueiden vastahankaan nais- ja tasa-arvokysymyksissä ja alkoivat luoda yhteyksiä naisverkostoihin puolueiden ulkopuolella (Lépinard, 2004, 50). Tässä tilanteessa, jossa vanhat naisliikkeen kuviot olivat muuttuneet, naisten asema politiikassa nostettiin keskeiseksi sukupuolten tasa-arvoa koske-vaksi teemaksi.

Erityisesti 1980- ja 90-luvun vaihde oli tässä suhteessa selkeä naisliikkeen murroskohta Ranskassa sekä keskeisten kysymysten että toimintamuotojen osalta: parité-liikkeen

71 On kuitenkin huomattava, että 1970-luvulla osa ranskalaisista feministeistä toimi myös poliitti-sen päätökpoliitti-sentekojärjestelmän sisällä tai pyrki vaikuttamaan parlamentaariseen politiikkaan (erityi-sesti järjestöt Choisir ja Ligue de droit des femmes, ks. Allwood – Wadia, 2000, 183–186; Picq, 1993, 198–209). Lisäksi lähinnä vasemmistopuolueiden ja vihreiden sisäiseen keskusteluun vaikut-tivat puolueissa toimivien feministien aloitteet ja vaatimukset naisten määrän lisäämiseksi puolueen päätöksentekoelimissä (ks. Gaspard, 1997b, 25; Bataille – Gaspard, 1999).

72 En puutu tässä yhteydessä tarkemmin uuden ranskalaisen naisliikkeen historiaan, josta on kir-joitettu runsaasti (ks. esim. Duchen, 1986; Picq, 1993; Jenson – Sineau, 1994; Jenson, 1996).

73 Mitterrandin ajan tasa-arvopolitiikasta ja naisen oikeuksien ministeriön ja naisliikkeen suhteista on esitetty erilaisia tulkintoja. Amy Mazur (1995, 90–92) ja Françoise Picq (1993, 332–333) ko-rostavat Yvette Roudyn johtaman ministeriön heikkoja yhteyksiä naisliikkeeseen ja yhteistyön vähäisiä positiivisia seurauksia, Jane Jensonin ja Mariette Sineaun (1995, 186–188) näkemyksen mukaan merkittävä osa naisliikkeestä pani toivonsa sosialistien tasa-arvopolitiikkaan, ja toisaalta ministeriö onnistui vahvistamaan naisliikkeen ja valtiollisen tasa-arvopolitiikan välisiä suhteita mm.

rahoittamalla naisjärjestöjen projekteja.

nyttyä naisliikkeen näkyvin osa tavoitteli naisten määrän lisäämistä edustuksellisessa poli-tiikassa ja tämän tavoitteen saavuttamista lainsäädännön kautta. Lisäksi liike kokosi yhteen sekä vasemmistoa että oikeistoa edustavia naisia ja naisjärjestöjä ja toisaalta sekä puoluei-den sisällä että ulkopuolella vaikuttavia naisia, mikä kaikki oli tässä mittakaavassa uutta Ranskassa. Parité-liike oli näin siirtämässä naisten asemaa koskevia kysymyksenasetteluja edustuksellisen politiikan suuntaan mutta myös luomassa uudenlaisia naisliikkeen toiminta-ja yhteistyö-areenoita.

Samoin kuin Suomessa, myös Ranskassa naisaktivistit käyttivät hyväkseen kansainvälistä tasa-arvopolitiikkaa avatakseen tilaa keskustelulle naisten asemasta politiikassa. Varsinkin Euroopan neuvoston tasa-arvotyölla, jossa hahmotettiin sukupuolten tasa-arvoa osana todellisen demokratian toteutumista, oli suuri vaikutus parité-liikkeen syntymiseen ja ky-symyksenasetteluihin. Ranskalaisen Arc-en-Ciel -verkoston lisäksi – joka sekin oli saanut innoitteen kiintiöiden käyttöön yhteistyöstä Saksan vihreiden kanssa⁷⁴ – myös Euroopaan neuvostossa itse paritén käsite oli käytössä jo 1980-luvulla.⁷⁵ Yhdeksi parité-keskustelun alkusysäykseksi mainitaan useasti vuonna 1989 Euroopan neuvoston järjestämä seminaari tasa-arvosta ja demokratiasta, jossa ranskalainen asiantuntija, Strasbourgin yliopiston pro-fessori Elisabeth Sledziewski, hahmotteli "pariteettidemokratian" perusteita (The Democra-tic Principle of Equal Representation..., 1992, 17–27).

Paritén käsite siirtyi seuraavalla vuosikymmenellä myös EU:n tasa-arvopolitiikkaan, kun asiantuntijaryhmä naisista päätöksenteossa aloitti toimintansa vuonna 1992 osana EU:n kolmatta tasa-arvo-ohjelmaa (Gaspard, 1997b, 23). Ranskalaisena asiantuntijana tässä ryh-mässä toimi Françoise Gaspard, yksi parité-liikkeen perustajista. Vuonna 1992 paritén käsite oli kulkeutunut myös ns. Ateenan julistukseen, jonka allekirjoittajina oli johtavia poliitikkonaisia ympäri Eurooppaa. Kansallinen ja ylikansallinen taso kietoutuivatkin tii-viisti toisiinsa sekä toimijoiden että argumentaation tasolla, varsinkin parité-liikkeen alku-aikoina: politiikan tasa-arvoa ajavilla naisaktivisteilla oli paljon kansainvälisiä yhteyksiä, ja he viittasivat ahkerasti muiden maiden ja kansainvälisten järjestöjen "hyviin käytäntöi-hin" ja tilastoihin argumentoidessaan konkreettisten tasa-arvotoimien puolesta. Samalla paritésta tehtiin Ranskan lippulaiva, tavoite ja väline, jota haluttiin ajaa osaksi kansainvä-listä tasa-arvopolitiikkaa.⁷⁶

74 Arc-En-Ciel -verkostoon osallistuneella Ruptures-feministiryhmällä oli ollut yhteistyötä jo 1980-luvun alussa Saksan vihreän puolueen feministien kanssa. Ruptures-ryhmän aktivistin Moni-que Dentalin mukaan idea kiintiöiden käyttöön tuli näiltä saksalaisilta naisaktivisteilta (Lépinard, 2004, 51–52).

75 Yhteys Ranskan ja Euroopan neuvoston tasa-arvotyön välillä oli vahva mm. sen vuoksi, että EN:n tasa-arvoyksikön pääsihteerinä toimi 1980–90-luvun vaihteessa ranskalainen Claudette Ap-prill. Apprill sanoo itse lanseeraneensa parité-käsitteen osaksi Euroopan neuvoston tasa-arvokes-kustelua toimiessaan pääsihteerinä (Gaspard, 1997c, 114).

76 Ranskan edustajat ehdottivat mm. YK:n Pekingin naisten konferenssissa 1995 paritén käyttä-mistä keinona saavuttaa sukupuolten tasa-arvo (Dauphin, 2002, 59).

3.3.2 Tasa-arvon tekijät: parité-liike, puolueet