Kaivostoiminnan ympäristövaikutukset voivat kohdistua terveyteen, elinoloihin, viihtyvyyteen, luonnon- ja kulttuuriympäristöihin, yhdyskuntarakenteeseen, rakennet-tuun ympäristöön, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön. Tätä kokonai-suutta säädellään kaivostoiminnan elinkaaren aikana lakien, asetusten ja muiden
yhteiskunnan asettamien säädösten avulla. Keskeisin kaivostoimintaa ohjaava laki on 1.1.2011 voimaan tullut ns. uusi kaivoslaki. (Kaivoslaki 621/2011). Aikaisempaa kaivoslakia, ns. vanha kaivoslaki (503/1965), noudatetaan Suomen voimassa olevissa kaivoksissa sekä hakemuksissa, jotka ovat tulleet vireille ennen 1.7.2011. Suuri osa voimassa olevista valtausoikeuksista sekä lähes kaikki toiminnassa olevat kaivokset ovat vanhan kaivoslain (503/1965) alaisia.
Suomessa on käytössä ns. valtausjärjestelmä, jonka perusteet ulottuvat 1400-luvulle saakka. Kaivoslainsäädännössä keskeisessä asemassa on ollut kaivoskivennäisten hyödyntäminen valtakunnan tarpeisiin. 1700-luvun kaivoslain mukaan myös maan-omistajilla oli oikeus osallistua kaivoshankkeeseen. Vuoden 1943 kaivoslaissa maanomistajien osallistumisoikeus poistettiin, mutta sen korvaukseksi säädettiin maanomistajille maksettavat valtaus- ja louhintakorvaukset. (Aaltonen et al. 2012).
Vuoden 1965 kaivoslain keskeisenä tavoitteena oli raaka-ainehuollon turvaaminen sekä maan teollistumisen tukeminen. Vuoden 1965 kaivoslain hyväksymisen aikaan Suomessa kaivostoimintaa harjoittivat lähinnä valtionyhtiöt sekä muutama yksityinen yritys. Ulkomaankauppa oli silloin säädeltyä eikä ulkomaisten kaivosyhtiöiden toiminta ollut Suomessa sallittua. (Työ- ja elinkeinoministeriön muistio 7.10.2008).
Kaivoslain uudistamisen lähtökohtana 2010-luvulla oli ollut se, että kaivoslakia uudis-tetaan ottaen paremmin huomioon ympäristönäkökohdat, kansalaisten perusoikeudet ja elinolojen turvaaminen, kuntien vaikutusmahdollisuudet sekä maanomistajien oikeudet ja toisaalta varmistetaan edellytykset malminetsinnän ja kaivostoiminnan kehittämiselle.
Kaivoslain tarkoituksena on lisäksi edistää kaivosten turvallisuutta sekä ehkäistä ja vähentää toiminnasta aiheutuvia haittoja ja vaikutuksia. Kaivoslaissa säädetäänkin malminetsintää, kaivostoimintaa ja kullanhuuhdontaa harjoittavien oikeuksista ja velvollisuuksista toiminnan aikana sekä määrätään toiminnan lopetus- ja jälkitoimenpiteistä. (Hernesniemi et al. 2011).
Kaivoslain uudistuksen kannalta keskeiset perusoikeudet ovat omaisuuden suoja, elinkeinovapaus, kansalaisvaikuttaminen, ympäristön perusoikeus ja oikeusturva.
Uudella kaivoslailla haluttiin myös varmistaa haitan tai vahingon aiheuttajan korvaus-velvollisuus. Yleisten ja yksityisten etujen yhteensovittaminen säädetään yleisillä periaatteilla, joita sovelletaan tapauskohtaisesti lupaharkinnassa. Lupajärjestelmän tarkoituksena on kaivoslain noudattamisen ennakoiva valvonta ja erilaisten intressien yhteensovittaminen. Kaivoslain uudistamisessa vaikutuksesta kaivoslupavaihe on siirtynyt lupaprosessissa myöhemmäksi. (Aaltonen et al. 2012).
Ennen varsinaisen kaivostoiminnan aloittamista kaivoshankkeelle on haettava useiden eri lakien mukaisia lupia. Kaivoslain (503/1965, 621/2011) mukaan keskeisiä lupia ovat malminetsintä-, kullanhuuhdonta-, kaivos- (kaivospiiri) sekä kaivosturvallisuuslupa.
Ympäristönsuojelulain (86/2000) mukainen ympäristölupa määrää toiminnalle toi-mintatavat. Vesilaki (264/1961, 587/2011) edellyttää vesitalouslupaa. Maankäyttö- ja
rakennuslain (132/1999) mukaiset maankäyttöä koskevat luvat ovat myös ehdoton edellytys. Patoturvallisuuslain (494/2009) mukainen patojen turvallisuutta koskeva vahingonvaaraselvitys ja tarkkailuohjelma ovat myös tarpeellisia lähes jokaisessa kaivoshankkeessa.
Ympäristövaikutustenarviointikynnys ylittyy myös lähes aina, joten laki ympäristö-vaikutusten arviointimenettelystä (468/1994) tulee myös esille kaivosprosessin aikana.
Lisäksi tarvittaessa on haettava valtioneuvostolta kaivosalueenlunastuslupaa, jolla saa käyttöoikeuden varsinaiseen kaivosalueeseen sekä siihen liittyviin apualueisiin.
Toimintaa varten on oltava tarvittavat turvallisuusselvitykset, pelastussuunnitelmat, vaarallisten kemikaalien käsittelysuunnitelmat sekä räjähdysaineiden käyttöä ja varastointia varten koskevat suunnitelmat.
Kaivosten lupaprosessit ovat erittäin pitkäkestoisia. Monien toiminnassa olevien kaivosten lupapäätökset ovat vaatineet suuren määrän selvityksiä ja eri oikeusasteiden läpikäynnin. Monet kaivokset toimivat tällä hetkellä melko vanhoilla, toistaiseksi voimassa olevilla, ympäristöluvilla. Lupien päivittäminen sekä uusiminen ovat hitaita ja haastavia prosesseja. Lupa-asiat käsitellään aina hakuhetkellä voimassaolevan lainsäädännön pohjalta. Lainsäädäntö on muuttunut vuosien saatossa ja osassa Suomen kultakaivoksia on meneillään lupa-asioiden päivittäminen vastaamaan tämän päivän vaatimuksia.
3.2.2 Malminetsintä
Kaivosmineraalien etsintätyötä voi tehdä jokamiehenoikeudella. Jokaisella on oikeus kaivoslain 7 §:n mukaan ottaa vähäisiä näytteitä toisen omistamalta alueelta kaivos-mineraalien löytämiseksi. Mineraalinäytteitä voi ottaa sieltä, missä jokamiehen-oikeudella liikkuminen on muutoinkin sallittua. Vahinkojen ja vähäistä suuremman haitan aiheuttaminen on kiellettyä.
Vähäisen näytteen ottaminen on määritelty siten, että näytteenotto saattaa edellyttää maapeitteen poistamista, kuopan kaivamista, mutta tällaiset tutkimuspaikat on oltava mahdollista ennallistaa siten että havaittavaa vahinkoa ei jää (HE 273/2009).
Näytteenotto voi tapahtua vasaralla, lapiolla, käsin kannettavalla minikairalla tai timanttilaikalla. Rikoslaissa (Rikoslaki 11 § 39/1889) on määritelty hallinnan-loukkaussäännös, joka kieltää mm. toisen maan kaivamisen. Hallinnanloukkauksena ei kuitenkaan pidetä tekoa, josta on aiheutunut ainoastaan vähäinen haitta. Tämän on katsottu tarkoittavan sitä, ettei toisen maata saa ulkonaisesti muuttaa toiseksi, mutta vähäisiä, haittaamattomia jälkiä voi kuitenkin jäädä. (Tuunanen et al. 2012).
Kansalaisten lähettämillä kivinäytteillä on suuri merkitys raaka-ainevarojen etsintä- ja tutkimustyössä. Kansalaisten löytämistä ja tutkittaviksi lähettämistä kivinäytteistä käytetään yleisesti nimitystä kansannäyte. Kansannäytteitä on kerätty jo 1700-luvulta lähtien. Suomen merkittävin malmilöydös tehtiin noin sata vuotta sitten Rääkkylässä,
jolloin kaivinkoneenkuljettaja löysi kanavarakennustyömaalta suuren ruosteenvärisen kiven. Tästä Kivisalmen lohkareesta otettu näyte vahvisti sen sisältävän runsaasti hyvälaatuista kuparimalmia. Löydös johti aikanaan Outokummun kuparikaivoksen perustamiseen, mikä samalla käynnisti koko Suomen nykymuotoisen kaivannaisteolli-suuden. (Geologinen Tutkimuskeskus v. 2014).
Voimassa olevan kaivoslain mukaan malminetsintää on mahdollista tehdä etsintätyönä, joka muistuttaa osittain jokamiehenoikeuksia. Malminetsintälupa kuitenkin tarvitaan, jos malminetsintää ei voi toteuttaa etsintätyönä tai kiinteistön omistaja ei ole antanut siihen suostumusta. Malminetsintälupa on myös oltava, jos toiminnasta voi aiheutua haittaa ihmisen terveydelle, yleiselle turvallisuudelle tai muulle elinkeinotoiminnalle.
Malminetsintälupa tarvitaan mm. jos arvioidaan että kaivannaistoiminnasta aiheutuu maisemallisten ja luonnonsuojeluarvojen heikentymistä. Uraanin ja toriumin etsintään vaaditaan aina malminetsintälupa. (Turvallisuus- ja kemikaalivirasto v. 2014).
Malminetsintää suorittaa tällä hetkellä Suomessa noin neljäkymmentä eri yhtiötä.
Malminetsintään on investoitu viime vuosina merkittäviä summia. Panostus on noudattanut metallimalmien kysyntää. Silloin kun tuotteen menekki on ollut korkealla tasolla, niin myös malminetsintään on panostettu, ks. kuva 5. Vuonna 2010 valtausten ja malminetsintälupien yhteenlaskettu pinta-ala oli noin 1220 neliökilometriä. (Aaltonen et al. 2012).
Kuva 5. Malminetsintään kohdistuneet kustannukset Suomessa vuosina 2007−2013,