Käsityöläisten määrät Pomarkussa vuosina 1805-1890.44

VUOSI 1805 1815 1825 1835 1845 1855 1865 1875 1890

Suutareita 1 3 2 2 3 4 5 3

Räätäleitä 1 2 3 3 3 4 3 4 1

Seppiä 1 1 2 3 1 6 6 6 3

Nikkareita 1 1 2 1 3

Muurareita 1 2 2 2 1

Sorvareita 1

Nahkureita 1

Yhteensä 3 6 7 9 5 16 17 19 12

1900-luvun Pom arkun suutareita olivat mm. Eemeli Forsberg, Uuno Salo­

nen, M artti Katajamäki ja Pauli Mattila eli Koivumäki. Katajamäen kulmalla ollut suutarinverstas kuului "Harakkain valtakuntaan", joksi kyläläiset tätä senaikaisten yrittäjien kansoittamaa kulm akuntaa nimittelivät. Suutareita

oli toki muuallakin, Uudessakylässä asui suutari "Seedlund", ja Pitkälläku- jalla kenkiä tekivät Vihtori Anttila ja Jalmari Ala-Luoto. Muita pomarkku- laisia kenkämaakareita olivat mm. Niilo Söderlund, Viljami ja Frans Lind­

fors, Kalle Söderlund, Lars Jokinen sekä Juho ja Vilho Mäkelä. Naisten ja miesten vaatteita valmistavia kraatareita ja räätäleitä Pomarkussa oli hyvin paljon. Enemmistö heistä oli naisia, ja tähän lukuisaan joukkoon kuuluivat m uiden muassa Fanni Pihlaja, Fiina Lahti, Varma Vanhatalo, Hilma Heljan- der, Elle Moisio, Amanda Laiho, Helmi Heljander, Senja Seppävuori, Hilja Jokinen, Edith Mäkelä, Ida Jokinen, Eini Ala-Luoto, Aili Halme ja Elvi Saari­

nen. Miespuolisia vaattureita olivat mm. Eero, Lauri ja Leo Kanerva, Jalmari G rönlund ja Jaakko Mattila.45

M aaseudulla sepät olivat erityisen arvostettuja käsityön ammattilaisia, sillä heidän apuaan tarvittiin monen työkalun valmistamiseen ja huoltoon.

Yksinkertaisia sepänaskareita olivat naulojen ja hevosenkenkien takominen.

M aatalouskoneiden, kuten aurojen ja äkeiden, valmistus puolestaan oli tarkkaa ja aikaa vievää puuhaa. Suurta am m attitaitoa edellyttäviä töitä

1900-luvun alkupuolella Pomarkussa oli runsaasti suutareita ja räätäleitä, joiden asemaa tehdasvalmisteiset tuotteet alkoivat heikentää 1920-luvulla. Sotavuosien tultua oli näiden käsistään taitavien ihmisten työlle taas kysyntää. Kuvassa Katajamäen suutarit Eemeli Forsberg, Uuno Salonen, Martti Katajamäki ja Pauli Mattila (eli Koivumäki) työnsä ääressä. Kuva otettu n. 1925-1930. Alkuperäiskuva Kaarlo Salosella.

ELINKEINOELÄMÄ

Mestari oppipoikineen Saarisen pajan edustalla 1930-luvulla. Takarivissä ovat Väinö Vir­

tanen, Heikki Jaakkola, Arvo Kivikoski, Leo Saarinen, Kalle Sabel ja Emil Saarinen. Eturi­

vissä ovat Väinö Kankaanranta ja Urho Salo. Alkuperäiskuva Olavi Saarisella.

olivat myös kovaksi karkaistua terää vaativien puukkojen, kirveiden ja vii­

katteiden valmistus. Sepillä riitti edelleen töitä m aatalouden koneellistut­

tua, sillä ostokoneetkin menivät rikki ja tarvitsivat korjausta. Pomarkussa oli useita seppiä, mm. Nyman, Riihimäki ja Ollinen. Vuonna 1903 kirkonky­

lään perusti pajan Emil Saarinen. Hänellä oli 5-8 apulaista, jotka olivat oppipoikina voidakseen sitten myöhemmin am m atin saloihin perehdyt­

tyään harjoittaa sepäntyötä omassa pajassaan. Saarisella oli oppipoikia pait­

si lähikunnista myös aina Parkanosta ja Suodenniemeltä asti. Usein käsityö­

läisten ammatit siirtyivät isältä pojalle. Saarisenkin luovuttua ammatistaan jatkoivat seuraavat sukupolvet hänen aloittamallaan uralla. Saarisen pajas­

sa valmistettiin tavallisten työkalujen lisäksi kirkko- ja parirekiä sekä hevos­

kärryjä. Pajan työkaluja olivat vasara, alasin, käsikäyttöiset palkeet ja käsin veivattavat laitteet, kuten hioma- ja jenkakone. Pajassa käytettiin miilussa valmistettua puuhiiltä. Pomarkkulaiset nimittivät miilunpolttoa kolinpol- toksi. Yksi miilu sijaitsi Pomarkun keskustassa nykyisen urheilukentän tie­

noilla. Miilunteossa kaivettiin aluksi kuoppa, jonka keskelle asetettiin nk.

sydänpölkky. Sen ympärille ladottiin tiiviisti kolmimetrisiä rimoja niin, että keskelle jäi aukko eli silmä. Kun miilu oli riittävän suuri, se peitettiin sivuil­

ta ja sytytettiin tiputtamalla palavia puita päällä olevaan aukkoon. Tämän jälkeen aukko peitettiin ja miilu paloi kytemällä synnyttäen pajassa tarvitta­

vaa hiiltä.46

Käsityötaitoja harjoitettiin usein myös sivutoimisesti m uun työn ohessa.

Pääasiallisesti maanviljelyksestä elantonsa saavien torpparien ja talonpoi­

kien perheissä oli käsistään näppäriä miehiä ja naisia, jotka iltapuhteinaan nikkaroivat tarve-esineitä ja kutoivat kankaita sekä oman väen käyttöön että myyntiin. Rahat olivat monessa perheessä tiukalla, joten lisätienestit olivat tarpeen. Kaikessa koetettiin selvitä omin avuin mahdollisimman pit­

kään, vain vaativimmat työt teetettiin taloissa kiertelevillä ammattilaisilla, joista kerrottiin edellä. Miesten käsissä syntyi jos jonkinlaisia talossa tarvit­

tavia säilytysastioita pienistä kupeista suuriin saaveihin. Oskari Marjamäen kotona Honkakoskella puuastioita valmistettiin ym päri vuoden, m utta nii­

den myynti tapahtui tavallisesti syksyisin ennen joulua. M yyntipaikkana oli tavallisesti Porin tori, joskus harvem m in lähdettiin M erikarvian torille tai Ahlströmin sahalle N oorm arkkuun. Osa astioista tehtiin tilaustyönä, kun kaupunkilaisrouvat esittivät toivomuksia, millaisia ämpäreitä, voipyttyjä tai pärekoreja he milloinkin tarvitsivat. Marjamäki oli isänsä m ukana astia- kaupoilla Porissa jo 1890-luvulla ja jatkoi myöhemmin isänsä ammattia, kunnes elinkeino 1930-luvulla lakkasi kannattam asta tehdasvalmisteisten tuotteiden vallatessa markkinat.47 Kivijärven kylässä valmistivat monet nik­

karit puolestaan huonekaluja. Frans Välimaa (s. 1887) muisteli, että hänen lapsuudessaan Kivijärvellä tuli suorastaan m uotiin valmistaa lähes joka talossa pinnatuoleja. Työ tehtiin m uuten käsin, m utta varvaamisessa käytet­

tiin poljettavaa konetta. Kesäisin näihin askareisiin ei jäänyt aikaa maatöiltä, m utta talvella kädet kävivät sitäkin ahkerammin. Parhaina talvina Välimaa valmisti peräti sata tusinaa tuolia. Tuolit vietiin Poriin ja myytiin m arkan kappalehinnalla.48

Kuokat, haravat ja m uut kotona maatöissä tarvittavat työkalut veistettiin itse. N äiden esineiden valmistukseen tarvittiin monenlaisia työkaluja, joita tuohon aikaan löytyi lähes joka talosta. Miesten ahertaessa iltaisin myös naiset olivat ahkerassa työssä. Jako miesten ja naisten töihin olikin hyvin selkeä. Kun miesten kontolle kuului edellä mainittujen tarve-esineiden val­

mistus, oli naisten tehtävänä tekstiilityöt. Melkein joka tuvassa pyöri rukki tai hakattiin kangaspuita. Itse tehdyistä kankaista valmistettiin arkivaatteet omin käsin, parem pia juhlapukuja varten ostettiin kankaat kierteleviltä kau­

pustelijoilta tai kaupasta.

Tämän kotitarpeiksi valmistettavan tuotannon tarve väheni pikku hiljaa teollisuuden kasvaessa ja kotitekoisten artikkelien korvautuessa ostetuilla tuotteilla. Teollisuus valmisteisiä tavaroita oli saatavilla jo 1800-luvullakin, m utta m aaseudulla niiden menekki alkoi kasvaa vasta 1920-luvulta lähtien.

Tämä kehitys koki tosin pienen kolauksen heti Seuraavan vuosikymmenen m ukanaan tuomien pula- ja sotavuosien aikana, jolloin piti uudelleen tu r­

vautua kotitarveteollisuuteen. Ostotuotteet syrjäyttivät omavaraistuotan- non lopullisesti vasta sotien jälkeen.

KAUPPA- JA PANKKITOIMINTA