2. VALTION JA KIRKON SUHDE TEORIASSA
2.3. Instituutioiden välinen suhde
2.3.3. Julkinen ja yksityinen
Valtion toiminta sijoittuu julkisen piiriin. Julkisen ja yksityisen eroa voidaan havainnollistaa kansalaisyhteiskunnan käsitteellä, joka näyttäytyy ”vastakohtana valtion pakolle ja talouden egoismille”, jolloin kansalaisyhteiskunnan käsitteellä saatetaan tarkoittaa juuri moraalista kansalaisyhteiskuntaa eli vapaaehtoisia yhteenliittymiä, uskonnollisia yhteisöjä ja perhettä106. Oikeudelliset normit ja talous vaikuttavat vahvana yhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskunta yhteisöllisyyden lähteenä toimii niiden vastavoimana107. Julkisen tai yksityisen piirit eivät ole yksinkertaisia yhteiskunnan osa-alueita. Yhtenäisen julkisen piirin sijaan voidaan havaita keskenään kilpailevia ja monimutkaisesti risteäviä julkisia piirejä, jotka siis muodostavat kuitenkin teoriassa yhden yhtenäisen alueen, julkisen piirin108.
Uskontojen voidaan ajatella kuuluvan yksityisen piiriin, elleivät ne ole valtionkirkkoja ja siten julkisia. Julkiseen piiriin siirtymistä saatetaan tarkoituksella välttää, jotta uskonto ei politisoituisi ja siten uhkaisi ihmisten omantunnonvapautta.109 Kansalaisyhteiskunta tarvitsee toimiakseen osallistuvia kansalaisia, kuten uskonnollisten yhteisöjen jäsenet, mikä tuo esiin uskonnon
102 Kallunki 2010, 34–36.
103 Mt., 35.
104 Ibid.
105 Mt., 66.
106 Berndtson 2004, 51.
107 Kallunki 2010, 106.
108 Herbert 2003, 95.
109 Casanova 1994, 55.
merkityksen kansalaisyhteiskunnalle110. Toisaalta kansalaisyhteiskunnallakin voidaan nähdä olevan julkinen puolensa111. Makrotasolla kansalaisyhteiskunnan toimijat, kuten uskonnolliset yhteisöt, voivat haastaa hallituksen politiikkaa toimimalla julkisen piirissä. Mikrotasolla yhteiskuntaan syntyy henkistä pääomaa ihmisten toimiessa kansalaisyhteiskunnassa.112
Tässä tutkimuksessa julkinen piiri käsittää valtionhallinnon ja sen päätöksenteon, yksityinen piiri kansalaisyhteiskunnan ja yksityiselämän. Koska kirkkoinstituutiolla on julkisoikeudellinen asema, se kuuluu Suomessa julkisen piiriin. Luterilaisen tunnustuksen mukainen uskonnonharjoittaminen on osa kirkon toimintaa sen hallinnon ollessa samanaikaisesti osa julkishallintoa.113 Suomessa ei silti perustuslain mukaan ole valtionkirkkoa. Kirkolla onkin erityislaatuinen asema yhteiskunnassa.
Tässä tutkimuksessa julkisuus ymmärretään julkisessa tilassa näyttäytyvänä toimintana, joka voi tarkoittaa yhtä hyvin toritapahtumaa kuin sanomalehtiartikkelia. Sekä julkisen että yksityisen piirissä voi siten olla julkisuutta.
Aikaisemmin yksityisen piiriin on saattanut liittyä käsitys julkista heikommasta toimijuudesta.
Nykyään yhteiskunnan eri toimijaryhmät, kuten valtio ja erinäiset organisaatiot, ovat enenevässä määrin yhteistyössä keskenään114. Kirkkoa voidaan pitää välittävänä toimijana ihmisen ja valtion välillä ja siten hyvin merkityksellisenä elinvoimaisen demokratian toiminnalle115. Tehtävien ja vallan uudelleenmuodostumisessa uskonto on löytänyt paikkansa, mikä selittää uskonnon paluuta yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Uskonnon paluusta puhuttaessa oletetaan sen sitä ennen heikentyneen sekularisaation myötä.116
Monopoliasemansa menettäneet uskonnot toimivat nykyään pitkälti lähinnä kirkollisina instituutioina. Tällaisessa asemassa olleet uskonnot saattavat edelleen kokea velvollisuutta ja oikeutta toimia julkisessa piirissä. Monopoliasemansa menettäneiden kirkkojen voidaankin katsoa siirtyneen valtiokeskeisestä mallista yhteiskuntakeskeiseen toimintatapaan.117 Institutionalisoitu uskonto ei ole sakralisaation ehdoton edellytys, koska uskonto voi käyttää vaikutusvaltaansa kansalaisyhteiskunnastakin käsin118. Vaikka kirkko sysättäisiin julkisen piiristä kokonaan
110 Herbert 2003, 92.
111 ks. esim Casanova 1994.
112 Demerath III 2003, 348.
113 Ks. kirkon asemasta Laakso ym. 2006 luvussa 1.2.
114 Bäckström 2008, 23.
115 Kallunki 2010, 105.
116 Bäckström 2008, 23.
117 Casanova 1994, 220, 224.
118 Kallunki 2010, 92.
kansalaisyhteiskunnan toimijaksi, se voisi edelleen vaikuttaa yhteiskuntaan ja poliittiseen päätöksentekoon.
Uskonto ei olekaan välttämättä tyytynyt rooliinsa niissä yhteiskunnissa, joissa siitä on tullut yksityisen piirin toimija. Privatisoitumiskehitystä onkin saattanut seurata deprivatisoituminen, uskonnon paluu takaisin julkiseen, tällä kertaa kansalaisyhteiskunnan julkiseen tilaan, jossa voidaan ottaa kantaa esimerkiksi yksityisen ja julkisen rajaan sekä julkiseen päätöksentekoon. Yleisesti uskontoa voidaan pitää niin laajana ilmiönä, jota kirkko konkreettisesti edustaa, että sitä on mahdotonta rajata pelkästään yksityiseen tai julkiseen piiriin. Uskonto tuo yksityisen piiriin yhteisöllisyyden edellyttämiä pelisääntöjä sekä julkiseen talouteen ja hallintoon arvomaailmaansa.119 Edellä esitetty Casanovan käsitys liittyy sekularisaatioon, uskonnon merkityksen heikkenemiseen yhteiskunnassa. Suomessa kirkko ei ole poistunut julkisen piiristä julkisoikeudellisen asemansa vuoksi, mutta uskonnon ja uskonnollisuuden voidaan Casanovan tapaan katsoa heikentyneen ja sen jälkeen palanneen julkiseen piiriin.
Valtion ja kirkon suhde ei Juha Sepon mukaan ilmennä kirkon vaikutusta tai merkitystä yhteiskunnassa, vaan pelkästään kirkon yhteiskuntasuhteiden virallista osuutta120. Magnus Hagevi on pohtinut uskonnon ja politiikan välistä suhdetta. Hän tuo esiin ristiriidan päätösten ja todellisuuden välillä. Lait ja normit luovat kuvaa uskonnollisti puolueettomasta valtiosta, mutta onko asia käytännössä näin?121 Sekularisaatiossa ”yhä useammille ihmisille yhä useammilla yhteiskunnan [osa]alueilla uskonto merkitsee yhä vähemmän”122. Käytännössä tämä ilmenee politiikan ja uskonnon heikentyneenä yhteneväisyytenä tai siten, että uskonnon vaikutuskenttä politiikassa kapenee, mikä kiihdyttää sekularisaatiota123. Sakralisoitumisessa sen sijaan ”[…]
uskonto merkitsee yhä enemmän yhä useammilla yhteiskunnan [osa]alueilla yhä useammille ihmisille”124.
Uskontoa saatetaan pitää yhteiskuntaa uhkaavana tekijänä, koska sen julkisuus on lisääntynyt.
Sekularisaatiosta on muodostunut normaali tila demokraattisessa yhteiskunnassa, jonka on kuitenkin nyt vastattava uuteen tilanteeseen, jossa uskonnolliset liikkeet pyrkivät julkiseen tilaan.125 Vaikuttaessaan julkisen piirissä liikkeet pääsevät vaikuttamaan myös jäsenistönsä ulkopuolisiin
119 Casanova 1994, 64–66, 216–217, 221.
120 Seppo 1999, 47.
121 Hagevi 2005 (b), 10.
122 Demker Hagevin 2005 (b), 15 mukaan.
123 Hagevi 2005 (b), 15.
124 Hagevi 2005 (a), 206.
125 Bäckström 2008, 25.
ihmisiin126. Postsekulaarissa, jälkimaallistuneessa yhteiskunnassa kirkolla on Jürgen Habermasin mukaan enenevässä määrin vaikutusvaltaa julkisen piirissä ja arvoristiriitaisuuksia herättävässä poliittisessa päätöksenteossa127. Poliittiset puolueet eivät kiperimmissä moraalikysymyksissä välttämättä onnistu vakuuttamaan kansalaisia, ja kansanedustajatkin saattavat äänestää omantuntonsa mukaisesti ryhmäkurista huolimatta. Arvoristiriitojen ratkaiseminen on haaste moniarvoistuvassa yhteiskunnassa toimiville puolueille. Lise Kanckos analysoi kirkon toimivan Suomessa apuna poliittisesti kiperissä arvokysymyksissä.128
Yhteiskunnallisissa keskusteluissa tarvitaan poliittisen sääntelyn lisäksi moralista pohdintaa, johon kirkko voi osallistua. Tällainen pohdinta kuuluu kuitenkin arvokonflikteja aiheuttavana arkaan keskustelualueeseen.129 Moniarvoistuvassa postmodernissa yhteiskunnassa valtiovaltakaan ei voi enää turvautua puhtaasti rationaalisiin argumentteihin, koska kaikkia kysymyksiä ei onnistuta ratkaisemaan niiden avulla. Valtion ja kirkon suhteen ylläpitämistä voidaankin nykyään perustella juuri yhteistyöllä arvo- ja moraalikysymysten menestyksekkäässä ratkaisemisessa, jossa hyödynnetään sekä asian- että ’arvoasiantuntemusta’. Myös valtion ja kirkon suhteen ylläpitämisessä on pitkälti kyse arvo- ja moraalikysymyksistä. Halutaanko yhteiskunnallisia kysymyksiä pyrkiä ratkaisemaan lähinnä vain rationaalisesti?