Käyttökelpoiset ohjeet ja turhat vaatimukset

Ensikotityön ajatuksena on auttaa perhe alkuun lapsenhoidossa. Ensikodin mukaan tätä toteutetaan ”elämällä arkea perheen kanssa”. Jotkut äideistä kokivat työntekijöiden

vauvanhoitoon liittyvän neuvomisen hyvänä ja hyödyllisenä. Kun äidiksi tulemisen tilanne koettiin hyvin uutena ja hämmentävänä, neuvot ja ohjeet tulivat tarpeeseen. Kaksi äideistä kuvasi työntekijöiltä saamiaan neuvoja ja ohjeita pääasiassa positiivisiksi. He käyttivät neuvoista puhuessaan neutraaleja ilmaisuja, kuten ”näyttämistä” ja ”neuvomista”. Heidän puheessaan ei neuvoista puhuttaessa esiintynyt negatiivisia tunneilmaisuja, vaan neuvoista puhuttiin joko täysin neutraalisti, ilman tunneilmaisuja, tai niihin liitettiin positiivisia tunnekokemuksia, kuten luottamusta.

Äiti10: Mä osaan tulkita sitä lasta ja mä olen oppinut tuntemaan sen lapsen semmoiset tarpeet ja oppinut kommunikoimaan sen kanssa ja oppinut tietämään siitä kaikenlaisia juttuja. Niin kuin ihan siis tommoisia ihan perusnippelitietoja, että kannattaa nukuttaa kyljellään, että pään muoto säilyy ja blaa blaa. Tämmösiä perusjuttuja. Että mä olen niitä tässä nyt oppinut, mistä mulla ei siis ennen ollut ikinä mitään *hajua* (naurahtaen) ollenkaan. Niin nyt mä olen oppinut niitä täällä.

Äiti10:n puhe tuntuu ryöppyävän, kun hän luetteloi niitä seikkoja, jotka hänelle ovat tulleet ensikodissa tutuiksi: lapsen tarpeet, kommunikaatio ja lapsen hoitoon liittyvät yksityiskohdat. Viimeksimainittuja hän nimittää ”perusnippelitiedoiksi” antaen näin ymmärtää, että kyseessä on jokaisen äidin tuntemia, tavallisia arkipäivän seikkoja, jotka kuitenkin ovat merkityksellisiä vauvan hoitamisessa. Esimerkkinä hän mainitsee vauvan nukuttamisasennon ja muut ”perusnippelitiedot” hän korvaa blaa-sanoilla. Tämän jälkeen hän vielä vahvistaa, että kyseessä ovat ihan varmasti perustiedot. Äiti ehkä odottaa

saavansa minulta palautteen, joka vahvistaisi kyseiset asiat perustiedoiksi, sillä hän aloittaa toistamalla sen seikan, että hän on nyt niitä oppinut. Oppimisen ja mainitsemiensa asioiden tärkeyttä hän vielä korostaa sanomalla, että aiemmin ei tiennyt niistä mitään. Äiti käyttää vahvistuselementtejä, ”ikinä”, ”mitään hajua”, jotka lisäävät kontrastia äidin entisen, tietämättömän elämän ja nykyisen elämän välille. Lopuksi hän vielä toistaa oppineensa nämä asiat ensikodissa. Äidin puheesta käy näin hyvin selväksi se, että ero entisen ja nykyisen tiedon määrän välillä on suuri. Neuvot saivat merkityksensä hyvän vauva-arjen toimintaohjeina.

Monien äitien kertomuksissa käyttökelpoiset ohjeet liittyvät vauvan hoitamisen ulkoisiin tekijöihin. Kylvetyksen, tarpeiden tyydyttämisen ja muiden äitiyden perustietojen oppiminen oli osoittautunut tarpeelliseksi ja siihen saadun ohjauksen tavan jotkut äidit

kokivat hyvänä. Ohjeita ja neuvoja saatiin työntekijöiden lisäksi toisilta ensikodin

asukkailta. Jokainen haastattelemani äiti totesi muiden ensikodin asukkaiden olleen hyvin merkityksellisiä vertaisia, neuvojen ja vinkkien antajia tai seuraa. Toisista äideistä otettiin mallia vauvanhoidossa ja lasten hoitamiseen ja arjen sujumiseen liittyviä vinkkejä jaettiin mielellään. Useista haastatteluista kävi ilmi, että äidit kokivat saaneensa hyödyllisempiä neuvoja muilta asukkailta kuin työntekijöiltä.

Äiti3: Jonkin verran sellaista, että mitä kaikkea lapsen kanssa voisi touhuta ja sitten noista hoitokuvioista olen kysellyt, että miten nämä järjestetään ja miten ne toimivat. Ja että mitä on semmoiset lapsen normaalit kehitysvaiheet ja mitä tarvikkeita mun nyt pitää hankkia seuraavan kahden kuukauden aikana.

Äiti3 kertoo muilta asukkailta saamistaan neuvoista ja ohjeista ja näyttäytyy itse aktiivisena neuvojen kysyjänä. Toisin kuin kahdessa edellisessä otteessa, joissa kuvasin työntekijöiltä saatuja neuvoja, tässä otteessa toisilta asukkailta saadut neuvot liittyvät vain hyvin löyhästi lapsen hoidon ulkoisiin suorituksiin. Sen sijaan äiti kertoo saaneensa neuvoja lapsen kanssa ”touhuamiseen”, päivähoidon järjestämiseen, kehitysvaiheisiin ja tarvittaviin hankintoihin. Neuvot liittyvät arjen elämiseen lapsen kanssa, eivät niinkään lapsen käytännön hoitosuorituksiin.

Puheen tasolla äitien suhtautuminen toisilta saatuihin neuvoihin vaikutti

neutraalille. Yhdenkään äidin puheessa ei muiden asukkaiden antamiin neuvoihin liittyen esiintynyt negatiivisia tunnesisältöjä, kuten työntekijöiden kohdalla oli. Toisten asukkaiden antamat neuvot olivat äitien puheessa ”vinkkejä” tai ”hyviä ohjeita” ja puheessa korostui usein neuvojen käytännöllisyys. Muutamat äidit kertoivat hyvin seikkaperäisesti toisilta saamistaan neuvoista, jotka liittyivät esimerkiksi lapsen terveydenhoitoon, pikkuvauvan vatsavaivoihin, lääkitykseen ja rahan säästämiseen. Yksi äideistä (Äiti9) koki olleensa itse enemmän neuvojen antaja, koska ”noillehan (äiti viittaa muihin äiteihin) syntyi vasta lapset. Ne ovat kyllä välillä kysyneet, että mitä pitäisi tehdä”.

Ero työntekijöiltä ja muilta asukkailta saatujen neuvojen välillä liittyi neuvojen sisältöön. Työntekijöiltä saadut ohjeet koskivat lapsen kanssa tapahtuvaa vuorovaikutusta, käytännössä siis äidin lapselle osoittamaa huomiota, kuten leikkiä, ja lapsen hoitotoimia, eli ruokkimista, vaipanvaihtoa ja muuta hygieniaa. Muilta asukkailta saadut neuvot olivat luonteeltaan laajempia, mutta silti käytännönläheisiä koskien esimerkiksi edullisia

lapsenruuan valmistustapoja ja vauvan mahakivun helpottamista. Merkittävin ero työntekijöiltä ja muilta asukkailta saatujen neuvojen välillä kuitenkin oli siinä, miten neuvojen antamisen tapa koettiin.

Useimmiten äidit kokivat työntekijöiden antamat neuvot negatiivisina ja he kuvasivat tilanteita, joissa neuvominen näyttäytyy hierarkkisena ylhäältä käsin tulevana vaatimuksena tehdä asiat tietyllä tavalla. Neuvomisesta puhuttaessa käytettiin tällöin ääri-ilmaisuja: neuvot olivat valittamista, lässyttämistä, mäkättämistä, sättimistä, puuttumista, tuputtamista, haukkumista, tiuskimista, pätemistä tai tylyjä ja teräviä kommentteja, jotka liittyvät päivittäisiin toimiin, kuten ruokailuun, vuorovaikutukseen ja pukeutumiseen. Äidit kokivat, että heidän lapsenhoitonsa oli työntekijöiden mielestä puutteellista. Havaitsin äitien kuvaavan paljon vihan ja loukkaantumisen sekä pelon tunteita samanaikaisesti tällaisen negatiiviseksi koetun neuvomisen yhteydessä. Työntekijän epäkohteliaalta ja alistavalta tuntuva neuvominen koettiin omaa minää ja äitiyttä loukkaavana. Neuvomisen tapa tai tyyli nousi näin olennaisen tärkeäksi.

Äiti5: Aluksi mua ärsytti kauheasti, että mulle valitettiin, mitä mä syötän mun lapselle. Että kun se oli neljän kuukauden ikäinen ja mä olen alkanut antaa jo alle kolmen kuukauden ikäisenä soseita sille. Niin siitä valitettiin ja sitten, että miten mä nukutan mun lapsen ja näin.

Äiti5 käyttää ohjaamisesta valittaa-verbiä, mikä osoittaa, että hän kokee

neuvomisen negatiivisena. Hän kertoo vauvansa ruokkimisesta tarkentaen näin sitä, mistä neuvomisessa oli kyse. Lopuksi hän vielä toistaa valittaa-verbin liittäen sen myös

nukuttamiseen liittyvään neuvomiseen. Sitaatin alussa äiti kertoo, että moinen toiminta ärsytti häntä. Negatiivisena koettu neuvominen sai hänessä aikaan vihan tunteen. Tuen liiallisuus kääntyy tuen puutteeksi siihen liittyvän negatiivisen kokemuksen takia ja tuen puute merkityksellistyy turhina vaatimuksina.

Ensikotityöskentelyssä vanhemmalle ja lapselle nimetään oma työntekijä, jonka kanssa yksilötyöskentely toteutetaan. Yksikään äiti ei kertonut suoraan, ettei ollut tullut toimeen hänelle nimetyn omaohjaajansa kanssa. Sen sijaan lapsen työntekijän kanssa äideillä oli erimielisyyksiä. Nämä erimielisyydet selittynevät osittain sillä, että lapsen työntekijän tehtävä on pitää esillä lapsen etua ja nostaa keskusteluun esimerkiksi hoitoon liittyviä puutteita. Lapsen työntekijän koettiin useammin olevan käskyttäjä ja neuvojen tuputtaja. Seuraavassa otteessa Äiti10 kertoo tilanteesta, jossa lapsen työntekijä on kommentoinut äitien musiikin kuuntelua:

Äiti10: Mä sanoin ihan siis suoraan sille, se oli vielä tuon lapsen oma työntekijä.

Mä sanoin sille, että oletko sä oikeasti noin vitun tyhmä? Mitä sä oikein ajattelet, että mä niinku… Aaa! Sitten se oli vaan, että ei kun silloin yhtenä päivänä, kun te

kuuntelitte… Kun siis meillä oli tuossa semmoinen porukka, kuunneltiin musiikkia, uusia hittejä soitettiin puhelimesta.

Otteesta käy ilmi se, että Äiti10 kokee lapsen työntekijän antaman ohjauksen erittäin negatiivisena. Äiti kuvaa keskusteluaan työntekijän kanssa ja kertoo kysyneensä tältä suoraan, onko hän tyhmä. Ilmaus kuvaa sitä, että äiti ei näe tapahtunutta tilannetta lainkaan samanlaisena kuin lapsen ohjaaja. Äidin puhetapa kertoo hänen kiihtymyksestään tilanteessa ja ilmaus ”aaa!” kuvaa sitä, miten häneltä suorastaan loppuvat sanat hänen toistaessaan tilannetta haastattelussa ja hän purkaa kiihtymystään ja turhautumistaan huudahtamalla. Äidin työntekijälle antama subjektipositio on tyhmän ihmisen rooli ja otteesta käy ilmi äidin kokema ristiriita hänen ja lapsen työntekijän mielipiteiden välillä.

Lapsen työntekijän esiin nostama huoli näyttäytyi äidille ohjaajan typeryytenä ja turhana puheena.